Onnellisuuskisa

Menestyvän ihmisen tunnistaakin opiskelijoiden mielestä siitä, että hän on tyytyväinen ja tasapainoinen. "Hän näyttää tyytyväiseltä elämäänsä."
Menestynyt ihminen on yksinkertaisesti onnellinen.
Kun menestystä tarkastellaan objektiivisesta ja subjektiivisesta näkökulmasta, pidetään objektiivisen menestyksen mittareina esimerkiksi palkkaa, ylennyksiä ja tehtävätasoa. Subjektiivisia määreitä taas ovat vaikkapa työn ja muun elämän tasapaino, työnilo ja työstä saatava tyydytys ja täyttymys. Lisäksi menestyksen määrittämiseen vaikuttavat henkilökohtaisten päämäärien saavuttaminen sekä oman urakehityksen vertaaminen muiden urakehitykseen.
Opiskelijat tarkastelivat uralla menestymistä pääosin juuri subjektiivisten määreiden kautta. Yleiskuvaksi työurallaan menestyjästä piirtyi onnellinen ihminen.

Kahlasin vastikään läpi lähinnä kai markkinointitarkoituksiin laaditun läystäkkeen nimeltään Dialogi – Uusi työ on täällä – Terveisin Y – Haastekirja (en saa selville, minkä noista on tarkoitus olla teoksen varsinainen nimi, joten mainitaan nyt sitten koko rimpsu). Päädyin sen pariin yrittäessäni saada jotain selkoa Y- ja Z-sukupolvista. Olen syntynyt noin vuotta ennen sitä rajaa, jonka yleensä ajatellaan erottavan X:n Y:stä ja tunnen tietysti paljon Y-sukupolven ihmisiä, mutta samastun X:ään. Havaitsen itseäni nuoremmissa ajattelutapoja ja luontumuksia, jotka yhdistävät heitä toisiinsa ja erottavat minusta. Z:sta tiedän hädin tuskin mitään, mutta lähivuosina heitä alkaa ilmaantua opiskelijoiden joukkoon. Odotan uteliaana.

Vanhimmat Y:t aikuistuivat jo sen verran kauan sitten, että voisi olettaa Suomestakin jo löytyvän runsaasti heidän sukupolveaan käsittelevää tutkimusta ja kirjallisuutta. Myös Z-sukupolvesta toivoin saavani jotain tietooni. Kaskasteen tavoin jouduin kuitenkin toteamaan tällaisen tutkimuksen ja kirjallisuuden löytämisen yllättävän hankalaksi. (Esimerkiksi Juha Siltalan teos Nuoriso – mainettaan parempi osoittautui juuri niin hataraksi hutuksi kuin Kaskaste kirjoituksessaan toteaa. Satoja sivuja sinne tänne harhailevaa tekstiä, joka näyttää nopean selailun perusteella käsittelevän kiinnostavia teemoja, mutta josta ei tarkemmin lukemalla ota mitään tokkkua. Usein on esimerkiksi mahdoton saada selville milloin Siltala referoi muiden kantoja ja milloin esittää omia näkemyksiään. Tämä johtaa siihen, ettei esitettyjen näkemysten välisiä ristiriitoja käsitellä lainkaan. Lisäksi teksti on kohtuuttoman monin paikoin käsittämätöntä. Esimerkiksi seuraava virke on ilman lisätietoja melko mahdoton ymmärtää, eikä lisätietoja anneta: "Susan Rosen kertoo uraäidistä, joka – horribile dictu! – todellakin sovelsi tasapainotettua pistekorttia perheeseensä tavoitellen hienoista etumatkaa päätoimisen lastenvahdin antamaan aikaan." Päivittelyä olisi hauskempi lukea jos ymmärtäisi mitä päivitellään.)

Siltalaan pettyneenä ajauduin pamflettien pariin. Yllä siteeraamani läystäkkeen lukeminen oli epämiellytttävää, sillä olin selvästi sille täysin väärä lukija. Sitä ei ole kirjoitettu ihmiselle, joka haluaa tietoa Y-sukupolven suhteesta työhön, vaan se on kaikesta päätellen kirjoitettu lähinnä yhteistyöyritysten markkinointimateriaaliksi. On tietysti lukuisia sellaisia asiatekstilajeja, joilla ei ole tarkoitus sanoa sitä, mitä kirjoitetaan, vaan huolellisesti, suunnitelmallisesti ja kyseisen genren sääntöjä seuraten viestiä lukijalle jotain muuta. Valitettavasti tällaisista tekstilajeista luen suhteellisen sujuvasti ainoastaan apurahahakemuksia ja tutkimussuunnitelmia. Niinpä olin väärä henkilö lukemaan yllämainittua läystäkettä; se sai minut lähinnä ärsyyntymään. Löysin siitä kuitenkin siteeraamani katkelman, ja kun käsillä ei kerran ole mitään tuon tolkullisempaakaan, lienee soveliasta ryhtyä spekuloimaan.

Oletetaan, että sitaatissa esitetty näkemys todella on Y-sukupolven parissa yleinen: Menestynyt ihminen on onnellinen, ja menestyksen voi päätellä siitä, että ihminen näyttää onnelliselta. Toisin sanoen onnellisen näköinen ihminen tulkitaan menestyneeksi, ja menestys johtaa onnellisuuteen. Lyhyesti, menestynyt = onnellinen = menestynyt. Tämä poikkeaa siitä, miten X-sukupolvi oman kokemukseni mukaan ymmärtää menestyksen ja onnellisuuden välisen suhteen. X:lle menestys ja onnellisuus ovat toistensa vaihtoehtoja. Menestynyt ihminen uhraa yksityiselämänsä, suhde läheisiin ohenee, työ (tai muu vastaava toiminta) nielee kaiken ajan ja tarmon. Onnellinen X puolestaan on luopunut menestyksen tavoittelemisesta. Onnellisuus kumpuaa yksityiselämästä, ja jos keskittyy siihen, ei voi eikä halua tavoitella menestystä.

