Sosiaalisesta esteettömyydestä

Sain luvan julkaista seuraavan tekstin ja kirjoittaa sen kirvoittamista ajatuksista.

Olen viime aikoina oireillut mielenterveysongelmieni kanssa tavallista pahemmin sekä kärsinyt yksinäisyydestä. Ratkaisuna yksinäisyyteeni avohoitopaikkani hoitohenkilökunta yrittää saada minut tutustumaan vartavasten mielenterveysongelmaisille luotuihin ajanviettopaikkoihin. Minusta ajatus tällaisista mielenterveysongelmaisille luoduista sosiaalisista ympäristöistä on ahdistava. Ajatus tällaisten sosiaalisten ympäristöjen perustamisen takana tuntuu olevan se, että kun mielenterveysongelmaiset eivät kelpaa sosiaaliseen kanssakäymiseen muiden kanssa, laitetaan sitten heidät kanssakäymiseen keskenään. Tunnetasolla koen, että tällaiseen jämäryhmään joutuminen korostaa omaa huonouttani.

Koen ahdistavana sen, että sosiaalisia ympyröitäni yritetään rakentaa sen varaan, että olen mielenterveysongelmainen. Mielenterveysongelmien lisäksi koen olevani paljon muutakin, ja koen ahdistavana sen, että sosiaalinen viiteryhmäni valitaan, vieläpä ulkoapäin, suurimman vikani mukaan eikä jonkun vahvuuksistani.

Kun mietin persoonaani, tärkeintä minulle on, että olen matematiikasta ja filosofiasta kiinnostunut. Toissijaisesti olen tietokoneohjelmointitaitoinen, scififriikki ja puujalkavitsien keksijä. Piirteideni joukossa skitsofrenia tulee tärkeysjärjestyksessä vasta näiden jälkeen. Olen suhtautunut sairauteeni samoin kuin henkilö, jolta jalka on amputoitu, suhtautuisi puuttuvaan jalkaansa. Tuskin hänkään rakentaisi koko elämäänsä sen varaan, että toinen jalka puuttuu. Kun olen ajatellut skitsofreniaani näin, sen hyväksyminen tunnetasolla on ollut vaivatonta. Nyt, kun sosiaalinen viiteryhmäni yritetään ulkoapäin sanella skitsofreniani perusteella, koen, että minut yritetään määritellä niin, että sairauteni nostetaan kaikkein merkittävimmäksi piirteekseni. Tämä ajatus on äärimmäisen ahdistava, koska itse pidän skitsofreniaani vain yhtenä piirteenä monien joukossa.

Tämän syksyn aikana, samoin kuin aiemmin mielisairaalassa ollessani, on minusta tuntunut, että hoitohenkilökunta on mieltänyt koko persoonani sairauteni kautta. Tällaisen koen ahdistavana, sillä en millään tahtoisi rakentaa koko identiteettiäni yksinomaan skitsofrenian varaan.

Luettuani tämän jäin miettimään sitä, miten erilaiset sairaudet ohentavat sosiaalisia verkostoja.

Kävin taannoin tapaamassa iäkästä tätiäni, joka asuu hoitokodissa. Moni paikan asukkaista on jo ainakin minun kommunikointikykyjeni ulottumattomissa, useilla lienee pitkälle edennyt Alzheimerin tauti. Tätini sen sijaan on lukuisista omintakeisisuuksistaan huolimatta varsin skarppi, mutta ulos hän ei selviä ilman muiden apua. Hänen sosiaalinen viiteryhmänsä koostuu paikan muista asukkaista, hoitajista ja satunnaisista vieraista, joiden tuloon tai tulematta jättämiseen hän ei voi suuremmin vaikuttaa. Me sukulaiset asumme kaikki kaukana. Hoitajat kertoivat hänen odottaneen vierailua aamusta alkaen. Oli hänen syntymäpäivänsä.

Luin Tuomas Tuuren bloggauksen Hippi syrjii vammaista. Esteettömyyttä ei vaadita, jotta pyörätuolilla pääsisi joka paikkaan, vaan jotta sillä pääsisi joka seuraan.

