14.10.08

Millainen tuntuu hyvältä selitykseltä

Lounastin eilen Antin ja Tommin kanssa. Se oli hauskaa. Mainitsen asiasta lähinnä koska kumpikin on aloittanut blogin. Toisaalta eräs Tommin kanssa taannoin käymäni keskustelu liittyy siihen, mitä koetan nyt kirjoittaa. Ajatukseni on epämääräinen, mutta se kiinnostaa minua, joten kirjoitan sen tänne epämääräisenäkin.

Ensinnäkin, keskustelimme Tommin kanssa taannoin siitä kuinka kumpikin meistä oli pettynyt Tuomiojan uskontokriittisiin lausuntoihin; ei siksi, että uskontokritiikki olisi paha asia, vaan siksi, että hän sortui niin luokattomaan, uskovaisille lällättävään uskontokritiikin lajiin. Tommi ihmettelee kirjassaan miksei hänelle kelvannut Marxin paljon hienosyisempi ja rakentavampi uskontokritiikki. Pohdin tätä ja päädyin kirjoittamaan näin:

Mieleeni tuli kuitenkin väistämättä erottelu, jota olen koettanut hahmottaa, mutta en vielä osaa (mm.). Siitä tulee mieleen monta banaaliakin erottelua, mutta mikään ei aivan istu. Luultavasti joku on jo kiteyttänyt sen loistavasti enkä vain tiedä sitä, tai säkällä olen ehkä lukenutkin, en vain älyä. Tämä liittyy siihen, miten kuvaat marxilaisen uskontokritiikin eroavan uusateismista. Uusateismiin liittyy paljon ankeaa arvottamista ja lällätystä, mutta kun se jätetään huomiotta, jäljellä on edelleen tuo ero. (Esimerkiksi: ero säilyy vaikka arvotettaisiin simpanssit paljon ihmisiä korkeammalle.) Uusateistit haluavat selittää ihmisen käytöstä, ja niin halutaan marxilaisessakin uskontokritiikissä; siinä kuitenkin selitys pysyy suunnilleen inhimillisesti merkityksellisen ja sosiaalisen tai yhteiskunnallisen tasolla, kun taas uusateistit haluavat luonnonprosessimaisen selityksen. Kyseessä tuntuu olevan hyvin perustavanlaatuinen luonne-ero tai ero episteemisessä asenteessa, siinä mikä tuntuu oikeanlaiselta selitykseltä. Ehkä Tuomiojalla on tuossa heikko kohta, kun hän kerran nielee sen lällätyksenkin.

No, eilen lounaan jälkeen menin seminaariin kuuntelemaan Petri Ylikoskea, joka puhui selittämisestä ja ymmärtämisestä. Häntä on aina hauska kuunnella. Mieleen jäi muun muassa hyvin esitetty huomautus, että tunne ymmärtämisestä ei ole erityisen hyvä merkki siitä, että olisi oikeasti ymmärtänyt jotain. Parempi tunnusmerkki on esimerkiksi se, että osaa soveltaa tietoaan ja vaikkapa ennustaa tai muokata ymmärtämäänsä ilmiöön liittyviä asioita. Keskityn nyt kuitenkin ymmärryksen tunteeseen. Ylikoski spekuloi sen toimivan ihmisillä yleensä eräänlaisena merkkinä siitä, että nyt olen selvittänyt tätä asiaa riittävästi ja voin siirtyä eteenpäin. Eri ihmisillä eri määrä tietoa riittää, kalibrointiaan voi epäilemättä harjoituksella jonkin verran muuttaa, ja – mikä juuri nyt erityisesti kiinnostaa minua – tuollainen tunne herää eri ihmisillä erilaisilla tavoilla. Eri ihmisille riittävät ja kelpaavat erilaiset selitykset.