Annan kaksi esimerkkiä. Tässä vuosien takaisessa keskustelussa tulee mielestäni esiin jotain olennaista X-sukupolven suhteesta menestyksentavoitteluun. Tässä taas yksi Suomen menestyneimmistä muotibloggaajista – vankasti Y-sukupolvea – esittää ajatuksen onnellisuudesta.

Jos onnellisuus on yksityisasia, kuten väitän X-sukupolven ajattelevan, onnellisuus ei näytä miltään tietyltä. Muiden on vaikea tunnistaa onnellinen ihminen, sillä onnellisuus ei ole pelinappula statuskilpailussa eikä X-sukupolvi siis ole kehittänyt vakiintuneita tapoja esitellä onnellisuuttaan muille. Jos sen sijaan onnellisuus = menestys, käy niin, että menestyksen esitteleminen on sama asia kuin onnellisuuden esitteleminen. Jotta onnellisuuden esitteleminen onnistuisi, se täytyy voida tunnistaa. Onnellisuus alkaa siis näyttää joltain tietyltä, tunnistettavalta.

Spekulaatiostani seuraa, että menestystä tavoittelevalta X:ltä on herkästi esimerkiksi oman terveyden vaaliminen hakusessa. Hän ei ole valinnut onnellisuutta vaan menestyksen, joten hänen tarmonsa suuntautuu menestymiseen, ei tolkullisiin nukkumaanmenoaikoihin tai selkäkivun välttämiseen, ainakaan niin kauan kuin työnteko ei vaarannu. Toisaalta X voi olla onnellinen paljon kummallisemmilla tavoilla kuin Y.

Onnellisuutta eli menestystä tavoitteleva Y puolestaan huolehtii työnsä lisäksi kodistaan, ystävistään, terveydestään ja perheestään ja elää siis tasapainoisempaa elämää kuin kollegansa X. Toisaalta Y asettaa onnellisuutensa näyteikkunaan muiden katseltavaksi, ja pimppaa sen oikean näköiseksi. Menestyskisa on onnellisuuskisa. Onnellinen täytyy tunnistaa onnelliseksi, joten Y:llä on tarjolla paljon vähemmän tapoja olla onnellinen kuin X:llä.

Luutumisesta ja toistosta

Luin vastikään vaihteeksi hyvän romaanin, jonka nimen mainitsen sitten kun saan. Sen lopussa minäkertoja käy lyhyesti läpi muutaman henkilöhahmon myöhempiä vaiheita ja vertaa toisiinsa vaimoa ja hänen miestään ja sitä kuinka he vanhenevat. Minäkertoja tuntee sympatiaa kumpaakin kohtaan, mutta sanoo toisen heistä vanhenneen toista paremmin. Yhdestä tulee äksy, kun toinen taas pysyy avoimena muille ihmisille ja ajattelulle. Kumpikin on aina tehnyt paljon kiinnostavia asioita.

Joskus törmään vanhoihin tuttuihin, joita en ole nähnyt vuosiin. Alamme jutella kuten ennenkin, vaihdamme kuulumiset ja kerromme töistämme ja muista tekemisistämme, mutta niistä ei voi puhua pitkään, sillä emme ymmärrä toistemme aloja riittävästi, mutta lasissa on juomaa ja aikaa kerrankin on, ja niin puhe kääntyy ihmisenä olemiseen yleensä. Etiikkaan, ehkä. Johonkin kielifilosofian ja kielitieteen väliselle hämärälle alueelle kuuluvaan kysymykseen. Psykologisiin, tai joissain tapauksissa melkein metafyysisiin mietteisiin (jälkimmäisiä minä en niinkään kehrää, mutta kuuntelen toki sujuvasti). Miksei estetiikkaankin. Sitten huomaan kuuntelevani juttua, jonka olen kuullut viimeksi silloin kun edellisen kerran istuimme näin, eivätkä sanamuodotkaan ole muuttuneet. Kyseessä voi olla kysymys, idea, haave, suuri metafyysinen systeemi tai ehkä vain anekdootti ja siinä kiteytyvä näkemys. Se on täsmälleen sama kuin kymmenen vuotta aiemmin. Toisin sanoen se lepää koskemattomana mielen pöytälaatikossa, josta se otetaan esiin vain näinä harvoina hetkinä kun tulee asetuttua kerrankin toviksi puhumaan muusta kuin arjesta tai töistä.

Huomattakoon, että näiden ihmisten arki ja työt ovat usein erittäin kiinnostavia. Olisiko niin, etteivät he ehdi tai jaksa enää niiden lisäksi miettiä ihmisenä olemista? Ilmiö on minusta kuitenkin pelottava, enkä haluaisi itse huomata esimerkiksi eettisen ajatteluni pysähtyneen vuosiksi. Viime aikoina olen alkanut ymmärtää kuinka se käy; työt ja eräät arjenkin asiat ovat niin kiinnostavia ja niitä on niin paljon, että keskittymiseni virtaa niihin ja unohdan olla itsessäni läsnä. Minulla on onnea, sillä lemmikkini on sosiaalisesti minua paljon tarkkanäköisempi, ja hän osaa usein havahduttaa minut itseeni silloin kun se on tarpeen. Siitäkin lienee hyötyä, että itseni unohtaminen tuntuu pelottavalta: pelkään että se tekisi minusta pidemmän päälle epämiellyttävän, äksyn ihmisen. Ehkä osaan varoa. Yhtä kaikki, tänne ei ole ilmaantunut aikoihin juuri mitään. Aikaa ja tarmoa ei tunnu riittävän vapaahetkinä esiin pulpahtelevien ajatuksentynkien aukikirjoittamiseen, vaikka juuri siten saisin niistä selvää, eivätkä ne haipuisi jonnekin sanallistumattomiin, vaan muuttuisivat alkupisteiksi, josta voisin lähteä taas ehtiessäni eteenpäin kohti jotain uutta, hiljalleen jäsentyvää. Tänne kirjoittaminen on yksi niistä keinoista, joilla voin yrittää estää itseäni luutumasta. Jotta en kymmenen vuoden jälkeen toistaisi samaa ajatusta kuin nyt, vaan minulla olisi uusi ja elävä.