Olen seurannut vierestä muutaman ihmisen sairastumista ja sairauden pahenemista tai kroonistumista. Riippumatta siitä, onko sairaus tai vaiva mielen vai ruumiin, näyttää siltä, että kun jokin kynnys on ylitetty, vaiva harventaa yhteyksiä muihin. Sosiaaliset riennot vaativat kykyä rientää, eivätkä vaatimukset yleensä muutu vaikka kyvyt vähenisivät. Eihän kukaan yleensä edes lausu näitä vaatimuksia ääneen; ne tulevat näkyviin vasta kun ihminen joudutaan kantamaan muutamaa askelmaa ylemmäs tai kun keskustelu vaimenee kaikkien odottaessa, että yksi mukanaolijoista saisi sanottua. Tai oikeammin, vaatimukset eivät tule kunnolla näkyviin silloinkaan, vaan heijastuvat toisaalle: Nyt tuo vaatii, että häntä kannetaan. Nyt tuo vaatii, että kaikki muut odottavat. Nyt tuo vaatii, että kaikki järjestelyt pannaan uusiksi koska tuossa on pari hassua rappusta. Nyt tuo vaatii, etten yhtään ärsyynny, vaikka hän käyttäytyy noin. Tunnistan kiusallisen hyvin kuinka se käy, sillä olen kärsimätön sielu. Muutaman kerran olen myös ihan aidosti suojellut itseäni etääntyessäni jostakusta. Moni sairaskin tunnistaa oman vaikeutensa, ja ainakin suomalainen sairas välttää hankalaksi heittäytymistä kaikin keinoin, vaikkapa jäämällä kotiin. Sairas jää helposti yksin.

Alun tekstissä kuvataan tilannetta, jossa ongelmiin keskittynyt hoitohenkilökunta tarkoittaa arvatenkin hyvää, mutta tarjoaa yksinäisyyteen kelvotonta ratkaisua: mielenterveysongelmaista kehotetaan hakeutumaan muiden mielenterveysongelmaisten seuraan. Heillä on ainakin eri vaatimukset kuin terveillä. Vertaisryhmätoiminta saattaa tietysti olla lievittävä lääke ulospäinsuuntautuneen, puheliaan ja suuressa seurassa viihtyvän yksinäisyyteen. Jos kuitenkaan ei satu olemaan sitä ihmistyyppiä, joka nauttii kerhoista ja järjestötoiminnasta ja askartelukursseista silkan seurassaolon ja pulinan tähden, ei mielenterveysongelmaisille luotu ajanviettopaikka houkuttele. Toisin sanoen mikään mielenterveysongelmaisten kerho ei tietenkään ole ratkaisu mielenterveysongelmaisten yksinäisyyteen, vaan lähinnä kärsimättömien terveiden huonoon omaantuntoon.

Pyörätuoliramppien ja tarpeeksi isojen hissien rakentaminen on varsin helppoa sosiaalisten esteiden poistamista. On vaikeampaa poistaa sosiaalisia esteitä, jotka vaikeuttavat mielenterveysongelmaisen solmiutumista sellaisiin sosiaalisiin verkostoihin, joissa vaikkapa matematiikasta ja filosofiasta kiinnostunut, tietokoneohjelmointitaitoinen puujalkavitsien keksijä voisi olla ystäviensä parissa. Se on kuitenkin selvää, ettei avohoidon kerho ole mielenterveysongelmaiselle sen parempi paikka kuin vaivaistalo jalattomalle.

Draamailusta

"'Drama' is just 'people being upset,' when someone says they're always surrounded by drama and they just ignore it, it starts to make sense that their strategy might be backfiring," lukee xkcd:n stripin lisätekstissä (lisäteksti ilmestyy näkyviin kun vie kursorin kuvan päälle). Nauroin heleästi kun näin tämän ensi kertaa. Mahtavaa, juuri noin. Olen tehnyt tuota itse.

Joskus ihmiset tietysti pahoittavat mielensä kohtuuttomasti, ja joskus on viisasta yksinkertaisesti kävellä pois. Silti ylläkuvattu on totta. Olen viime vuosina alkanut suhtautua yhä epäileväisemmin siihen, että yleispäteviksi tarkoitetuista ohjeista tai järjestelmistä olisi juurikaan hyötyä kun ajattelen suhtautumista toisiin ihmisiin. Haluan käyttätyä ihmisiksi muita kohtaan, ja melkein kaikki sosiaalisuutta ja etiikkaa jäsentävät suuret teoriat tai systeemit – tai edes yleispäteviksi katsotut säännöt, kuten "vältä draamaa" – johtavat käytäntöön sovellettuina jossain tilanteessa siihen, että tulee käyttäydyttyä kaikkea muuta kuin ihmisiksi. Minusta on tullut entistä pragmaattisempi. Pidän muutoksia ja lisäyksiä eettisessä ajattelussani oletusarvoisesti merkkeinä siitä, että olen tullut oppineeksi jotain, joten ne ovat toivottavia. Systeemin rakentamisen ja kattavan yleiskuvan luomisen sijasta keräilen toimivaksi havaittuja peukalosääntöjä ja koetan saada niistä tolkkua.

