Ryhtymättä

Ohjeita uimarille 

Katso tätä uimamiestä, merta pelkää, merenselkää!
Paljain jaloin rantaviivaa astuu, ilmaa hetken ui,
siihen unohtuu. 

Entä tämä metsästäjä? Saalista ei saatu ole,
metsästäjän sulkahattu vain ja ase ruostumassa.
Silti kantaa nimeä kuin mies ja niin kuin
peto murahtaa. 

Ja äiti, äiti kehdossaan vain uniansa tuudittaa,
ja itseänsä syvään uneen.

Ah! Meri laaja on ja syvä. Hukkua on hyvä;
ei liian vähän eikä liikaakaan.
Vain hullu hukkuu kokonaan.

Runo on Risto Ahdin; sitä analysoitiin tänään koulussa, jota nykyään käyn. Luennon aiheena oli monikerroksisuus, ja Ahdin runo eittämättä on monikerroksinen, joten ei liene ihme, että luin siihen viimeaikaisia mietteitäni ryhtymättä jättämisestä.

Olen kirjoittanut koulua varten novellia, jonka henkilöistä yksi lannistuu kriittisestä palautteesta ja sulkeutuu kotiinsa kantamaan kaunaa maailmalle siitä, ettei se ymmärrä hänen nerokkuuttaan. Hän identifioituu suureksi ajattelijaksi ja johtajaksi, mutta kommunikoi muiden ihmisten kanssa enää nimimerkillä verkossa ja oireilee monin tavoin ristiriitaa omakuvansa ja todellisen sosiaalisen asemansa välillä. Olen koettanut ymmärtää kirjoittamani henkilön motiiveja ja ajatuksenjuoksua, mutta pitkään jouduin toimimaan pelkän intuition varassa, sillä ymmärsin hänet osin väärin. Oletin henkilöni kärsivän jostain hämmentävästä huonon itsetunnon lajista. Sitten Kaskaste huomautti, että tulkintani oli sekä tyypillinen että epäoikeudenmukainen: vetäytyminen ei mitenkään välttämättä ole merkki huonosta itsetunnosta. Novellini henkilön tapauksessa ei tosiaan ole: hänen itsetuntonsa on mainio, hän vain pitää muita ihmisiä arvostelukyvyttöminä.

Kirjoittamani henkilö kantaa kaunaa maailmalle, jonka pitäisi ilman muuta tunnistaa hänen eittämätön kyvykkyytensä, mutta joka ei täytä velvollisuuttaan, vaan tuomitsee hänet hourailijaksi ja salaliittoteoreetikoksi. Henkilön kokema ristiriita ei siis kumpua siitä, että hän havaitsisi itsensä kyvyttömäksi toteuttamaan omia haaveitaan, vaan siitä, että vaikka hän uskoo vankasti kykenevänsä vaikka mihin, maailma on sokea eikä ryhdy yhteistyöhön hänen kanssaan. Henkilöni tuomitsee muut ihmiset kelpaamattomiksi ja siksi eristäytyy heistä. Kuten Kaskaste huomautti, samantyyppiseen tulokseen voisi päätyä vähemmänkin kaunaisesti, vaikkapa toteamalla maailman arvostavan muita kykyjä kuin niitä, joissa eristäytyjä on vahvimmillaan.

Vaikuttaa helposti siltä, ettei henkilöni uskaltaisi heittäytyä veden varaan vaan jäisi arkuuttaan kotiinsa toistamaan uimaliikkeitä kuivalla maalla; ryhtymättä jättäminen johtuisi siis epäonnistumisen pelosta ja halusta säilyttää kuvitelma omasta osaamisesta. Kerrontani napakoitui kuitenkin selvästi kun ryhdyinkin ymmärtämään hänen ajatuksenjuoksuaan toisin. Ei hän pelkää epäonnistuvansa. Hän ei luota siihen, että maailma tajuaisi hänen säkenöivän onnistumisensa.

Omintakeinen eläytyminen

Olin viime viikolla tavan takaa Turussa: ensin viikon aluksi Suomen filosofisen yhdistyksen kollokviossa, sitten perjantaina uudestaan Logomon kulttuuripääkaupunkivuosinäyttelyiden avajaisissa. Turun vuodesta voi hyvinkin tulla hieno. Kollokvion teemana taas oli ymmärrys, ja teemasanan valinnassa oli selvästi onnistuttu, sillä ainakin minä olin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka kiinnostavia osallistujat puhuivat. Opin ilokseni uutta, mutta kirjoitan nyt kuitenkin tuttujen kollegoiden tutuista jutuista, koska ne ovat minusta hauskoja. Lisäksi niistä tuli mieleen jotain selvästi eufemiattamiseen sopivaa.

Jaakko Kuorikoski lähti esitelmässään liikkeelle siitä, että on syytä erottaa toisistaan ymmärtäminen tunteena ja ymmärtäminen kykynä. Kaikkihan tunnemme ahaa-elämyksen älyllisen orgasmin – ja moni tietänee, ettei ymmärryksen tunteeseen kannata aina luottaa. Jaakko huomauttikin, että on hyödyllistä määritellä ymmärrys kyvyksi vastata 'entä jos' kysymyksiin: Ei riitä, että osaa kuvata syiden ja seurausten ketjun, vaan täytyy osata kertoa mitä olisi tapahtunut jos jokin olisi lähtötilanteessa ollut toisin. Entä jos sillä hetkellä, jolloin palava tupakka putosi ruskeaksi kuivuneeseen heinikkoon, olisikin alkanut sataa? Entä jos omena olisikin ollut ontto ja täynnä heliumia?

Jos ymmärtäminen käsitetään kyvyksi vastata 'entä jos' -kysymyksiin, on mahdollista ymmärtää jotain ilman, että ymmärtämiseen liittyisi ymmärtämisen tunne. Vastaavasti on mahdollista kokea voimakaskin ymmärryksen tunne ilman, että siihen liittyisi ymmärrys kykynä. Tämä on yksi niistä syistä, joiden vuoksi Jaakon esittelemä erottelu on minustakin tarpeellinen. Minusta näet näyttää vahvasti siltä, että toisaalta jonkin ilmiön erityisen hyvin ymmärtävät ihmiset saattavat olla ymmärryksestään epävarmoja, ja toisaalta omasta ymmärryksestään varmat saattavat vaikuttaa täysin ymmärtämättömiltä.

Tomi Kokkonen sivusi omassa esitelmässään samaa aihetta. Puhuessaan toisten ihmisten ymmärtämisestä hän spekuloi hauskasti: Ymmärtämisen tunne on hämäävä ja saattaa johtaa liialliseen itseluottamukseen. Ihminen saattaa kuvitella ymmärtävänsä toista ja olla vilpittömän yllättynyt jos testattaessa paljastuukin, että kuvitelma oli perusteeton. No, Tomi ehdotti, että liiallisen itseluottamuksen riski saattaisi olla erityisen suuri sellaisilla ihmisillä, joiden ymmärtämisprosessi perustuu vahvasti eläytymiselle. Tällainen ihminen – nimetään hänet Matiksi – siis eläytyy ymmärrettävän Maijan asemaan, ja tajuttuaan miksi saattaisi itse toimia kuten Maija toimii, olettaa ymmärtäneensä Maijaa. Matti voi tässä harhautua pahasti jos Maija motivoituukin eri tavalla kuin Matti.