Istuin tänään aamulla kuuntelemassa Pertti Anttosta, joka luennoi perustutkinto-opiskelijoille folkloristiikan tutkimushistoriasta (minusta on jostain syystä hauskaa käydä noilla luennoilla). Anttonen mainitsi Kaarle Krohnin vastustaneen polygenesis -teoriaa: ajatusta, että esimerkiksi jokin tarina olisi voinut syntyä monessa eri paikassa toisistaan riippumatta. Hänen mukaansa jokaisella tarinalla oli yksi ainoa alkumuoto, ja perinteentutkijoiden tehtävänä oli selvittää se. Huomasin, että tämä istui minusta huonosti yhteen Krohnin positivistisen asenteen kanssa. Tämä palautti mieleeni Tommin kanssa käymäni keskustelun.

Krohnin kanta tuntui minusta kummalliselta, koska olen tottunut yhdistämään eräitä muita hänen asenteitaan siihen, että on mieltynyt epähistorialliseen, ominaisuus ja sen evoluutiotarina -tyyppiseen selittämiseen. Toisin sanoen minusta olisi ollut ihan luontevaa jos Krohnin kaltainen tyyppi olisi uskonut, että ihmiset ovat luonnostaan sellaisia, että he kehittävät tietyntyyppisiä tarinoita (jolloin sama tarina helposti syntyisi monessa paikassa). Sen sijaan Krohn uskoikin, että eri puolilla maailmaa kerrotaan samaa tarinaa koska yhdessä paikassa keksitty tarina on levinnyt laajalle. Selitystapa on vankan historiallinen.

Pääsen ehkä asiaan, tai hypoteesinkaltaiseen. Hahmottamani kaksi selittämisen tapaa tai episteemistä asennetta perustuvat ehkä sille, millaisen tarinan kokee tyydyttäväksi selitykseksi; millainen riittää tuottamaan tunteen, että on ymmärtänyt. Luonnostelenpa kaksi selityskertomuksen tyyppiä (muunkinlaisia tietysti on). Käytän esimerkkinä sen selittämistä, miksi jokin satu löytyy monelta puolelta maapalloa.

Ensimmäinen selityskertomus on sellainen, jossa selitettävän syyksi oletetaan ihmislajin ominaisuus, samantyyppinen taipumus kuin vaikkapa lasin särkyvyys. Esimerkkitapauksessamme tällainen taipumus olisi taipumus kehittää tietynlainen satu, tai ainakin mieltyä juuri tuohon satuun. Sen sijaan, että alettaisiin selvittää kuinka satu syntyi, aletaan selvittää kuinka tuo taipumus syntyi. Selitykseksi keksitään jonkinlainen evoluutiotarina (kunpa joku tutkisi nykyään suosittujen evoluutiotarinoiden juonirakenteita), kertomus siitä, kuinka on ollut lajin säilymisen kannalta eduksi mieltyä tähän satuun. Kun on keksitty hyvä evoluutiotarina, tähän selittämisen tapaan mieltynyt sanoo, että no niin, tässä on ainakin hyvä hypoteesi; nyt olen ymmärtänyt.

Toinen selityskertomus taas on historiallinen. Huomio kiinnitetään siihen monelta puolelta maailmaa löytyvään satuun. Aletaan kerätä erilaisia versioita siitä ja selvittää missä ja miten sitä kerrotaan ja on kerrottu. Onnistutaan ehkä esittämään hypoteeseja sen leviämisestä ja matkan varrella tapahtuneista muutoksista. Päädytään esimerkiksi (tämä menee kuvitteluksi, koska esimerkkitapaukseni ei ole todellinen) toteamaan, että satu on todennäköisesti keksitty ainakin kahdessa eri paikassa, Ouagadougoussa ja Raahessa, ja monilla seuduilla esiintyvät versiot ovat jotain kautta saaneet vaikutteita kummastakin lähteestä. Tässä vaiheessa tähän selittämisen tapaan mieltynyt sanoo, että no niin, tässä on ainakin hyvä hypoteesi; nyt olen ymmärtänyt.

Luultavasti kummankin selittäjän mielestä toisen selitys tarttuu epäolennaisiin asioihin. Ensimmäisen mielestä toinen ei edes mieti sitä, mikä on todella kiinnostavaa, eli ihmisen mielen toimintaa. Toisen mielestä ensimmäinen taas alkaa fabuloida evoluutiotarinoita kun pitäisi ottaa selvää siihen tutkittavaan satuun liittyvistä historiallisista tosiseikoista.