Lupiini kirjoitti vähän aikaa sitten hienosti havainnosta, jonka olen tehnyt itsekin: "jos joudun terapoimaan toista, menetän automaattisesti haluni jakaa mitään omia huoliani tai murheitani toiselle. Roolit loksahtavat uskomattoman nopeasti terapeutti-terapoitava -positioon eikä niitä saa siitä auki oikein millään ilveellä. Ja seuraavaksi sitten minulle pahastutaankin siitä, että en jaa tarpeeksi, olen sulkeutunut ja etäinen." Näin käy tosiaan helposti, ja tämä on tehokas tapa laimentaa ystävyyssuhteita olemattomiin. Asia jäsentyy mielestäni ymmärrettävästi dynaamisten valtasuhteiden idean avulla: Tilanne, jossa yksi ihminen on voimakkaan tunnekuohun vallassa ja toinen ei, luo valtaepätasapainon. Ottaessani ystävällisen ja toista tukevan terapoijan roolin otan samalla hyvin vankan, mutta lempeän ylästatuksen suhteessa terapoitavaksi asettuvaan. Lempeä ylästatus sopii pikkulapsen vanhemmille tai opettajalle hyvin; opettajan tai vanhemman ei kuulu jakaa huoliaan oppilaalle tai lapselle. Ystävien välille se taas sopii huonosti, ja siihen päätyminen onkin ikävä ansa, sillä kuten murrosiästä havaitsemme ja olemme Nietzscheltä saaneet oppia, sen purkaminen saattaa vaatia aggressiivisia mullistuksia. Lisäksi purkutyö ei oikein onnistu ilman, että siihen ryhtyy juuri se, joka on päätynyt ottamaan alastatusta. Aikuiset ihmiset harvoin kuitenkaan viitsivät ryhtyä murrosikäisen kapinaan ystäväänsä vastaan (tai ainakaan minulle näin ei tuppaa käymään; viimeinen Lupiinilta siteeraamani virke antaa ymmärtää, että toisten ihmisten ystävyyssuhteissa se saattaa olla yleisempää). Niinpä jos ystävysten välille pääsee kehkeytymään näin epäsymmetrinen valta-asetelma, suhde todennäköisesti haipuu jossain vaiheessa etäiseksi.

Avun antaminen ja lempeään ylästatukseen liukuminen käy vaarallisen helposti kun ystävän paha mieli kohdistuu muualle kuin minuun. Jos ystäväni sen sijaan on pahoittanut mielensä jostain minun tekemästäni, ei ylläkuvattua asetelmaa juuri koskaan pääse syntymään. Jos silloin pyrin asettumaan tilanteen yläpuolelle, päädytään pahimmillaan yllänähtävän sarjakuvastripin kuvaamaan tilanteeseen. (Haluaisinkin korjata sen lisätekstiä: draama merkitsee sitä, että joku on loukkaantunut juuri sille henkilölle, joka kutsuu loukkaantumista draamaksi. Hän ei välttämättä kutsu muihin kohdistuvaa pahaa mieltä draamaksi.) Ylästatuksen ottaminen suhteessa mielensä minulle pahoittaneeseen joko mitätöi hänen tunnereaktionsa tai vaikuttaa tyrmistyttävän alentuvalta. Ei ole hyvä jos pysyn tyynenä kun ystäväni on pahoittanut minulle mielensä. On ystävyyssuhteen jatkumisen kannalta huomattavasti parempi jos avoimesti järkytyn.

Pahoitan tietysti itsekin mieleni aika ajoin. Koetan varoa heittäytymästä kenenkään tuettavaksi, mutta yritän silti myös hyväksyä apua kun olen allapäin. On tietysti helpompaa jos olen pahoittanut mieleni jostain muusta kuin ystävieni teoista tai tekemättä jättämisistä, mutta sitäkin sattuu. Äsken niin hyödyllinen valtadynamiikkakehys ei silloin tunnu enää riittävän selventämään ollenkaan kaikkea, mikä minun on otettava huomioon. Kirjoitin joskus vaalimisesta, ja paljon myöhemmin luottamuksenosoituksista. Minun täytyy vielä joku päivä palata noihin aiheisiin.