Tomin ajatus toi mieleeni muutamia tuntemiani ihmisiä. Sulautin heitä mielessäni sujuvasti yhteen ja sain aikaan kaksi karikatyyrihahmoa, joiden ajattelutavat ja toimien motiivit eroavat tavanomaisesta sen verran, että heitä on syytä pitää eksentrisinä. Annoin heille jo nimetkin: Matti ja Maija. Matti haluaa vimmatusti ymmärtää muita ihmisiä, Maijalle taas on tavattoman tärkeää, etteivät muut ymmärrä häntä väärin. Kumpikin joutuu näiden halujensa ja oman eksentrisyytensä seurauksena tavan takaa turhauttaviin tilanteisiin.

Matti koettaa ymmärtää muita eläytymällä heidän tilanteisiinsa, mutta saa aikaan lähinnä tuohtumusta ja tuhahteluja jos kertoo ymmärtämiskokemuksistaan. Hän ei näet osaa ottaa huomioon omaa eksentrisyyttään, ja toisaalta pyrkii ymmärtämään eläytymällä. Ymmärrysyritysten kohteiden ajatusmaailmat ja motivoitumisen tavat ovat usein niin erilaisia kuin Matin, että yritys osuu pahasti harhaan. Jos Matti kertoo ymmärryskokemuksistaan niiden kohteille, he eivät välttämättä lainkaan ymmärrä mistä Matti puhuu.

Maija puolestaan kärsii siitä, että muut koettavat ymmärtää hänen tekojaan eläytymällä hänen asemaansa. Maija on kuitenkin siksi eksentrinen, että muiden innokkaista eläyrymisyrityksistä seuraavat ymmärtämisen kokemukset tuntuvat hänestä täysin harhautuneilta jos niistä kerrotaan hänelle. Hän mielellään korjaisi muiden käsityksiä selittämällä miten oikeasti ajattelee ja mitä hänen tekojensa motiivit oikeasti ovat, mutta usein yritys epäonnistuu. Monet ihmiset kun haluavat eläytymisen kautta saavutettavan ymmärtämisen kokemuksen eivätkä tyydy selityksiin.

Tanssin raja

Näin tänään Anne Teresa De Keersmaekerin, Jérôme Belin ja Ictus -yhtyeen esityksen 3Abschied. Juhlaviikkojen sivuilla annetaan ymmärtää, että esitys olisi konsertti, tanssiesitys, näytelmä ja performanssi, mikä on hämäystä. Konserttina esitys ei toiminut, sillä Mahlerin suurelle sinfoniaorkesterille aikoma teos ei vain oikein taivu isohkonkaan kamarikokoonpanon soitettavaksi eikä Kansallisteatterin suuri näyttämö ole mikään konserttisali. (Enpä ollut ennen tullut ajatelleeksi kuinka iso ero teatterisalin ja konserttisalin akustisten ominaisuuksien välillä on.) Tanssiesitykseksi esityksessä oli kovin vähän tanssia. Jos esitys oli näytelmä, niin siinä tapauksessa merkittävää osaa luennoista tulisi kai myös kutsua näytelmiksi. Performanssi se ehkä oli. Joka tapauksessa pidin siitä valtavasti ja tahdon kirjoittaa tänne röyhkeän tulkintani siitä, mistä oli kyse.

Esitys oli tehty täysin tanssija ja koreografi De Keersmaekerin ehdoilla. Annettiin ymmärtää sen käsittelevän kuolemaa, ja niin se käsittelikin, muttei mitenkään suoraviivaisesti, vaan kokeilemalla ja esittämällä ilmaisukeinojen rajallisuutta. Esityksessä oli paljon puhetta, ja harvinaista kyllä, ehkä kiitos De Keersmaekerin vangitsevan karisman, kuuntelin herpaantumatta. Mikä oli vielä harvinaisempaa, puhe oli olennainen osa teosta. Koreografi kertoi muun muassa kuinka kuuluisa kapellimestari oli kieltänyt häntä edes yrittämästä koreografian tekemistä tähän teokseen, sillä mikä tahansa kehonkieli vain toimisi teosta vastaan. Kuolemasta ei voi tanssia, ja Mahlerin Das Lied von der Erden viimeinen osa Der Abschied käsittelee kuolemaa. Hän kertoi myös halunneensa opetella laulamaan ja laulaa teoksen lavalla itse, ja kuinka laulunopettaja oli verrannut hanketta Mount Everestin valloitukseen. Tarinat olivat olennaisia, sillä teos ei ollut yritys näyttää, että kapellimestari ja laulunopettaja olisivat olleet väärässä, vaan se oli osoitus siitä, kuinka oikeassa he olivat.

Musiikin voi kokea monella tavalla. En puhu tulkintaerimielisyyksistä, vaan siitä, että eri ihmiset kokevat musiikin eri aisteilla. Se aisti, joka minulla vahvimmin tarttuu musiikkiin, on liikeaisti; koen musiikin kinesteettisesti. Olin ei kauankaan sitten käynyt väsyneen ja lyhyen, mutta jännittävän keskustelun, jossa koetin sanallistaa sitä, millaiseen kehontilaan esimerkiksi Monteverdin hengelliset kuoroteokset minut saavat, tai toisaalta kuinka maanläheisempi musiikki saa ruumiini hakemaan koreografiaa. Niinpä De Keersmaekerin teos puhutteli minua teoksena siitä, missä tanssi-ilmaisun raja kulkee. Der Abschied ei ole tanssittava, ei vaikka sen kuinka kokisi kehossaan, ja haettuaan koreografiaa soittajien lomassa, toistettuaan heidän liikkeitään, vaikka soitinta vailla, matkittuaan kapellimestarin eleitä, hän lopulta kyyhötti kappaleen lopun ajan lavan reunassa, kuunnellen.

Jérôme Bel pani muusikot poistumaan paikalta yksi kerrallaan ja romahtelemaan maahan muka kuolleina, mikä oli hieman turhaa yleisön naurattamista, vaikka alleviivasikin tietysti sitä, kuinka muusikot eivät osaa mitä tanssija osaa, eli liikettä sinällään. Hehän liikkuvat lavalla tuottaakseen musiikkia, eivät tuottaakseen liikettä, ja ovat pääsääntöisesti kömpelöitä irrottaessaan otteensa instrumentistaan. Soittimilla he kuitenkin kykenevät käsittelemään Mahlerin Der Abschiedia, eikä De Keersmaeker nauranutkaan. Hetkittäin minusta tuntui, että hän kadehti muusikoilta näiden aivan toisenlaista tapaa kokea musiikki ja osallistua siihen, sillä heillä ei raja tule Mahlerin teoksen kohdalla vastaan. Kuten sanottu, esitystä ei kuitenkaan ollut rakennettu muusikon kokemistavan ehdoilla, vaan koreografin.

Lopulta, koska kuolemasta ei voi tanssia, ei ainakaan Mahlerin myötä, tanssijan oli luovuttava omasta ilmaisumuodostaan ja mentävä sinne, missä hän ei osannut. De Keersmaeker oli aivan oikeassa halutessaan alun pitäenkin laulaa, sillä vaikka musiikkiesityksenä hänen laulunsa oli tietysti melko murheellisenkarheaa kuultavaa, hän onnistui säestämään lauluaan tanssillaan, ja siis lopulta osallistumaan Mahlerin teokseen, siinä missä pelkän tanssin keinoin hän ei ollut siinä onnistunut.