Onko siitä niin kauan?

Olin maanantai-illan lemmikkini kanssa mökillämme, jonka ikkunasta näkee talvisin Kulosaaren sillan valot. Nyt on siihen liian lehtevää. Saunan jälkeen luin loppuun Leena Krohnin Tainaronin, jota en nyt siteeraa koska kirja on mökillä ja minä olen kotonani. (Olen muuten mökin- sekä asunnonomistajaksi ryhtyessäni erikoistunut viiteentoista neliömetriin; sekä mökkimme että kotini ovat sen kokoisia. Jossain vaiheessa kirjoittanen viidentoista neliömetrin sisustamisesta ja siitä, kuinka vuoteen alle saa näppärästi vaikkapa vaatehuoneen.) No, Tainaronin päähenkilöhän kirjoittaa kirjeitä taakse jääneelle menneisyyteensä läheiselle, joka ei vastaa, ja se sai minut muistelemaan menneitä. Ja äsken tajusin, että ensimmäisestä säteilevästä kesästäni on yhdeksän vuotta. Toisestakin on jo kolme, kummallista.

Tarkoitan säteilevillä kesillä sellaisia kesiä, joina minä taisin säteillä onnellisuutta ja energiaa, ja jolloin juuri siksi minulle tapahtui valtavasti asioita ja tutustuin moniin ihmisiin. Kolme vuotta sitten tutustuin lemmikkiini, mikä on hyvä. Yhdeksän vuoden takaisistakin ihmisistä on joitain jäljellä – kaikkia tietenkään ei. Kieltämättä havaitsen, että yhdeksän vuoden aikana on tapahtunut paljon ja silloinen minä oli erilainen kuin nykyään olen, mutta silti äsken ällistyin kun kuuntelin ikkunasta kosteutta ja puiden liikkumattomia lehtiä ja tajusin, että siitä on niin kauan.

Yhdeksän vuotta sitten olin päättänyt, etten koko kesänä vastaisi kieltävästi yhteenkään ehdotukseen ilman, että minulla olisi kieltäytymiseen painava syy. Niinpä se saattoi hyvinkin olla heinäkuu, kun löysin itseni – silloinkin flunssasta toipuvana – Liken toimistolta, jossa järjestettiin erään salanimellä kirjoitetun kirjan (jota en koskaan lukenut enkä kirjoittajaakaan enää muista, vaikka tiesinkin silloin – kyllä siitä tosiaan on aikaa) nudistijulkaisubileet, joissa alastomalla kansalla oli juotavana sata litraa kiljua. Eräs hupaisa menninkäinen oli pyytänyt minut mukaansa koska hän halusi retostella tuomalla bileisiin avecinaan ei vain yhtä, vaan kaksi nuorta naista. Narikka oli hauska: jokaiselle jaettiin musta muovipussi, johon riisuttiin vaatteet ja teipattiin nimi päälle. Ikimuistoiseksi ilta muuttui kuitenkin vasta kun menninkäinen liukastui kiljulammikkoon, särki peilin kaatumalla sitä vasten ja nousi lattialta vuotaen vuolaasti verta kahdesta syvästä haavasta. Toisesta paistoi kyynärluu. En ollut juonut enkä pelkää verta, joten tehtäväkseni lankesi toimittaa menninkäinen ensiapuun. Sitten hän halusi takaisin bileisiin, mutta kun palasimme, menninkäinen tikkejä haavoissansa, oli juhlakansa jo poistunut ja paikalla harhaili enää yksi vaisu huumeidenetsijä. Alkoi niiden laskuhumala, jotka olivat juoneet, ja ilta päättyi siihen, että päätin olla huolehtimatta muista ihmisistä enää yhtään enempää ja juoksin kesken virkkeen kovaa kyytiä pois Sörnäisten rantatien varrella olevalta huoltoasemalta. Muistan edelleen elävästi kuinka olin päässyt kotiin ja tunsin syvää, aivan uutta ja riemastuttavaa tyytyväisyyttä siitä, että olin tarpeeksi saatuani vain lähtenyt pois. Siitä tosiaan on yhdeksän vuotta ja olin silloin paljon nuorempi kuin nyt.

Jumala on sukkasiltaan viisi jalkaa pitkä

We answered, and said, Can a Man worship God in Spirit and Truth without a Body? He said, No. Then said I, neither can God accept of any Mans worship except he hath a Body of his own: For God hath a Body of his own, as Man bath a Body of his own; only God's body is spiritual and heavenly clear as Christial, brighter than the Sun, swifter than Thought, yet a body.

Kuvitellaan kristillinen lahko, jonka oppi on täysin materialistinen. Minkäänlaista lähetyskäskyä ei ole, sillä muutkin kuin lahkolaiset voivat päästä Taivaaseen, ja usko rukousten voimaan on harhaoppia, sillä Jumalaa ei kiinnosta. Sukkasiltaan Jumala (eli Jeesus) on viisi jalkaa pitkä, ja hän on viimeksi puuttunut meidän maailmaamme 1600-luvun puolessavälissä. Paholaista ei ole muuten kuin meidän järkemme sekaannuksena. Taivas on fyysinen paikka, joka sijaitsee noin kuuden mailin korkeudessa Maan yläpuolella. Ihmiset eivät eroa olennaisesti eläimistä ja eläimetkin pääsevät Taivaaseen. Enkeleillä on ruumis siinä missä ihmisilläkin. Helvetti on tämä meidän Maamme sen jälkeen kun maailmanloppu on koittanut eli aurinko, kuu ja tähdet ovat sammuneet – mutta tämä ei tule tapahtumaan pian. Helvetinpelko on kaikin tavoin turhaa ja siitä on hyvä vapautua. Moraali ei riipu mitenkään Jumalasta tai hänen sanastaan, vaan on ihmisyksilön oma asia.