Olen hyvin selvästi ja lujasti kiintynyt jälkimmäisentyyppisiin selitystarinoihin. Haluan selvittää sellaista tarinaa, jota voin oikeasti selvittää (tietyn asian historia), en kehittää hypoteettisia evoluutiotarinoita. Minullahan ei ole sellaista koulutusta, jonka avulla voisin edes alkaa selvittää noiden hypoteettisten evoluutiotarinoiden todenperäisyyttä. Sen sijaan minulla on koulutus, jonka avulla voin kohtalaisen hyvin selvittää historiallisia tapahtumaketjuja. Toisaalta minulla hyvinkin mahdollisesti on tällainen koulutus sen vuoksi, millaisiin selitystapoihin olen mieltynyt.

Tässä ei ole sinänsä mitään vikaa. Huomaan kuitenkin, että minua miellyttävät selittämisen tavat ohjaavat sitä, minkälaisia kysymyksiä esitän ja minkälaista selitystä lähden hakemaan. Esimerkiksi nyt kiinnostuin siitä, miten tällä hetkellä suosittujen evoluutiotarinoiden juonet ja yhteydet muihin ajattelutapoihin ovat kehittyneet Darwinin ajoista nykypäivään. Olen melko vakuuttunut siitä, että ne ovat muuttuneet; ainakin Krohnin tapaisen henkilön nyreä suhtautuminen polygenesis -teoriaan tuntuisi kertovan jonkinlaisesta muutoksesta. Olisi hauska ymmärtää tuota muutosta (mikä ei kyllä nykyisten kiireiden keskellä riitä siihen, että alkaisin ottaa asiasta selvää). Tässäkään ei sinänsä ole vikaa vaan pelkästään vaara: saatan hyväksyä selitykseksi sentyyppisen tarinan, josta itse pidän, ja tyytyä siihen, koska minusta tuntuu, että olen ymmärtänyt. Pitäisi kehittää lisää strategioita tämän ajattelun ansan väistämiseksi, ymmärryksen tunteeseen luottamisen väistämiseksi.

Tämä ehkä jotenkin liittyi yllä mainittuun "eroon episteemisessä asenteessa".

Tunnisteet: , , , , , , ,

3 Comments:

Blogger Mikko said...

Kiinnostavasti jopa "eksaktien tieteiden" parissa on eri oppialoilla erilainen perinne "riittävälle ymmärtämiselle". Itseäni häiritsi, että matematiikan eksaktiusvaatimusten jälkeen käymäni tietojenkäsittelytieteen ja tilastotieteen teoriakurssien vaatimustasolla ei tarvinnut oikeasti ymmärtää asioita.

Tämä on hyvä huomio:

tunne ymmärtämisestä ei ole erityisen hyvä merkki siitä, että olisi oikeasti ymmärtänyt jotain. Parempi tunnusmerkki on esimerkiksi se, että osaa soveltaa tietoaan ja vaikkapa ennustaa tai muokata ymmärtämäänsä ilmiöön liittyviä asioita.

14.10.08  
Anonymous Tommi Uschanov said...

Hieno merkintä, jota lukiessa pään läpi kulki todella paljon.

"Hahmottamani kaksi selittämisen tapaa tai episteemistä asennetta perustuvat ehkä sille, millaisen tarinan kokee tyydyttäväksi selitykseksi; millainen riittää tuottamaan tunteen, että on ymmärtänyt. - - Tämä ehkä jotenkin liittyi yllä mainittuun 'eroon episteemisessä asenteessa'."

Aivan varmasti liittyi. Mutta ehkä sen voisi tematisoida vielä hyödyllisemmin eroksi, joka on kahden asenteen välillä, joista vain toinen ylipäänsä on episteeminen.