Kyborgikulttuurien ymmärtämisestä

The limiting character of the concept of birth is obviously related to the points I have scetched regarding death and sex. On the one hand, my birth is no more an event in my life than is my death; and through my birth ethical limits are set for my life quite independently of my will: I am, from the outset, in specific relations to other people, from which obligations spring which can not be but ethically fundamental. [...]

I have tried to do no more, in these last brief remarks, than to focus attention in a certain direction. I have wanted to indicate that forms of these limiting concepts will necessarily be an important feature of any human society and that conceptions of good and evil in human life will necessarily be connected with such concepts. In any attempt to understand the life of another society, therefore, an investigation of the forms taken by such concepts ‒ their role in the life of the society ‒ must always take a central place and provide a basis on which understanding may be built.

Luin Peter Winchin klassikkoartikkelin "Understanding A Primitive Society". En tunne Winchiä tarpeeksi tietääkseni kuinka paljon hän oli sen kirjoittamisaikoina, 60-luvulla (tässä oli aiemmin virhe; korjasin), lukenut fenomenologeja. Enimmäkseen hän kuitenkin tuntuu siteeraamiini johtopäätöksiinsä päätyessään rakentavan Wittgenstein-luennalleen. Se on hupaisaa, sillä lukiessani en voinut olla ajattelematta Klaus Heldin 90-luvulla julkaisemaa artikkelia "Sky and Earth as Invariants of the Natural Life-world". Se pohjaa Husserlille ja Heideggerille, eikä Winchiä mainita. Kumpikin, sekä Winch että Held, puhuu niistä ihmisolentoa rajoittavista tekijöistä, joihin jokaisen kulttuurin tai elämänmuodon (Winch puhuu yhteiskunnista ja elämänmuodoista, Held taas kulttuureista) on tavalla tai toisella otettava kantaa.

Held painottaa erityisesti maan ja taivaan välistä eroa tällaisena inhimillisiä jäsennystapoja rajoittavana tekijänä: "Because the world as life-world pre-exists every free activity of the human being, it is for him something that is there from itself ‒ that means: the world does not owe its being to the doing of man. [...] Human beings are familiar with the polarity of sky and earth, because they find themselves corporeally between the two."

Winch puolestaan mainitsee tällaisina kaikkia elänmänmuotoja rajoittavina käsitteinä syntymän, sukupuolen (sex) ja kuoleman: "Adapting Wittgenstein's remark about death, I might say that my masculinity is not an experience in the world, but my way of experiencing the world."

Luin Winchiä, koska häntä nimitellään pahaksi relativistiksi ja minun täytyy tällä hetkellä perehtyä relativisteiksi nimiteltäviin ajattelijoihin. Olen lukenut myös tutkijoita, jotka tuntuvat olevan jonkinlaisia episteemisiä relativisteja käytännön tutkimustyössään (joskaan he eivät juurikaan muistuta filosofisissa kiistoissa hahmoteltuja olkiukkorelativisteja). Törmään jatkuvasti ajatukseen, että mahdollisuutemme ymmärtää vieraita kulttuureja perustuu sille, että kaiken merkittävänkin vaihtelun takana on jotain, joka yhdistää kaikkia ihmisiä.

Sitä jotain, joka yhdistää kaikkia ihmisiä, on tietysti kuvattu monella tavalla. Held esimerkiksi saattaisi olla kovin harvasta asiasta samaa mieltä vaikkapa jonkun rajoja etsivän kognitiivisen kielitieteilijän kanssa. Yhteistä näille tavoille on kuitenkin se, että ne liittyvät ihmiseen ja ihmisen asemaan maailmassa, ihmisen asemaan rajallisena olentona.

Minun tekee nyt mieli leikitellä transhumanistisilla ajatuksilla. Riittää kun oletamme, että jossain vaiheessa maapallolla elää muiden olioiden seassa myös erilaisia kyborgeja. Tähän mahdollisuuteen liittyviin eettisiin kysymyksiin on kiinnitetty paljon huomiota. Sen sijaan en ole varma paljonko on oikeastaan ajateltu sitä, että jos toisten ymmärtämisen takeena tosiaan ovat Winchin tai Heldin kuvaamien kaltaiset kaikkia ihmisiä rajoittavat asiat, eettisiä kysymyksiä kiperämmäksi palaksi voi nousta se, että kyborgikulttuureista tulee toisille (keille? meille?) paljon käsittämättömämpiä kuin mikään nykyinen inhimillinen elämänmuoto voi mitenkään olla. (Olisinpa näkemässä tuollaisen tulevaisuuden etnografista tutkimusta.)

Eräästä genrestä

– Sitten Jumala "kuuli minun huutoni ja kumartui minun puoleeni".
Kun tällaista kokemusta vaaditaan kuvailemaan ilman Raamatun käyttämiä sanontoja, on pyynnön noudattaminen kieltämättä vaikeaa. Onhan todistettavasti käynyt monta kertaa niin, että lähimmät omaiset ovat tulkinneet uudestisyntymisen tilan mielenhäiriöksi. Hän ei ole osannut pukea kokemaansa Jumalan kohtaamista sanoiksi sillä tavoin, että asia olisi selvinnyt ulkopuolisille. Ja vaikka hän Raamatunkin kielellä olisi kertonut maistaneensa Herran hyvyyttä ja tulevan elämän voimia, eivät tällaisen puheen kuulijat olisi ymmärtäneet siitä mitään.

Sitaatti on isoisäni K. A. Pohjakallion teoksesta Salattua, josta olen kirjoittanut ennenkin. Muistan ukkini kyllä, vaikka olinkin alle kymmenen hänen kuollessaan. Pidin hänestä. Hän oli opettaja ja helluntailainen tendenssikirjailija; ostelen hänen tuotantoaan silloin tällöin lähetyskirpputoreilta. Sitä on paljon. Erityisesti haluaisin kohdata kirjoituksia siltä ajalta, kun hän kuulemma oli kiinnostunut Leo Mellerin ufojutuista. Ajatuskin on aavemainen.

Olen aina silloin tällöin palannut hahmottelemaan ajatuksia eräästä hyvin laajasta ja rikkaasta kirjallisuuden lajityypistä. Sille ei ole täsmällistä nimeä. Eräs sen tunnusmerkeistä, ehkä jopa tärkein tunnusmerkki, on sen mahdollinen vaikutus metafyysisestä angstista kärsiviin ihmisiin. Tarkastelen asiaa nyt samanoloisesta näkökulmasta kuin Hoffmannin Nukkumatin Clara:

Äkästyneenä siitä, että Clara sijoitti koko demonin olemassaolon hänen omaan sisimpäänsä, Nathanael ryhtyi esittelemään koko mystillistä oppia paholaisista ja kauheista voimista, mutta Clara keskeytti harmistuneena sanoen väliin jotain aivan yhdentekevää, mikä suunnattomasti ärsytti Nathanaelia. Hän ajatteli, etteivät tuon kaltaiset syvälliset salaisuudet avautuneet kylmissä ja torjuvissa mielissä, tiedostamatta itsekään, että luki Claran kuuluvaksi juuri näihin alempiin luontoihin, minkä vuoksi hän ei myöskään luopunut yrityksestään perehdyttää tätä noihin salaisuuksiin.