Ei tietenkään tarvitse kuvitella, en minä tätä olisi osannut keksiä. Sitaatti on teoksesta The Acts of the Witnesses of the Spirit 1600-luvulta, ja sen kirjoittaja Lodowick Muggleton oli toinen muggletonilaisuuden perustajista ja profeetoista. Kuulin lahkosta Tommilta kun viimeksi tapasimme, ja keskustelu riemastutti minua siinä määrin, että lupasin kirjoittaa tästä uskonnollisesta liikkeestä, joka on kuin uskonnollisen lahkon stereotyypin antiteesi: lahko ilman karismaattista johtajaa, ilman tuomiopäivänodotusta, ilman lähetystyötä tai eristäytymistä, ilman omistautumisvaatimuksia, ilman saarnoja, ilman pelottelua ja ilman saneltuja moraalisääntöjä. Toisista lahkoista toki erottauduttiin, sillä esimerkiksi kveekareita kirottiin tarmokkaasti.

Kummallisinta muggletonilaisissa oli ehkä se, että viimeisin tunnettu muggletonilainen, maanviljelijä Philip Noakes, kuoli vuonna 1979: lähetyskäskytön ja löyhästi organisoitunut pikkuinen lahko siis säilyi olemassa yli 300 vuotta. Muggletonilaisilla ei ollut kirkkoja, ei pappeja eikä varsinaista johtajaa Muggletonin kuoltua, ja tapaamiset olivat varsin epämuodollisia, kuten Patrick Collinson kirjoittaa artikkelissaan "Five Feet Tall in His Socks" (kyllä, kähvelsin otsikkoidean):

The Muggletonians met on the first Wednesday of the month, but only to socialise, to read from their sacred texts, and to sing their songs, which were set to popular tunes. This, until the opening of the Bishopsgate Reading Room, happened in the snug of some local pub, which allowed Macaulay to call them 'tipplers'

Muggletonilaiset eivät olleet yksimielisiä; itse asiassa heidän tapaamistensa pöytäkirjoista selviää, että kiistelivät keskenään paljon. Debatti kuului asiaan. Lahkolaisia ei edes velvoitettu avioitumaan toisten lahkolaisten kanssa, mutta silti tämä lähes deistinen usko siirtyi sukupolvelta toiselle ja vaikka vanhoja jäseniä menetettiin, uusia liittyi aina mukaan. Vasta 1900-luku hivutti pois äärimaterialistisen uskonnollisen opin, jonka mukaan Taivas on kuutisen mailia yläpuolellamme. Siihen oli kai vaikea uskoa lentokoneiden keksimisen jälkeen.

Colpo d'aria

Kirjoitin vastikään lausunnon italialaisesta romaanista, jonka eräs juonenkäänne perustui sille, että italialaiset yleisesti ja itsestäänselvästi pelkäävät ilman lyövän heitä. Suomalaisetkin saattavat toki valittaa vedosta, mutta vetoon liittyvät huolet eivät likimainkaan lähentele niitä vaaroja, mitä sisältyy colpo d'ariaan, ilman iskuun. Se voi aiheuttaa mitä hyvänsä flunssasta halvaukseen.

Olen kipeänä, ja vaikka minusta on selvää, että satuin vain saamaan flunssatartunnan lemmikiltäni, italialaisen vaihto-oppilasperheeni äiti todennäköisesti epäilisi, etten kuivannut hiuksiani riittävän hyvin kun lähdin viimeksi punttisalilta, ja ilma pääsi siksi iskemään. Tässä on syytä huomauttaa, että hän on vallan järkevä ja koulutettu ihminen. Italiassa kaikki varovat ilman iskuja siinä määrin, että märissä hiuksissa ulos lähteminen lämpimälläkin säällä järkyttäisi useimpien vastaantulijoiden mielenrauhaa. Colpo d'aria näet uhkaa erityisesti päätä ja kurkkua, joten hiusten kuivaamatta jättämistä pidetään holtittomana omalla terveydellä leikkimisenä. Onhan jo ikkuna auki nukkuminenkin vaarallista.

Italia on muutenkin kummallisten terveysuskomusten luvattu maa. Valtaosa niistä tuntuu kuitenkin liittyvän ruokaan ja ruuansulatukseen – esimerkiksi suihkussa käyminen heti ruokailun jälkeen tai kahvin juominen tietyn kellonajan jälkeen aiheuttavat moista yrittävälle hupakolle väistämättä vatsanpuruja. Ruokaan suhtaudutaan hieman samaan tapaan kuin lääkeaineisiin, väärä ajoitus, järjestys tai annostus tai vääränlaiset yhdistelmät ovat pahasta. Aperitiivitilaus vaikkapa tunti normaalin lounasajan jälkeen tyrmistyttäisi epäilemättä baarimikonkin.

Italiassa asuessani en tietenkään osannut selittää näitä uskomuksia millään muulla kuin italialaisten kummallisuudella. Myöhemmin opin sitä sun tätä eurooppalaisen lääketieteen historiasta, ja pikku hiljaa italialaisten ruokailuun liittyvät perinteiset uskomukset alkoivat muuttua ymmärrettävämmiksi. Lääketiedehän perustui Keski-Euroopassa yli kahdentuhannen vuoden ajan humoraaliopille, jossa sairaudet selitettiin elimistön perusnesteiden epätasapainotiloiksi ja tasapaino vastaavasti merkitsi terveyttä. Kaikki ihmistä ympäröivä, ja aivan erityisesti ruoka ja juoma, vaikuttivat tasapainoon jotenkin, eli melkeinpä mikä ruoka tahansa saattoi olla niin lääke kuin myrkkykin. (Intialaisten mielestä tässä selvästikin olisi edelleen järkeä.) Tässä valossa tarkat ruokien järjestystä ja yhdistämistä ohjailevat säännöt näyttävätkin aivan ymmärrettäviltä. Se on tietysti selvää, että harva ateriajärjestyksestään tiukasti kiinni pitävä nykyitalialainen tiedostaa seuraavansa humoraaliopin sääntöjä.

Colpo d'aria on minulle kuitenkin yhä mysteeri. Voi olla, että sekin juontuu jotenkin antiikin ja keskiajan lääketieteestä. Ilma elementtinä ja pää ainakin kytkeytyvät humoraaliopissa yhteen.