Esitystalous

Näin jonkin aikaa sitten Juha Jokelan näytelmän Esitystalous. Se oli kaiken saamansa suitsutuksen arvoinen ja monet sen teemat ovat viime aikoina silloin tällöin palanneet mieleeni. Yli kolmituntisen näytelmän herättämät ajatukset ovat hiljalleen tiivistyneet mielessäni kysymykseksi siitä, pitäisikö huono-osaisia auttaa esitystalouden keinoin, vai pitäisikö noiden keinojen tehoa päin vastoin pyrkiä murentamaan. Tätä täytyy avata.

Näytelmä alkoi Sarasvuo -hahmo Rami Niittymaan (Tommi Korpela) seminaariesitelmällä. Niittymaa puhui siitä, kuinka nykymaailmassa oikeanlainen esiintymiskyky, tai sen puute, ratkaisee yksilön taloudellisen ja yhteiskunnallisen menestyksen. Kahdesta yhtä hyvästä ehdotuksesta valitaan se, joka esitetään paremmin, ja kahdesta yhtä pätevästä hakijasta se, joka esiintyy paremmin. Totta kai sisällöllä on väliä, tyhjän myyminen ei kauaa onnistu, mutta maailma on täynnä hyviä ideoita. Idean laatu ei siis yksin ratkaise; tärkeää on osata myydä ideansa, siis esiintyä.

Noinhan se menee. Taitaa lisäksi olla niin, että nykyään asiat ovat enemmän Niittymaan kuvauksen mukaisella tolalla kuin joskus aiemmin. Esiintymiskyvyn merkitys on kasvanut. Tämän seurauksena on syntynyt uusi huono-osaisten luokka: esiintymiskyvyttömät. Huono-osaisten auttamisen peruskivenä on aina ollut niiden puolesta puhuminen, jotka eivät kykene puhumaan omasta puolestaan, mutta uskon, että sanan "puhua" painoarvo tuossa ilmauksessa on tosiaan kasvanut. Näytelmässä esiteltiinkin Hanna Krohn, sosiologian tohtori, joka ei osannut esittää asiaansa oikealla tavalla. Niinpä hän ei kyennyt takaamaan itselleen ja tyttärelleen sellaista elintasoa, jonka aiemmin ilman muuta ajateltiin aukeavan korkean koulutuksen myötä. Hän kykeni kyllä analysoimaan sitä, mistä hänen tilanteessaan oli kyse, mutta se ei juuri auttanut, sillä hänen esiintymiskykynsä riittivät vain puhelinmyyjän työhön.

Demarikansanedustaja Jaana Sallinen koettaa ratkaista, pitäisikö hänen pyrkiä auttamaan huono-osaisia esitystalouden keinoin, vai pitäisikö hänen päin vastoin pyrkiä taistelemaan esitystaloutta ja sen keinoja vastaan. Esitystalouden keinojen menestyksellinen käyttäminen tietysti vahvistaa niitä; toisin sanoen vaikka huono-osaisille saataisiin apua, samalla tulee vahvistettua sitä instituutiota, jossa ja jonka vuoksi autettava huono-osaisten luokka on syntynyt. Riittääkö saatu apu korvaamaan sen, että he ovat entistäkin vääjäämättömämmin huono-osaisia? Toisaalta, onko esitystalouden vastustaminen mielekästä poliittista toimintaa?

Tulee mieleeen Foucaultin jossain esittämä toteamus, ettei humanismi riitä, koska se perustuu halulle muuttaa ideologinen järjestelmä muuttamatta instituutioita. Onko mahdollista elää esitystaloudessa, mutta jotenkin korjata sitä samalla niin, ettei esiintymiskyvyttömiin suhtauduttaisi nurjasti? Luultavasti ei; esiintymiskyvytön on esitystaloudessa huono-osainen, ja apu jää hyväntekeväisyydeksi. Toisaalta, hyväntekeväisyyskin lienee parempi kuin ei mitään. Kumpi kanta minun olisi käytännössä valittava? Annan kaksi esimerkkiä, kaksi hyvää bloggaajaa: Soininvaara edustaa erinomaisesti esitystalouden keinojen käyttämistä. Kaskaste taas romauttelee esitystalouden itsestäänselvyyksiä blogissaan tavan takaa ja hykerryttävästi.