Oletteko koskaan kuunnelleet ihmistä, joka joko vimman – tai vielä karmivampaa, omnipotentin varmuuden – vallassa selittää jotain täysin uskomatonta ja ilmeisesti mitättömän vähän varaan rakennettua valtaisaa teoriaa. Uskoen löytäneensä totuuden. Tai haluten, vaatien kuulijalta vahvistusta sille, että on löytänyt totuuden. Minulla, Claralla, ei ole siihen tilanteeseen sanoja. Olen isoisäni mainitsema ulkopuolinen.

Tämä kirjallisuuden lajityyppi on laaja ja monisyinen. Se kattaa kaikenlaista herätyskristillisyydestä ufoihin, salaseurojen maailmanvallasta mitä kummallisimpiin solipsistisiin metafysiikoihin. Joskus puhutaan salaliittoteorioista, mutta nimitys ei riitä kattamaan koko lajityyppiä. Huomaatte ehkä, että tämän kirjoituksen pääasiallinen väite on, että kyseessä on kuitenkin jotain yhdeksi lajityypiksi kutsuttavissa olevaa. Mainitsin jo yhden yhdistävän tunnusmerkin; toinen on se kauhun laji, jonka tämä kirjallisuus virittää.

Olen ollut jollain tavalla kiinnostunut tästä genrestä jo pitkään. Olen kirjoittanutkin aiheesta myös aiemmin. En oikein tiedä mille kiinnostukseni, tai ehkä pikemminkin morbidi uteliaisuuteni perustuu. Uteliaisuuteni on kauhunsekaista, en yleensä kestä lukea genreen lukeutuvaa kirjallisuutta enkä etenkään niitä verkossa hirviömäisinä sikiäviä ja haaroittuvia tekstilonkeroita, joiksi genre on viime vuosina laajalti mutatoitunut. Kestän vain jotain Doylen kirjoitusten kaltaista tarpeeksi vanhaa, 60-luvun Valittujen palojen hulluimpia Tapahtui tosielämässä -tarinoita tai Berlitzin tyyppistä hulvattomuutta.

Minua on jo pitkään mietityttänyt tämän genren käsittely nimenomaan genrenä; sen käsittely kirjallisuutena. Sijoitan sen jonnekin scifin ja kauhun välimaastoon; kauhuefekti saadaan aikaan ottamalla scifimäisen kuvitteellinen maailma eri tavalla tosissaan kuin mikä kaunokirjallisuudessa kuuluu asiaan. En tiedä voiko sitä jäljitellä, voiko tosissaanottamista matkia uskottavasti. Luultavasti voi. Isoisäni kuvaama mielenhäiriön tuntu on kuitenkin koko ajan läsnä, kirjoittajan tilasta ei ole varmuutta. Ja juuri siksi epäröin enkä ole varma voiko tätä kaikkea käsitellä kirjallisuutena. Tai pikemminkin en ole varma haluanko tehdä niin.

Kysymys on leikin suotavuudesta. Muutamat tähän genreen kuuluvat tekstit ovat kirjallisesti niin ansiokkaita, että niitä tekee mieli arvostaa sinä mitä ne ovat. Minusta tuntuu siltä, että arvostaminen edellyttää leikkiin mukaan lähtemistä, eli tosissaanottamista lukemisen ajan. Tässä on jotain samaa kuin Pauli Pylkön ajatuksessa, ettei natsifilosofeja voi arvioida mielekkäästi jos ei ole valmis edes kokeilemaan heidän ajatuksiinsa eläytymistä. En kuitenkaan koe ehdotonta eläytymistä tarpeelliseksi, vaan ainoastaan samankaltaisen kuin leikissä: leikin maailma on otettava tosissaan leikin ajan. Berlitzin Bermudan kolmio -juttujen lukeminen ei voi tuottaa sitä esteettistä elämystä, minkä niistä kuitenkin voisi saada, jos ei ole valmis heittäytymään leikkiin mukaan lukemisen ajaksi. En kuitenkaan ole varma onko leikki tässä suotavaa.

Olen kuten Clara, joka kaiken hulluuden kestettyään, kun kaikki on lopulta ohi, ei unohdakaan. Nathanael ei ole enää läsnä, mutta toisin kuin Hoffmannin novellissa, Clara ei istukaan "kauniin maalaistalon edustalla käsi kädessä miellyttävän miehen kanssa" katselemassa lastensa leikkiä. Clara on etääntynyt tarpeeksi kauas – ja kääntynyt sitten ympäri. Hän katselee taakseen jättämäänsä ja koettaa muodostaa siitä selkeän, kirkkaan, ymmärrettävän kuvan. Epäröi kuitenkin sillä hetkellä kun ymmärtäminen tuntuisi vaativan leikkiin mukaan lähtemistä.

Miten se filmatisoitaisiin?

Naureskelin juuri (myötäilevään sävyyn) Tiedemiehen uusimmalle kirjoitukselle kulttuurintutkimuksesta, cultural studies. (Painotan e-kirjaimen puutetta mainitsemalla myös englanninkielisen nimen. Katsokaas kun Helsingin yliopistossa on Kulttuurien tutkimuksen laitos, eikä siellä tehdä kulttuurintutkimusta, cultural studies, vaan kulttuurien tutkimusta, cultural research, eli tutkitaan esimerkiksi Inkoon Orslandetin rautakautisia ja keskiaikaisia asuinpaikkoja, Siperian suomensukuisten kansojen perinteiden elvytystä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, lasten lumileikkejä kautta aikojen tai Vrouv Mariaa.)

No niin, cultural studies. Suuri osa siitä edustaa sellaista tekstin tai puheen lajia, jota jaksan nykyään hyvin huonosti. Istuin eilen Tommin kanssa Fazerin kahvilassa syömässä jäätelöä, kun intouduin tilittämään jaksamattomuudestani. En jaksa sellaista kielenkäyttöä, jossa ei vaivauduta istuttamaan edes osaa käytetyistä termeistä konkretian multaan, vaan termit ja niillä muodostetut rakennelmat suhteutuvat pelkästään toisiinsa. Usein lähdetään kyllä liikkeelle jostain istutuksesta, mutta ennen pitkää se unohdetaan, irtaudutaan maasta ja aletaan leijailla kirkkaassa sana-avaruudessa, jossa -ismit, -ologiat ja -isaatiot helähtelevät suloisesti toisiaan vasten, eikä sormia viitsitä enää liata maan tomuun. Tästä löytää tietysti esimerkkejä monelta alalta. Kulttuurintutkimus on kuitenkin nähdäkseni kunnostautunut erityisellä tarmolla. Olin viime syksynä kuuntelemassa Kulttuuristen tulkintojen tutkijakoulussa yhtä tällaista esitystä, Leena-Maija Rossin alustusta "Queer(y)ing Queer Studies Through the Lens of Identity". Se alkoi itse asiassa lupaavasti, Rossi käytti jopa joitain esimerkkejä ja lähestymistapa vaikutti kiinnostavan itsekriittiseltä. Noin ensimmäisen kolmanneksen jälkeen puhe kuitenkin muuttui korvissani heliseväksi musiikkiesitykseksi. Harmi, etten löydä sitä verkosta: siteeraisin havainnollistaakseni väitettäni.

Kuten sanottu, tilitin turhaumustani Tommille painokkain sanankääntein, ja huvituttuaan riittävästi hän kertoi millä kysymyksellä hän käy tällaisen kielenkäytön kimppuun. Se on tietysti tämän kirjoituksen otsikko: "Miten se filmatisoitaisiin?" Loistavaa. Päädyin seuranneessa keskustelussa olemaan sitä mieltä, että Hegelin Hengen fenomenologian saisi filmatisoitua samoilla periaatteilla kuin piirrossarjan Olipa kerran elämä.