Etiikalla perustelluista metodivalinnoista

Never mind the problematic nature of interstellar space travel. Never mind the solid archaeological evidence for human construction of pyramids, mounds and ancient rock paintings. Never mind that humans themselves are really quite capable of magnificent feats without intervention from the stars. Never mind Occam's Razor.

When Erich von Däniken published Chariots of the Gods? in 1970, he unleashed a flood of the most humorous, unscientific, and outrageous speculation in the realm of cult archaeology. The problem is, many believed him, in spite of all the evidence to the contrary. A quarter century later, the ancient astronauts game is still alive.

Sitaatti on Larry J. Zimmermanin yhdessä Richard A. Fox Jr:n kanssa pitämältä mainiolta linkkisivustolta Fantastic Archaeology! Lost Tribes, Sunken Continents and Ancient Astronauts, osasta Ancient Astronauts. Kuten sitaatista huomaa, Zimmerman sekä harrastaa esoteerista kirjallisuutta ja pseudotiedettä että kyseenalaistaa näissä tarjottuja selitysyrityksiä rankalla kädellä. Sivustolta löytyy muun muassa selvä kannanotto kreationismia vastaan.

Sama Larry J. Zimmerman on todennut, että olisi tarpeen kehittää "a different kind of science, between the boundaries of Western ways of knowing and Indian ways of knowing". Kommentti on syytä panna asiayhteyteensä: kymmenisen vuotta sitten intiaanikreationistit (kyllä, vastauksena aiempaan keskusteluun: heitä tosiaan on) ja arkeologit kränäsivät esihistoriallisista luurangoista. Saiko jonkun heimon mailta löytyneitä luita tutkia vai pitikö ne haudata saman tien takaisin? Kiista herätti voimakkaita tunteita puolin ja toisin. Kuten sitaatista kuulee, Zimmerman ei liittynyt heihin, jotka yrittivät yksinkertaisesti kävellä intiaanien vaatimusten yli, vaan hän pyrki kompromissiratkaisuihin: "I believe I have maintained a fairly consistent position over the years that anthropology must work out compromises with indigenous peoples or risk losing all access to human remains", hän sanoo 1997 julkaistussa artikkelissa "Anthropology and Responses to the Reburial Issue". Iowan yliopiston tietojen mukaan hän on lähtenyt toteuttamaan ajatustaan "toisenlaisesta tieteestä" antamalla arkeologien työvälineitä intiaanien käsiin ja ryhtymällä tutkimaan mitä he niillä tekevät. En ole vielä lukenut mitä tästä on seurannut, mutta kuulostaa hauskalta.

Kreationisminvastustaja, joka haluaa tehdä tieteellistä yhteistyötä intiaanikreationistien kanssa? Ei, kyse ei ole siitä, että hän erottaisi toisistaan hyvät ja pahat kreationistit ja leikkisi hyvisten kanssa. Kyse näyttää olevan pikemminkin paitsi pragmaattisesta otteesta, myös tutkimusetiikalla perustelluista metodivalinnoista. Jos arkeologi tutkii esineitä ja asioita, joilla on joillekin ihmisille paljon väliä, on arkeologin Zimmermanin mielestä otettava heidät huomioon. Tämä on tutkimuseettinen kanta. Jos konflikti on niin huomattava kuin intiaanikreationistien tapauksessa, on Zimmermanin tutkimuseettisestä kannasta huomattavia seurauksia tutkimusmetodien valinnassa. Kyse ei siis ole siitä, että Zimmerman omaksuisi intiaanikreationistien ajattelutapoja, vaan siitä, että arkeologian on toimittava tiettyjen eettisten rajojen sisällä, vaikka se merkitsisikin tieteen näkökulmasta harmittavia uhrauksia. (Toisaalta kompromissiratkaisuista voi seurata myös kaikenlaista uutta ja etnografin näkökulmasta kiinnostavaa tutkittavaa; esimerkiksi tietoa siitä, millaisia tutkimuskysymyksiä intiaanikreationistit kehittävät saadessaan moiseen tilaisuuden.)

Metodivalintojen perustelu tutkimusetiikalla ja joistain tutkimuksista pidättäytyminen on esimerkiksi lääketieteessä meille – sattuneista syistä – jo niin tuttua, ettei se herätä ihmetystä saatika närää. (Joitain natsitutkijoiden tuloksia käytetään tietääkseni edelleen mm. sotilaslääketieteessä; esimerkiksi kokeita, joissa selvitetään elävän ihmiskehon kestävyyttä korkealta pudotettaessa on ollut hieman vaikea toistaa.) Kun siirrytään toisille tieteenaloille, ja kun eettiset perustelut liittyvät toisten ihmisten kokemiin merkityksiin, ei mahdollisen fyysisen haitan aiheuttamiseen, metodivalintojen perustelu tutkimuseettisillä kannoilla herättää enemmän kysymyksiä.

Olen viime aikoina keräillyt esimerkkejä siitä, miten tutkimusetiikalla perustellaan metodivalintoja ja miten eettiset ja episteemiset kannat kietoutuvat yhteen. Sain perjantaina uuden esimerkin. Anna Anttila väitteli varhaisnuorten romanttisesta seurustelukulttuurista. Olin kuuntelemassa, ja tunsin keräilijän riemua kun hän perusteli metodivalintojaan. Hän oli haastatellut lukuisia alakouluikäisiä lapsia seuraten sitä uuden lapsuustutkimuksen periaatetta, ettei lapsuutta tarkastella välivaiheena kohti oikeaa ihmisyyttä, ts. keski-ikäisyyttä, vaan sinällään arvokkaana elämänvaiheena. Lasten toimia ei siis tutkita siitä näkökulmasta, miten ne edistävät tai ehkäisevät jonkinlaiseksi (ts. toivotunlaiseksi) aikuiseksi kasvamista, vaan tutkitaan lasten itsensä kokemia merkityksiä. Tämä johtaa siihen, että lapsia haastatellaan yhtä kunnioittavasti kuin aikuisiakin – mikä puolestaan johtaa siihen, ettei esimerkiksi kehityspsykologisia näkemyksiä lasten kyvyistä käsitellä monimutkaisia kysymyksiä voida ottaa haastattelujen tulkinnassa huomioon. Vastaväittäjä tarttui tähän – mielestäni aivan oikein – mutta jätti asian silleen kun Anttila totesi ratkaisun seuraavan siitä tutkimuseettisestä kannasta, jolle työ perustui.