Näytelmässä puhuttiin tietysti muustakin, tämä kysymys vain sattuu olemaan minulle tärkeä. Minähän pärjään esitystaloudessa ihan mukavasti. En loistavasti, mutta aivan riittävän hyvin. Osaan käyttää sen keinoja, ne tuntuvat näppäriltä, enkä lue niitä sinällään eettisesti mihinkään suuntaan latautuneiksi. Kyseenalainen on vasta se yhteiskunnallinen instituutio, joka on kasvanut esiintymiskyvyn merkityksen kasvun myötä. Pitäisikö minun siis alkaa kyseenalaistaa käyttämiäni keinoja? Paha kyllä se olisi minulle luultavasti hyvin vaikeaa; vaikka kykenen välillä jälkeenpäin erittelemään kannaltani näppärästi sujuneita tilanteita, en erikseen suunnittele käyttäväni nyt tässä esitystalouden keinoja. Olisin siis käytännössä hyvin huono esitystalous -instituution kriitikko. En tietenkään ole myöskään soininvaaramaisen tehokas esitystystalouden keinojen käyttäjä, mutta käytäntöni kallistuu kuitenkin siihen suuntaan. Joskus se vähän harmittaa.

Tarina jääkaudesta

Taannoisessa konferenssissa tapasin ihmisen, joka ei uskonut intiaanien tulleen Amerikkaan Beringinsalmen maakannasta pitkin edellisen jääkauden aikana, kuten useimmat tutkijat arvelevat tapahtuneen. Hän perusti epäilyksensä sille, että hänen heimonsa tarina kertoo ajasta, jolloin talven henki voitti kesän hengen heimon alueilla ja heimon piti muuttaa etelään. Talvi hallitsi monta sukupolvea, mutta sitten sankarihahmo meni, taisteli sen kanssa ja voitti, joten heimo pääsi palaamaan. Samasta sankarista kertoo myös tarina suuresta tulvasta, joka peitti kaiken maan, kunnes erinäisten tapahtumien jälkeen maa taas kuivui. Nämä olivat kyseisen ehkä noin 70-vuotiaan miehen mielestä tarinoita jääkaudesta ja sitä seuranneesta ajasta, jolloin sulanut jäämassa peitti keskisen Kanadan tasangot vedellä. Ja koska tarinan mukaan heimo eli seudulla jo ennen talven hengen valta-aikaa, ei teoria Beringinsalmen ylityksestä jääkauden aikana selvästikään pidä paikkaansa.

Blogiani lukeneet tietävät, että tällainen kiinnostaa minua. Tämän kirjoituksenialla käydyssä keskustelussa Punainen Nörtti kysyi "uskovatko jonkun alkukantaisen heimon jäsenet itse maailmanselityksiinsä tosina", enkä osannut vastata kovinkaan tyydyttävästi. Yllä mainitsemani konferenssissa puhunut mies, William Asikinack, ei tietenkään ollut millään tapaa alkukantainen, eikä yllä kuvattu uskomus ole maailmanselitys, mutta se ei liene kysymyksessä olennaista.

Minulle syntyi sellainen vaikutelma, ettei Asikinack halunnut uskoa intiaanien tulleen Beringinsalmen yli silloin kuin länsimaiset tutkijat sanovat heidän tulleen. Hänen argumenttiketjussaan ei tietenkään ole tolkkua edes siinä tapauksessa, että pitäisi mahdollisena, että talvenhenkitarina tosiaan kertoisi jääkaudesta, sillä silloinkin se voisi hyvin heijastella ammoisia kokemuksia jääkaudesta Siperiassa. Lisäksi Asikinack kyllä hyväksyi länsimaisen tieteen tarinan jääkaudesta itsestään, sen ajoituksesta ja alueista, jotka jäämassa aikanaan peitti; vastustushalun herätti ainoastaan kertomus intiaanien alkuperästä.