Vaikenemisen taito

Poi, verso la sera, Peppone si rimise il cappotto e si avviò verso la porta.
"Spero che non sfrutterete ignobilmente questo episodio di debolezza".
"No". rispose don Camillo. "Però il giorno in qui dovrò impicciarti, nessuno potrà impedirmi di impicciarti con rispetto".

Kävin juuri äitini kanssa Emmassa. Ai että pidän Pentti Kaskipuron grafiikasta. Ja nauroin taas tikahtuakseni Anu Tuomisen töille, erityisesti sille, jossa on iso virkattu mustikka suppilossa pullon päällä ja pieniä sisällä. Olisikohan sen nimi Pensasmustikoiden säilöminen? Jotain senkaltaista joka tapauksessa. Tuolta, otsakkeen esineteos alta löytyy (kun vähän odottaa) melkein yhtä hauska Porkkanoiden kasvattaminen.

Olen jaksanut taas lukeakin, enkä edes pelkästään isä Camillo -juttuja, vaan kaikenlaista muutakin, mutta siteeraan yllä kuitenkin Guareschia. Don Camillo ja Peppone ovat minusta hupaisa parivaljakko, toistensa parhaat viholliset. Hyvässä yhteisymmärryksessä eri mieltä oleminen on kuitenkin mahdollista vain koska Pepponen ja don Camillon erimielisyys on näennäistä. He ovat päätyneet edustamaan vastakkaisia poliittisia kantoja, mutta heidän intuitiivisesti alati varma moraalikäsityksensä on sama. He rikkovat moraaliaan vastaan tavan takaa erilaisin tavoin ja siksikin ymmärtävät toisiaan.

Tulta syöksevä lintu kirjoitti vastikään vaikeista asioista vaikenemisen ankeudesta. Olen kyllä samaa mieltä, ystäville on uskallettava esittää eriävä näkemyksensä vaikka uhkana olisi, että he loukkaantuvat ja etääntyvät (ja jällleen kerran tuo määräävä muoto "uskallettava" määrää vain minua; en esitä toisia velvoittavia eettisiä ohjenuoria). Rajausta "hyvässä, tai vähintään neutraalissa, hengessä eri mieltä" tekee kuitenkin mieli laventaa, sillä se kuulostaa siltä kuin erimielisyydenilmaukseensa ei sopisi päästää intohimon häivääkään, minkäänlaista oikeassaolemisen varmuuden tai epävarmuuden paatosta. (Kas, hieno paatoksen sanakirjamääritelmä.) Erimielisyydet toisilleen hyvää tahtovien kesken ovat liki järjestään paatoksellisia; olennaista on paatoksen tunnistaminen ja kurissa pitäminen, ei sen tukahduttaminen.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että eräs vaikeimmista ja tärkeimmistä oppimistani asioista on taito pysyä vaiti vaikka toinen on ilmiselvästi väärässä. Erimielisyyden hedelmällinen ilmaiseminen on näet mahdollista vain kun yhteistä maastoa löytyy. Aina ei löydy, ei ainakaan riittävästi. Kaikki lukijani tietävät epäilemättä, kuinka toivotonta esimerkiksi verkossa on keskustelun kohottaminen ylös kuraisten argumentin irvikuvien suosta kun se on kerran sinne uponnut. On selvää, että keskustelijat ovat väärässä; koko keskustelua jäsentävä kehikko on harhainen ja huono. Keskustelijat ovat vajonneet inttämään vastakkainasetteluista, joita ei ole olemassa muualla kuin heidän inttäjäisissään. On useita monin tavoin sympaattisiakin blogeja, joita en enää lue, koska niissä tai niiden kommenteissa sorrutaan välillä sellaisiin tympeyksiin, jonne en tahdo. Äitini tapaa lähetellä minulla karmivimpia paloja eräältä sähköpostilistalta, jonka keskustelut alittavat kysymyksenasetteluillaan ja ennakko-oletuksillaan välillä typeryydenkuvittelukykyni rajat. Sinne en sentään ole vaarassa vastata mitään, joten en ole vielä pyytänyt olemaan lähettämättä.

Kyseessä on tosiaan vaara. Näyttää näet siltä, että jos keskustelu on jumittunut typeriin vastakkainasetteluihin tai jäsennystapoihin, ei niiden muuttaminen onnistu; sen sijaan keskustelu suistaa korjausta yrittävän sinne samaan rämeikköön rämpimään. Kun kuulee tarpeeksi monta kertaa jonkin väärinymmärretyn yksinkertaistuksen "omasta kannastaan", sitä päätyy liian helposti pyöristämään asiansa särmiä hieman saadakseen edes jotain korjattua. Ja niin alkaa rappio, suistuminen siihen typeryyteen, jota tahtoi korjata.

Erimielisyyden ilmaiseminen on luottamuksenosoitus. Kunnon erimielisyydet lähtevät näet siitä, että koko kiistanalainen asia jäsennetään eri tavoin. Kunnon erimielisyyksiin siis sisältyy yhteismitattomuutta. Jokaiseen kantaan liittyy käsitys vastakannasta, mutta sellainen käsitys, joka on yhteismitallinen oman kannan kanssa. Tätä täytyy havainnollistaa jollain hyvin yksinkertaisella esimerkillä. Esimerkiksi kreationistilla on käsitys kreationisminvastustajan kannasta, mutta sellainen käsitys, jossa tietyt kreationistin omat taustaoletukset pätevät itsestäänselvästi, mistä syntyvä vaikutelma on hyvin kummallinen. Tietyt ("uskovaisille lällättävät") uskontokritiikin muodot vaikuttavat minusta samaan tapaan oudoilta.

On epämiellyttävää joutua siihen tilanteeseen, jossa oma kanta samastetaan johonkin tuollaiseen irvikuvanäkemykseen. Siksi on luottamuksenosoitus ilmaista erimielisyytensä: kukapa tahtoisi tehdä jotain sosiaalisesti niin vaikeaa kuin asettua vastahankaan jos ei lainkaan luota siihen, että vastaväitteitä koetetaan kuunnella omassa asiayhteydessään. Vaatii melkoisesti työtä koettaa ymmärtää missä kohti ystävän näkemys jäsentyy aivan toisin kuin oma. On vaikeaa oivaltaa yhteismitattomuus. On helpompi tuomita esitetty kritiikki samastamalla se yhteismitallistettuun irvikuvaansa.

Joskus olen päätynyt tilanteeseen, jossa yritykseni esittää kritiikkiä torpataan toistuvasti tulkitsemalla se muitta mutkitta sen ihmisen jäsennystapojen mukaisesti, jolle koetan eriävän näkemykseni esittää. Se on todella turhauttavaa ja herättää halun selittää ja korjata. Yksi vaikeimpia oppimistani asioista on ollut tuon halun hillitseminen, vaikenemisen taito.

Millainen tuntuu hyvältä selitykseltä

Lounastin eilen Antin ja Tommin kanssa. Se oli hauskaa. Mainitsen asiasta lähinnä koska kumpikin on aloittanut blogin. Toisaalta eräs Tommin kanssa taannoin käymäni keskustelu liittyy siihen, mitä koetan nyt kirjoittaa. Ajatukseni on epämääräinen, mutta se kiinnostaa minua, joten kirjoitan sen tänne epämääräisenäkin.