Mitä enemmän mietin, sitä onnellisempi olen siitä, ettei minun tarvitse ratkaista mikä tämäntyyppisissä tapauksissa olisi parhaiten perusteltu metodivalinta. Samalla uteliaisuuteni sen kun kasvaa; haluan tajuta kuinka sotkuisen kimpun etiikka ja epistemologia käytännön tutkimustyössä usein mudostavatkaan.

Eräästä genrestä

– Sitten Jumala "kuuli minun huutoni ja kumartui minun puoleeni".
Kun tällaista kokemusta vaaditaan kuvailemaan ilman Raamatun käyttämiä sanontoja, on pyynnön noudattaminen kieltämättä vaikeaa. Onhan todistettavasti käynyt monta kertaa niin, että lähimmät omaiset ovat tulkinneet uudestisyntymisen tilan mielenhäiriöksi. Hän ei ole osannut pukea kokemaansa Jumalan kohtaamista sanoiksi sillä tavoin, että asia olisi selvinnyt ulkopuolisille. Ja vaikka hän Raamatunkin kielellä olisi kertonut maistaneensa Herran hyvyyttä ja tulevan elämän voimia, eivät tällaisen puheen kuulijat olisi ymmärtäneet siitä mitään.

Sitaatti on isoisäni K. A. Pohjakallion teoksesta Salattua, josta olen kirjoittanut ennenkin. Muistan ukkini kyllä, vaikka olinkin alle kymmenen hänen kuollessaan. Pidin hänestä. Hän oli opettaja ja helluntailainen tendenssikirjailija; ostelen hänen tuotantoaan silloin tällöin lähetyskirpputoreilta. Sitä on paljon. Erityisesti haluaisin kohdata kirjoituksia siltä ajalta, kun hän kuulemma oli kiinnostunut Leo Mellerin ufojutuista. Ajatuskin on aavemainen.

Olen aina silloin tällöin palannut hahmottelemaan ajatuksia eräästä hyvin laajasta ja rikkaasta kirjallisuuden lajityypistä. Sille ei ole täsmällistä nimeä. Eräs sen tunnusmerkeistä, ehkä jopa tärkein tunnusmerkki, on sen mahdollinen vaikutus metafyysisestä angstista kärsiviin ihmisiin. Tarkastelen asiaa nyt samanoloisesta näkökulmasta kuin Hoffmannin Nukkumatin Clara:

Äkästyneenä siitä, että Clara sijoitti koko demonin olemassaolon hänen omaan sisimpäänsä, Nathanael ryhtyi esittelemään koko mystillistä oppia paholaisista ja kauheista voimista, mutta Clara keskeytti harmistuneena sanoen väliin jotain aivan yhdentekevää, mikä suunnattomasti ärsytti Nathanaelia. Hän ajatteli, etteivät tuon kaltaiset syvälliset salaisuudet avautuneet kylmissä ja torjuvissa mielissä, tiedostamatta itsekään, että luki Claran kuuluvaksi juuri näihin alempiin luontoihin, minkä vuoksi hän ei myöskään luopunut yrityksestään perehdyttää tätä noihin salaisuuksiin.

Oletteko koskaan kuunnelleet ihmistä, joka joko vimman – tai vielä karmivampaa, omnipotentin varmuuden – vallassa selittää jotain täysin uskomatonta ja ilmeisesti mitättömän vähän varaan rakennettua valtaisaa teoriaa. Uskoen löytäneensä totuuden. Tai haluten, vaatien kuulijalta vahvistusta sille, että on löytänyt totuuden. Minulla, Claralla, ei ole siihen tilanteeseen sanoja. Olen isoisäni mainitsema ulkopuolinen.

Tämä kirjallisuuden lajityyppi on laaja ja monisyinen. Se kattaa kaikenlaista herätyskristillisyydestä ufoihin, salaseurojen maailmanvallasta mitä kummallisimpiin solipsistisiin metafysiikoihin. Joskus puhutaan salaliittoteorioista, mutta nimitys ei riitä kattamaan koko lajityyppiä. Huomaatte ehkä, että tämän kirjoituksen pääasiallinen väite on, että kyseessä on kuitenkin jotain yhdeksi lajityypiksi kutsuttavissa olevaa. Mainitsin jo yhden yhdistävän tunnusmerkin; toinen on se kauhun laji, jonka tämä kirjallisuus virittää.

Olen ollut jollain tavalla kiinnostunut tästä genrestä jo pitkään. Olen kirjoittanutkin aiheesta myös aiemmin. En oikein tiedä mille kiinnostukseni, tai ehkä pikemminkin morbidi uteliaisuuteni perustuu. Uteliaisuuteni on kauhunsekaista, en yleensä kestä lukea genreen lukeutuvaa kirjallisuutta enkä etenkään niitä verkossa hirviömäisinä sikiäviä ja haaroittuvia tekstilonkeroita, joiksi genre on viime vuosina laajalti mutatoitunut. Kestän vain jotain Doylen kirjoitusten kaltaista tarpeeksi vanhaa, 60-luvun Valittujen palojen hulluimpia Tapahtui tosielämässä -tarinoita tai Berlitzin tyyppistä hulvattomuutta.

Minua on jo pitkään mietityttänyt tämän genren käsittely nimenomaan genrenä; sen käsittely kirjallisuutena. Sijoitan sen jonnekin scifin ja kauhun välimaastoon; kauhuefekti saadaan aikaan ottamalla scifimäisen kuvitteellinen maailma eri tavalla tosissaan kuin mikä kaunokirjallisuudessa kuuluu asiaan. En tiedä voiko sitä jäljitellä, voiko tosissaanottamista matkia uskottavasti. Luultavasti voi. Isoisäni kuvaama mielenhäiriön tuntu on kuitenkin koko ajan läsnä, kirjoittajan tilasta ei ole varmuutta. Ja juuri siksi epäröin enkä ole varma voiko tätä kaikkea käsitellä kirjallisuutena. Tai pikemminkin en ole varma haluanko tehdä niin.