Meillä saattaa olla, esimerkiksi antropologiassa tai psykologiassa, kaksi kilpailevaa selitystä, joista toista jotkut pitävät huonona sillä perusteella, että se on episteemisesti jotenkin aukkoinen tai muuten huono, ja toiset taas päinvastoin hyvänä täsmälleen samasta syystä - koska he kaipaavat selitystä, jossa jotkin muut seikat ovat tärkeämpiä, tai saavat ikään kuin helpommin mielelleen rauhan selityksestä, jossa muut seikat ovat tärkeämpiä. Tällaisia voivat olla esimerkiksi esteettiset selityksen ekonomiaan tai eleganssiin liittyvät seikat, tai se miten hyvin selitys sopii yhteen oman aiemman (elämän)kokemuksen kanssa (mikä kriteeri voi mielestäni saada sekä terveitä että epäterveitä muotoja), tai jopa jonkinlainen yleinen "syvällisyyden" tunne joka voi olla vaikeasti edes artikuloitavissa sanoiksi. Ja tällaisen kriteerin selityksen onnistuneisuudelle asettava ei välttämättä lainkaan ajattele stereotyyppisen relativismin hengessä, että "hyväksyn itseäni muissa suhteissa miellyttävän selityksen, mikä tavallaan tekee siitä myös episteemisesti kelvollisen". Päinvastoin, saattaa jopa olla, että selityksen aukkoisuus episteemisessä mielessä nähdään hinnaksi, joka - joskus ehkä traagisiakin piirteitä saavalla tavalla - on tietoisesti maksettava, jotta saataisiin ei-episteemisessä mielessä tyydyttävä selitys. Esimerkiksi niinkin lujasti ensi näkemältä nimenomaan episteemisen piiriin kuuluvaa selitystä kuin polygenesis-teoriaa on mielestäni uskottavaa olettaa olevan mahdollista kannattaa tai vastustaa tällaisin ei-episteemisin kriteerein.

Siitä, mitä kirjoitit, tuli itselleni varsin voimakkaasti mieleen se, mitä Wittgenstein on sanonut kilpailevista selityksistä niin antropologiassa (J. G. Frazerin The Golden Bough -teoksesta puhuessaan) kuin psykologiassakin (Freudista puhuessaan). Sekä Frazeria että Freudia Wittgenstein syyttää ei suinkaan siitä, että heillä on väärä episteeminen asenne, vaan siitä, että heillä on ylipäänsä episteeminen asenne riippumatta siitä, onko se tapauskohtaisesti harkitsemalla katsottu kulloinkin tarkoituksenmukaiseksi vai ei. Esimerkiksi sen, että Frazer oli erittäin mieltynyt siihen mitä itse nimitit "hypoteettisiksi evoluutiotarinoiksi" eikä nähnyt niiden käytölle antropologiassa mitään estettä, Wittgenstein tulkitsi merkiksi siitä, että itse episteemisen ja ei-episteemisen raja oli Frazerilla ikään kuin hämärtynyt; ei siis merkiksi siitä, että hänen selityksissään olisi ollut jotenkin vääränlaista episteemisyyttä oikeanlaisen asemesta.

Jotkut Wittgensteinilta vaikutteita ottaneet kirjoittajat, kuten Frank Cioffi, ovat tämän pohjalta kehitelleet hyvinkin valaisevia huomiota myös muihin kuin Wittgensteinin itse välittömästi käsittelemiin ilmiöpiireihin liittyen. Myös D. Z. Phillips, jonka esittämää lällättävän (kuin myös mm. marxilaisen...!) uskontokritiikin kritiikkiä suosittelin sinulle jatkolukemiseksi kun taannoin keskustelimme tuosta itseltäsi lainaamastasi pätkästä, on ottanut Wittgensteinilta tämän saman ajatuksen.

"Uusateistit haluavat selittää ihmisen käytöstä, ja niin halutaan marxilaisessakin uskontokritiikissä; siinä kuitenkin selitys pysyy suunnilleen inhimillisesti merkityksellisen ja sosiaalisen tai yhteiskunnallisen tasolla, kun taas uusateistit haluavat luonnonprosessimaisen selityksen."

Ja yllä kirjoittamani valossa siis: Jos halutaan, että "selitys pysyy suunnilleen inhimillisesti merkityksellisen ja sosiaalisen tai yhteiskunnallisen tasolla", sen ei lainkaan aina välttämättä ole mahdollista olla ensisijaisesti episteeminen selitys.

15.10.08  
Blogger Matti said...

Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

16.10.08  

Lähetä kommentti

<< Home