Ensinnäkin, keskustelimme Tommin kanssa taannoin siitä kuinka kumpikin meistä oli pettynyt Tuomiojan uskontokriittisiin lausuntoihin; ei siksi, että uskontokritiikki olisi paha asia, vaan siksi, että hän sortui niin luokattomaan, uskovaisille lällättävään uskontokritiikin lajiin. Tommi ihmettelee kirjassaan miksei hänelle kelvannut Marxin paljon hienosyisempi ja rakentavampi uskontokritiikki. Pohdin tätä ja päädyin kirjoittamaan näin:

Mieleeni tuli kuitenkin väistämättä erottelu, jota olen koettanut hahmottaa, mutta en vielä osaa (mm.). Siitä tulee mieleen monta banaaliakin erottelua, mutta mikään ei aivan istu. Luultavasti joku on jo kiteyttänyt sen loistavasti enkä vain tiedä sitä, tai säkällä olen ehkä lukenutkin, en vain älyä. Tämä liittyy siihen, miten kuvaat marxilaisen uskontokritiikin eroavan uusateismista. Uusateismiin liittyy paljon ankeaa arvottamista ja lällätystä, mutta kun se jätetään huomiotta, jäljellä on edelleen tuo ero. (Esimerkiksi: ero säilyy vaikka arvotettaisiin simpanssit paljon ihmisiä korkeammalle.) Uusateistit haluavat selittää ihmisen käytöstä, ja niin halutaan marxilaisessakin uskontokritiikissä; siinä kuitenkin selitys pysyy suunnilleen inhimillisesti merkityksellisen ja sosiaalisen tai yhteiskunnallisen tasolla, kun taas uusateistit haluavat luonnonprosessimaisen selityksen. Kyseessä tuntuu olevan hyvin perustavanlaatuinen luonne-ero tai ero episteemisessä asenteessa, siinä mikä tuntuu oikeanlaiselta selitykseltä. Ehkä Tuomiojalla on tuossa heikko kohta, kun hän kerran nielee sen lällätyksenkin.

No, eilen lounaan jälkeen menin seminaariin kuuntelemaan Petri Ylikoskea, joka puhui selittämisestä ja ymmärtämisestä. Häntä on aina hauska kuunnella. Mieleen jäi muun muassa hyvin esitetty huomautus, että tunne ymmärtämisestä ei ole erityisen hyvä merkki siitä, että olisi oikeasti ymmärtänyt jotain. Parempi tunnusmerkki on esimerkiksi se, että osaa soveltaa tietoaan ja vaikkapa ennustaa tai muokata ymmärtämäänsä ilmiöön liittyviä asioita. Keskityn nyt kuitenkin ymmärryksen tunteeseen. Ylikoski spekuloi sen toimivan ihmisillä yleensä eräänlaisena merkkinä siitä, että nyt olen selvittänyt tätä asiaa riittävästi ja voin siirtyä eteenpäin. Eri ihmisillä eri määrä tietoa riittää, kalibrointiaan voi epäilemättä harjoituksella jonkin verran muuttaa, ja – mikä juuri nyt erityisesti kiinnostaa minua – tuollainen tunne herää eri ihmisillä erilaisilla tavoilla. Eri ihmisille riittävät ja kelpaavat erilaiset selitykset.

Istuin tänään aamulla kuuntelemassa Pertti Anttosta, joka luennoi perustutkinto-opiskelijoille folkloristiikan tutkimushistoriasta (minusta on jostain syystä hauskaa käydä noilla luennoilla). Anttonen mainitsi Kaarle Krohnin vastustaneen polygenesis -teoriaa: ajatusta, että esimerkiksi jokin tarina olisi voinut syntyä monessa eri paikassa toisistaan riippumatta. Hänen mukaansa jokaisella tarinalla oli yksi ainoa alkumuoto, ja perinteentutkijoiden tehtävänä oli selvittää se. Huomasin, että tämä istui minusta huonosti yhteen Krohnin positivistisen asenteen kanssa. Tämä palautti mieleeni Tommin kanssa käymäni keskustelun.

Krohnin kanta tuntui minusta kummalliselta, koska olen tottunut yhdistämään eräitä muita hänen asenteitaan siihen, että on mieltynyt epähistorialliseen, ominaisuus ja sen evoluutiotarina -tyyppiseen selittämiseen. Toisin sanoen minusta olisi ollut ihan luontevaa jos Krohnin kaltainen tyyppi olisi uskonut, että ihmiset ovat luonnostaan sellaisia, että he kehittävät tietyntyyppisiä tarinoita (jolloin sama tarina helposti syntyisi monessa paikassa). Sen sijaan Krohn uskoikin, että eri puolilla maailmaa kerrotaan samaa tarinaa koska yhdessä paikassa keksitty tarina on levinnyt laajalle. Selitystapa on vankan historiallinen.

Pääsen ehkä asiaan, tai hypoteesinkaltaiseen. Hahmottamani kaksi selittämisen tapaa tai episteemistä asennetta perustuvat ehkä sille, millaisen tarinan kokee tyydyttäväksi selitykseksi; millainen riittää tuottamaan tunteen, että on ymmärtänyt. Luonnostelenpa kaksi selityskertomuksen tyyppiä (muunkinlaisia tietysti on). Käytän esimerkkinä sen selittämistä, miksi jokin satu löytyy monelta puolelta maapalloa.

Ensimmäinen selityskertomus on sellainen, jossa selitettävän syyksi oletetaan ihmislajin ominaisuus, samantyyppinen taipumus kuin vaikkapa lasin särkyvyys. Esimerkkitapauksessamme tällainen taipumus olisi taipumus kehittää tietynlainen satu, tai ainakin mieltyä juuri tuohon satuun. Sen sijaan, että alettaisiin selvittää kuinka satu syntyi, aletaan selvittää kuinka tuo taipumus syntyi. Selitykseksi keksitään jonkinlainen evoluutiotarina (kunpa joku tutkisi nykyään suosittujen evoluutiotarinoiden juonirakenteita), kertomus siitä, kuinka on ollut lajin säilymisen kannalta eduksi mieltyä tähän satuun. Kun on keksitty hyvä evoluutiotarina, tähän selittämisen tapaan mieltynyt sanoo, että no niin, tässä on ainakin hyvä hypoteesi; nyt olen ymmärtänyt.

Toinen selityskertomus taas on historiallinen. Huomio kiinnitetään siihen monelta puolelta maailmaa löytyvään satuun. Aletaan kerätä erilaisia versioita siitä ja selvittää missä ja miten sitä kerrotaan ja on kerrottu. Onnistutaan ehkä esittämään hypoteeseja sen leviämisestä ja matkan varrella tapahtuneista muutoksista. Päädytään esimerkiksi (tämä menee kuvitteluksi, koska esimerkkitapaukseni ei ole todellinen) toteamaan, että satu on todennäköisesti keksitty ainakin kahdessa eri paikassa, Ouagadougoussa ja Raahessa, ja monilla seuduilla esiintyvät versiot ovat jotain kautta saaneet vaikutteita kummastakin lähteestä. Tässä vaiheessa tähän selittämisen tapaan mieltynyt sanoo, että no niin, tässä on ainakin hyvä hypoteesi; nyt olen ymmärtänyt.