Kysymys on leikin suotavuudesta. Muutamat tähän genreen kuuluvat tekstit ovat kirjallisesti niin ansiokkaita, että niitä tekee mieli arvostaa sinä mitä ne ovat. Minusta tuntuu siltä, että arvostaminen edellyttää leikkiin mukaan lähtemistä, eli tosissaanottamista lukemisen ajan. Tässä on jotain samaa kuin Pauli Pylkön ajatuksessa, ettei natsifilosofeja voi arvioida mielekkäästi jos ei ole valmis edes kokeilemaan heidän ajatuksiinsa eläytymistä. En kuitenkaan koe ehdotonta eläytymistä tarpeelliseksi, vaan ainoastaan samankaltaisen kuin leikissä: leikin maailma on otettava tosissaan leikin ajan. Berlitzin Bermudan kolmio -juttujen lukeminen ei voi tuottaa sitä esteettistä elämystä, minkä niistä kuitenkin voisi saada, jos ei ole valmis heittäytymään leikkiin mukaan lukemisen ajaksi. En kuitenkaan ole varma onko leikki tässä suotavaa.

Olen kuten Clara, joka kaiken hulluuden kestettyään, kun kaikki on lopulta ohi, ei unohdakaan. Nathanael ei ole enää läsnä, mutta toisin kuin Hoffmannin novellissa, Clara ei istukaan "kauniin maalaistalon edustalla käsi kädessä miellyttävän miehen kanssa" katselemassa lastensa leikkiä. Clara on etääntynyt tarpeeksi kauas – ja kääntynyt sitten ympäri. Hän katselee taakseen jättämäänsä ja koettaa muodostaa siitä selkeän, kirkkaan, ymmärrettävän kuvan. Epäröi kuitenkin sillä hetkellä kun ymmärtäminen tuntuisi vaativan leikkiin mukaan lähtemistä.

Luin lobotomiasta

Most significant complications of lobotomy were epilepsy (12%) and a personality defect (91%). The results of this lobotomy study were examined in relationship to current psychiatric therapy, with particular reference to recent clinical experience with lobotomy. It was concluded that if prefrontal lobotomy is used for selected cases of intractable mental disorder only, it has probably found its proper place in psychiatric treatment.

Kuten niin monet muutkin näin influenssa-aallon aikaan, olen sairaana. Olen virkistänyt mieltäni viimeisen muutaman tunnin ajan hakemalla verkosta tietoa lobotomiasta. En suosittele, ei virkistä. Erityisesti en suosittele kuvahakuja.

Sitaatti on A. Millerin artikkelista "The Lobotomy Patient.A Decade Later: A Follow-up Study of a Research Project Started in 1948". Se julkaistiin Canadian Medical Association Journalissa vuonna 1967, kaksi vuotta ennen viimeistä Suomessa tehtyä lobotomialeikkausta. Kymmenen vuotta aiemmin niinkin lobotomiamyönteisessä maassa kuin Suomessa (kaikissa pohjoismaissa tehtiin paljon lobotomioita) oli jo julkaistu Kalle Achtén tutkimus toimenpiteen haitoista ja leikkaukset olivat harvinaistuneet nopeasti. Vastaava oli nähty muuallakin. Ei ollut kuitenkaan vielä mitenkään mahdotonta puolustaa lobotomiaa hoitomuotona, ei vaikka haitat tunnettiin, kuten yllä olevasta sitaatista näkyy. Olihan Monizin lääketieteen Nobelistakin vasta parikymmentä vuotta. Lääketieteen, ja ehkä erityisesti psykiatrian historia on karmivan kiinnostavaa; ei ihme, että sitä tutkitaan niin paljon.

Oma uteliaisuuteni, josta vasta kirjoitinkin, ei luultavasti ole pelkkää tirkistelynhalua (vaikka tapauskertomukset ruokkivat ilman muuta sitäkin). Se on tietyllä tapaa tirkistelynhalua henkilökohtaisempaa. Ei kuitenkaan niin, että erityisemmin pelkäisin mielenterveyteni puolesta, pikemminkin uteliaisuus liittyy toisaalta tiettyihin tuntemiini ihmisiin, toisaalta siihen epämääräiseen, mille poliittiset kantani rakentuvat. Lukiessani mieleeni tuli kuinka kävin vastikään juhlistamassa vanhan tätini syntymäpäiviä hoitokodissa, jossa hän asuu. Pidän hyvinkin mahdollisena, että samassa uutuuttaankiiltävässä, kodinomaiseksi sisustetussa pikku laitoksessa elää ihmisiä, joille on tehty joskus lobotomia. Siellä käyminen on varsin ahdistavaa. Potilaat tuntuivat olevan aiempaa apaattisempia.

Siitä ei muuten nykyäänkään saa Suomessa korvausta, että lääkärit ovat aikanaan vastoin potilaan tahtoa katkaisseet tämän otsalohkojen yhteydet taaemmas aivoihin. Vuonna 2000 Sosiaali- ja terveysministeriössä oltiin näet tätä mieltä:

Selvityksessään Raimo Pekkanen tulee siihen tulokseen, ettei lobotomiapotilaille tulisi maksaa erillistä rahallista korvausta toimenpiteiden aiheuttamista haitoista. Toimenpiteistä on kulunut huomattava aika, ja vain pieni osa lobotomiapotilaista on enää elossa. Toisin sanoen vain pieni osa toimenpiteen kohteena olleista potilaista tulisi saamaan rahallisen korvauksen. Toisaalta hyvin harva näistäkin tulisi enää itse hyötymään rahallisesta korvauksesta, lähinnä rahasumma tulisi heidän omaistensa käyttöön. Kolmanneksi korvausmenettely aukaisisi portteja muille ryhmille, joilla olisi yhtäläinen oikeus rahalliseen korvaukseen (esim. pakkosteriloidut ja pakkokastroidut henkilöt).
(Sosiaali- ja terveysministeriön lausunto, pdf.)