Luultavasti kummankin selittäjän mielestä toisen selitys tarttuu epäolennaisiin asioihin. Ensimmäisen mielestä toinen ei edes mieti sitä, mikä on todella kiinnostavaa, eli ihmisen mielen toimintaa. Toisen mielestä ensimmäinen taas alkaa fabuloida evoluutiotarinoita kun pitäisi ottaa selvää siihen tutkittavaan satuun liittyvistä historiallisista tosiseikoista.

Olen hyvin selvästi ja lujasti kiintynyt jälkimmäisentyyppisiin selitystarinoihin. Haluan selvittää sellaista tarinaa, jota voin oikeasti selvittää (tietyn asian historia), en kehittää hypoteettisia evoluutiotarinoita. Minullahan ei ole sellaista koulutusta, jonka avulla voisin edes alkaa selvittää noiden hypoteettisten evoluutiotarinoiden todenperäisyyttä. Sen sijaan minulla on koulutus, jonka avulla voin kohtalaisen hyvin selvittää historiallisia tapahtumaketjuja. Toisaalta minulla hyvinkin mahdollisesti on tällainen koulutus sen vuoksi, millaisiin selitystapoihin olen mieltynyt.

Tässä ei ole sinänsä mitään vikaa. Huomaan kuitenkin, että minua miellyttävät selittämisen tavat ohjaavat sitä, minkälaisia kysymyksiä esitän ja minkälaista selitystä lähden hakemaan. Esimerkiksi nyt kiinnostuin siitä, miten tällä hetkellä suosittujen evoluutiotarinoiden juonet ja yhteydet muihin ajattelutapoihin ovat kehittyneet Darwinin ajoista nykypäivään. Olen melko vakuuttunut siitä, että ne ovat muuttuneet; ainakin Krohnin tapaisen henkilön nyreä suhtautuminen polygenesis -teoriaan tuntuisi kertovan jonkinlaisesta muutoksesta. Olisi hauska ymmärtää tuota muutosta (mikä ei kyllä nykyisten kiireiden keskellä riitä siihen, että alkaisin ottaa asiasta selvää). Tässäkään ei sinänsä ole vikaa vaan pelkästään vaara: saatan hyväksyä selitykseksi sentyyppisen tarinan, josta itse pidän, ja tyytyä siihen, koska minusta tuntuu, että olen ymmärtänyt. Pitäisi kehittää lisää strategioita tämän ajattelun ansan väistämiseksi, ymmärryksen tunteeseen luottamisen väistämiseksi.

Tämä ehkä jotenkin liittyi yllä mainittuun "eroon episteemisessä asenteessa".

Epämääräisen tyytymätön

Movements for animal rights are not irrational denials of human uniqueness; they are a clear-sighted recognition of connection across the discredited breach of nature and culture. Biology and evolutionary theory over the last two centuries have simultaneously produced modern organisms as objects of knowledge and reduced the line between humans and animals to a faint trace re-etched in ideological struggle or professional disputes between life and social science. Within this framework, teaching modern Christian creationism should be fought as a form of child abuse.

Biological-determinist ideology is only one position opened up in scientific culture for arguing the meanings of human animality. There is much room for radical political people to contest the meanings of the breached boundary. The cyborg appears in myth precisely where the boundary between human and animal is transgressed. Far from signalling a walling off of people from other living beings, cyborgs signal disturbingly and pleasurably tight coupling. Bestiality has a new status in this cycle of marriage exchange.

Kannattaa muuten käydä kaupassa janoisena; tulee ostettua salaattia, tuoremehua ja italialaisia luomuverigreippejä. Eipä pääse lihomaan. Yllä oleva sitaatti on kuitenkin Donna J. Harawayn usein siteeratusta tekstistä "A Cyborg Manifesto", jonka luimme vastikään eräässä lukupiirissä. Kirjoitus on sekoitus esseetä ja sci-fiä, ja koska se on 80-luvulta, se tuntuu väistämättä osin vanhentuneelta. Se on kuitenkin kiinnostavilla tavoilla omintakeinen. Olisin voinut jatkaa sitaattia, sillä seuraava kappale alkaa sanoilla "The second leaky distinction is between animal-human (organism) and machine", mutta riittäköön tuo ylläoleva tällä kertaa.

En välttämättä kulje samaan suuntaan Harawayn kanssa, mutta ilahdun silti aina kohdatessani kirjoittajan, joka koettaa tuoda jotain aivan muuta hedelmättömän luonto/kulttuuri -kinastelun tilalle. Totta kai monet Harawaysta innostuneet ovat sivuuttaneet hänen ajatuksensa eläimyydestä ja jatkavat vänkäämistä, jossa toisella puolella on tosikkomaisia sosiobiologeja ja toisella yhtä tosikkomaisia kulttuuriradikaaleja. Olen tuohon kinaan, sen sofistikoituneimpiinkin muotoihin, epämääräisen tyytymätön. Niinpä koettelen erilaisia polkuja, jotka näyttävät johtavan siitä poispäin, uusille käsitteellisille kentille, joilla asiat voisivat ehkä avautua hedelmällisemmin.

Ilahduin kun huomasin Harawayn huomauttavan, että ihmisen eläimyyttä voisi lähestyä monilla muillakin tavoilla kuin nykyään tehdään. Biologis-deterministinen lähestymistapa ei toki 80-luvullakaan ollut ainoa lähestymisvaihtoehto, mutta sekä silloin että nykyään se vaikuttaa vahvalta. Determinismiä on monin tavoin miedonnettu, mutta tietyt taustaoletukset eivät liene muuttuneet. Tämän huomaa siitä, että vastakkainasettelu luonnon ja kulttuurin välillä koetaan usein edelleen relevantiksi. Tahtoisin siis koettaa ajatella ihmisen eläimyyttä jollain toisella tavalla, mielellään kokeen vuoksi useilla.

Ensimmäinen kokeen vuoksi omaksumani ajattelun suuntavitta on uumoilu, että ymmärrämme eläimyyttä edelleen naurettavan huonosti. Jos on näin, ymmärrämme väistämättä myös ihmisen eläimyyttä naurettavan huonosti. Haraway alkoi heti eläimistä puhuttuaan puhua koneista, ja asetti vastakkain eläimen ja koneen. Minä kuitenkin epäilen, että eläin ja kone asettuvat ajattelussamme helposti myös rinnakkain – vallan 1600- tai 1700-lukulaiseen tapaan. La Mettrie on toki hauska, ja tapa jolla hän laajensi Descartesin eläinkäsityksen koskemaan ihmisiäkin on riemastuttava. Descartes on kuitenkin vähemmän riemastuttava. Kuoro joka laulaa hänen pahaatekevää vaikutustaan länsimaiselle ajattelulle on niin äänekäs, etten viitsi liittyä siihen, mutta silti huomautan, ettei eläimen ymmärtäminen koneeksi ole välttämätöntä. Monet mainittujen vuosisatojen filosofeista olivat niin vaikuttuneita kellokoneistoista, että näkivät niitä kaikkialla, mutta meidän ei silti tarvitse tehdä samoin. Luulen, että niin on enemmän tai vähemmän tietoisesti tehty viimeisten muutaman sadan vuoden ajan. Metafora on vienyt tutkimusta eteenpäin, mutta myös ollut ajattelun tiellä. Haraway ehkä toivoisi, että kun kuvamme koneesta on viime vuosikymmeninä muuttunut radikaalisti, myös tämän metaforan haitallisuus vaimenisi. Saa nähdä.

Mekanistinen kuva eläimestä saattaa osin selittää joidenkin kummallisten kiistojen olemassaoloa. Jos oletetaan, että ihmisen eläimyys merkitsee automaatin lailla toimimista, ajatus ihmisestä kulttuuriolentona todella voi näyttää olevan ristiriidassa ihmisen eläimyyden kanssa. Jos on pakko käyttää sanaa "kulttuuri", niin minusta pitäisi useammin ajatella eläimiä ihan oikeasti kulttuuriolentoina. Mielummin pitäisi löytää uusia käsitteitä.

Olen muutenkin ollut viime aikoina epämääräisen tyytymätön. Koen tyhmentyväni jatkuvasti. Luultavasti asiaa auttaisi jos söisin enemmän verigreippejä ja vähemmän pullaa, soittaisin enemmän pianoa ja lukisin vähemmän blogeja.

Vaikea tehtävä

Koetin tänään houkutella aikuisia kiinnittämään huomiota siihen, miten ja mitä he normaalisti havaitsevat, ja piirtämään siitä sitten kuvan. Se osoittautui hyvin vaikeaksi. Eikä sen kuitenkaan pitäisi olla vaikeaa, sillä he ovat kaikki osanneet lapsina tehdä niin.

Yllä oleva tuntemattoman lapsen tekemä piirros on Antero Salmisen artikkelien kokoelmasta Pääjalkainen; Kuva ja havainto. Piirros esittää pyöreää pöytää. Se on erittäin havainnollinen ja kertoo tarkasti mitä piirtäjä on pitänyt olennaisena. Pöytä on pyöreä ja siinä on neljä jalkaa, pöydällä on maljakko, jossa on kukka, ja pöydän vieressä tuoli. Kuva on siis hyvin realistinen; se vain ei edusta visuaalista realismia vaan havaintorealismia. Lapsi on piirtänyt selkeän ja informatiivisen kuvan siitä, mitä hän on havainnut ja pitänyt olennaisena.

Tietyssä iässä lapset yleensä luopuvat havaintorealismista. Heissä herää halu piirtää "oikean näköistä", siis halu saada piirustus näyttämään valokuvalta. Koska se on hankalaa, iso osa lapsista pettyy omiin kykyihinsä ja lakkaa tykkänään piirtämästä; monet lopuksi ikäänsä. Muutamat jatkavat sinnikkäästi ja oppivat pikku hiljaa kuinka esineitä pitää katsoa ja omaa havaintoaan jäsentää, jotta paperille saa luotua vaikutelman kolmiulotteisestä esineestä tilassa.

Koetin saada ryhmän graafisen alan opiskelijoita kertomaan kuvalla arkihavainnostaan. Koetin siis saada heidät tekemään saman liikkeen kuin visuaalisen realismin älyävä lapsi, mutta toiseen suuntaan: halusin heidän piirtävän havaintorealistisen kuvan. Tehtävänanto kuului tähän tapaan:

Valitkaa esine, josta ette ole koskaan piirtäneet kuvaa. Miettikää valitsemanne esineen tai roolia ja merkitystä liikkuvassa, elävässä, moniaistisessa kokemuksessanne. Älkää ajatelko sitä kuvana vaan kokonaisvaltaisena havaintona. Sitten – ja tämä voi olla hankalaa – kuvatkaa kokemustanne esineestä teille tutulla ilmaisutavalla, piirtämällä. Unohtakaa kaikenlainen sommittelu sun muu niin hyvin kuin osaatte. Kuvan ei tarvitse näyttää lapsen piirrokselta, sillä te ette ole lapsia. Te luultavasti havaitsette ja pidätte olennaisina eri asioita kuin lapset. Koettakaa kuitenkin tehdä nyt aikuisina kuten lapset yleensä tekevät piirtäessään: koettakaa kertoa arkisista havainnoistanne piirtämällä; siitä miten te havaitsette esineen, ei (karrikoidenkaan) siitä, miltä siitä otettu kuva näyttäisi.

Kylläpä se oli vaikeaa. Vähintään yhtä vaikeaa kuin visuaalisen realismin idean tajuaminen lapselle. Picassokin tiesi kuinka vaikeaa se oli. Katsellessaan lasten piirroksista koottua näyttelyä hän totesi: "Kun olin heidän ikäisensä, piirsin kuin Rafael. Minulta on vienyt koko elämäni ajan oppia piirtämään heidän tavallaan."

Muistan kuvan ymmärtämisestä

Sitten jouduin omalta kohdaltani puntariin ja sain havaita myös omien vaikuttimieni itsekkyyden. Vähitellen näin, ettei asia ollut korjattavissa. – Kaikki etsivät omaansa joko tietoisesti tai tietämättään. Menetin uskon ihmisluonteen jalouteen. Päädyin tulokseen, jonka myöhemmin löysin Raamatustani täten ilmaistuna: "Lihan mieli ei alistu Jumalan lain alle, eikä se voikaan" (Room. 8: 7).

Löysin tänään kirpputorilta hyvän kasan kirjoja, muun muassa kolme Saalem -seurakunnan kirjastosta poistettua isoisäni K. A. Pohjakallion teosta. Yllä oleva sitaatti on hänen kirjastaan nimeltä Salattua, jossa koetetaan käännyttää "kulttuuripakanoita". Olisin epäilemättä isoisäni mielestä kulttuuripakana.

Minua on harmittanut monta kertaa, että olin vasta lapsi hänen kuollessaan. En koskaan päässyt toden teolla keskustelemaan hänen kanssaan, ja vaikka hänellä on laaja kirjallinen tuotanto, en usko tavoittavani hänen ajatteluaan sen kautta. Kuten joitain äärimmäisen harvinaisia kameleonttimaisia neroja lukuunottamatta kaikki tietämäni kirjoittajat, hän toistaa samoja teemoja kirjasta toiseen. Ymmärrän kuitenkin itsekin, etten tavoita sitä kokemusta ja ajatuskokonaisuutta, joka teki luonnontieteilijästä helluntailaisen tendenssikirjailijan.

Siitä on aikaa kun yksi suosikkiblogeistani katosi kokonaan. En muista enää sen nimeäkään kuin suunnilleen: Ajatuskuvioita? Ajatuskaavioita? Jotain tuon kaltaista. Siinä oli yksinkertaisia piirroksia ajatuksista. Erityisesti mieleeni jäi kahdella kuvalla esitetty oivallus: ensimmäisessä oli neliön sisällä ympyrä, sen sisällä kolmio jne. Se kuvasi pitkään mietittyä ajatusta. Viereisessä kuvassa oli neliö. Se kuvasi sitä, minkä verran muut ymmärtävät pitkään mietitystä ajatuksesta kun sitä koettaa selittää. Kuinka totta, ajattelin kuvat nähdessäni. En tiedä kumpi on uuvuttavampaa; että neliön ymmärtänyt alkaa väittää vastaan vai että hän innostuu kohtuuttomasti.

Neliön sisällä olevien kuvioiden tajuaminen vaatii pitkää ja avomielistä paneutumista toisen ajatteluun. Useimpien ihmisten kohdalla se onnistuu vain kahden kesken keskustelemalla jos onnistuu. Jotkut ehkä osaavat ilmaista itseään niin hyvin, että muutkin väylät voivat toimia.