Viimeinen peruste tuntuu hyvin kummalliselta. Näin kuitenkin päätettiin sen jälkeen kun Norjassa päädyttiin maksamaan hyvityksiä lobotomian läpikäyneille.

Lopuksi minun on mainittava, että Rosemary Kennedyä koskevasta Wikipedia-artikkelista löytyy tällainen kohta: "Rosemary moved to the St. Coletta School for Exceptional Children (formerly known as St. Coletta's Institute for Backward Children)".

Tapauskertomuksista

Potilaamme täytyi tietää, että kyse oli erehdyksestä. Tästä huolimatta hän vannoi erehdykseen perustuvan valan, joka väistämättä sitten piinasi häntä. Niin tehdessään hän oli salannut muiston toisen kapteenin tapaamisesta ja luottavaisesta postineidistä sekä itseltään että tarinaa kertoessaan myös minulta. Olen valmis myöntämään, että tämän korjauksen valossa hänen käytöksensä vaikuttaa entistäkin mielettömämmältä ja käsittämättömämmältä.

Etenen hiljalleen Freudin Tapauskertomuksissa, luen niitä viihteenä. Lapsena luin innolla Alice Milleriä, ja nyt huomaan, että nautin mielenterveysongelmia kuvaavista tapauskertomuksista nykyään aivan yhtä paljon kuin silloinkin. Viehättävää tirkistelyä. Sitaatissa puhutaan Rottamiehestä, mutta Dora on tähän mennessä ehkä sittenkin huvittanut minua eniten. En voi kuin kuvitella, että kun Freud esitti villejä tulkintojaan ja Dora kiisti ne, ja Freud sitten selitti kiistämisen vain todistavan hänen väitteensä tosiksi, niin Dora lopulta totesi, että ei tuo sekopää usko, ja läksi siksi litomaan. Ymmärrän tunteen. Freud oli tietysti sitä mieltä, että terapian keskeytyminenkin vain todisti hänen osuneen oikeaan.

Rottamiehen täydellinen parantuminen alle vuoden terapiassa kuulostaa epäuskottavalta. Pakkoajatukset ovat ymmärtääkseni aika sitkeitä, tai ennen kaikkea taipumus kehittää pakkoajatuksia taitaa istua ihmisissä aika sitkeässä. Käsitykseni ei perustu juuri muulle kuin joidenkin ihmisten ajattelutapojen seuraamiselle vuodesta toiseen. Epäilen kuitenkin, että pakkoajatusten selittäminen vaikealla isäsuhteella tuskin hävittää tuota mielettömältä tuntuvaa toimintamallia, vaikka joku tietty pakkoajatus katoaisikin. Rottamies kuoli ensimmäisessä maailmansodassa, siis vain muutama vuosi terapiansa jälkeen, joten asiasta voinee arvella mitä lystää.

Sitaatissa käsiteltävä ja terapian keskiössä ollut pakkoajatus kuului tähän tapaan: Rottamiehen täytyi ehdottomasti maksaa eräälle kapteenille pikkusumma koska tämä oli lunastanut Rottamiehelle tulleen postilähteyksen hänen puolestaan. Paitsi että ei ollut, itse asiassa Rottamies oli velkaa postineidille eikä tuolle kapteenille, kuten hän jatkuvasti itse tiesi. Hän oli kuitenkin vannonut maksavansa kapteenille, ja jos hän ei tekisi niin, hänen edesmennyt isänsä ja hänen rakastamansa nainen tapettaisiin hyvin epämiellyttävällä tavalla, johon liittyi rottia (lukekaa itse, senkin uteliaat). Rottamiehen itselleen vannoma vala velvoitti, joten hän muun muassa suunnitteli matkustavansa kapteenin luo, maksavansa tälle ja pyytävänsä tätä sitten matkustamaan kanssaan (aika kauas) postikonttoriin, jotta kapteeni voisi siirtää rahat edelleen sille postineidille, jolle Rottamies todellisuudessa oli velkaa. Hän suunnitteli pyytävänsä lääkäriltä todistusta, jossa kapteenille selitettäisiin, että moinen tosiaan on tarpeen.

Ainakin muistaakseni juttu meni noin; kirja ei ole nyt käsilläni, joten en ole aivan varma.

Rottamiehen päätön pakkoajatus (johon siis sisältyy muun muassa hänen jo vuosia aiemmin kuolleen isänsä kuoleman uhka) on jotenkin häikäisevän tyypillisen oloinen. Sen sävy on aivan sama kuin joissain monimutkaisissa ja vinksahtaneen johdonmukaisissa ajatuskuluissa, joihin olen silloin tällöin törmännyt. Maaginen ajattelu ja mahdottomuudet sekoittuvat huolelliseen järkeilyyn, joka vaikuttaa epävakaan perustansa vuoksi luotaantyöntävältä. Tämäntyyppisestä ajattelusta näkyisi puuttuvan jokseenkin täydelleen kaikki sairaudentunto; en siis voi tietää ovatko omat ajatukseni joskus jollain tapaa vastaavia. Eivät varmaankaan pahasti, sillä pahanlaatuisissa tapauksissa nämä oudosti ajattelevat näyttävät kärsivän melkoisesti. Sen he kyllä havaitsevat, vaikkeivät havaitsisikaan ajatustensa nyrjähtäneisyyttä. En huomaa kärsiväni erityisemmin. Mutta miedommissa mitoissa saatan ajatella vaikka kuinka outoja tietämättä sitä itse lainkaan. Se on jännittävä ajatus.

Miksi on niin kiinnostavaa lukea kuvauksia siitä, kuinka mieli vinksahtaa, vaikka on hyvin epämiellyttävää ja ahdistavaa olla lähellä ja läheinen kun toisen ajattelu suistuu raiteiltaan? Mitä tämä jo lapsuudestani tuttu uteliaisuus on? Mikseivät kivuliaat tai edes uhkaavatkaan kokemukset tuttujen mielen järkkymisestä saa uteliaisuutta katoamaan?