Asikinack kertoi myös lapsuudenkokemuksistaan. Hän on yksi niistä, jotka ovat selvinneet hengissä kanadalaisesta residential schoolista. Koulut olivat aivan avoin yritys hävittää intiaani lapsesta – tuo Wikipedia-artikkeli kannattaa lukea. Hän, sinänsä hauskan oloinen mies, oli selvästi yhä vihainen ja epäluuloinen, ja monien muiden lailla katsoi, että Kanada on edelleen sokea oman historiansa hirveyksille ja nykypäivän laiminlyönneille. Kaikki mikä oli mahdollista tulkita niin, että intiaanien omat itseään koskevat käsitykset pyritään taas tukahduttamaan, tuntui saavan hänet vastahankaan. Minä tietysti vain veikkaan, mutta minusta tuntui siltä, että hänen halunsa luottaa omaan talvenhenkitarinantulkintaansa kumpusi tästä varsin ymmärrettävästä kaunasta.

Asikinackin asenteessa oli hassua kyllä minusta jotain samaa kuin ilmastonmuutoksen kiistäjien defensiivisissä tavoissa esittää asiansa. Yhteistä oli varsin valikoiva epäluottamus tiedeyhteisöä kohtaan ja halu tehdä juuri näistä valikoiduista asioista omaa tutkimusta omilla tavoilla. Kristilliset kreationistit ymmärtääkseni vastustavat tiedettä paljon kokonaisvaltaisemmin. Sanon rinnastusta hassuksi, koska pohjoiset alkuperäiskansat ovat yhteistuumin aktiivisia arktisen alueen ilmastonmuutostutkimuksessa ja kuten konferenssissa myös puhunut inuitnainen huomautti, heidän heimojensa vanhimmat olivat kertoneet vuodenkierron ja sään muutoksista jo hyvän aikaa, mutta kukaan ei kuunnellut ennen kuin tiedeyhteisö alkoi pitää asiasta melua. Pohjois-Amerikan intiaanien poliittinen liikehdintä on 60-luvun alustaan alkaen ollut läheisissä väleissä ympäristöliikkeen kanssa ja kuten sanottu, intiaanien ajattelun paremmuutta länsimaiseen verrattuna pönkitetään perinteisesti viittaamalla ei-tuhoavaan luontosuhteeseen – jättiläisvyötiäisten kohtaloa ei mainita.

Kaksi tapaa selittää eroja

Istun paraikaa Oslossa kiusallisen kylmässä seminaarihuoneessa kuuntelemassa konferenssialustusta sivilisaation käsitteestä. Edellisen alustuksen jälkeisessä keskustelussa tuli ilmi jotain niin mieltäkiinnittävää, että haluan ainakin alkaa kirjoittaa siitä heti, vaikka julkaiseminen onnistuneekin vasta hotellilla.

Kuten kaikki tietysti tietävät, 1800- luvun lopun ja 1900-luvun alun historiantutkimuksessa vallitsi jonkinmoinen konsensus siitä, että kansojen kehitys muistuttaa ihmisyksilön kehitystä. Uskottiin, että kaikki ihmisyhteisöt kävivät kehityksensä aikana läpi samat vaiheet, ja varhaisia kehitysvaiheita voitiin verrata lapsuuteen. Primitiivien tutkiminen siis antoi tietoa myös oman kansan historiasta ja villiä voitiin verrata lapseen. Samaa ajattelutapaa voitiin soveltaa myös verrattaessa kansanosia toisiinsa: esimerkiksi Suomessa maaseudun väen ajattelua saatettiin kutsua keskiaikaiseksi. He eivät vielä olleet kehittyneet yhtä pitkälle kuin kaupunkien sivistyneistö. Toivoa kuitenkin oli, kansanvalistuksella saatettiin kohottaa kansan kehitystasoa.

Eräs saksalainen professori kuitenkin kertoi äsken, että ainakin Britanniassa tämä käsitys muuttui siirtomaavallan vahvistuessa. Siirtomaiden väkeä ei enää verrattukaan lapsiin, vaan naisiin. Toisin sanoen luovuttiin kaikille saman kehityspolun ajatuksesta: lapsi voi toivoa kehittyvänsä täysivaltaiseksi aikuiseksi, naisella tätä toivoa ei ollut. Kuten naiset, myös siirtomaat kuuluivat luonnostaan holhottaviksi. Sain myös kuulla, että suomalaisessa historiankirjoituksessa tätä käsitystä ei koskaan omaksuttu: se olisi asettanut kyseenalaiseksi oliko Suomen mahdollista tulla Euroopan suurten valtojen kaltaiseksi oikeaksi, täysin kehittyneeksi kansakunnaksi.

Viime vuoden lopulla eräässä evoluutioaiheisessa konferenssissa puhuttiin rasismin kehityksestä Euroopassa 1800-luvulla. Varhaisemman käsityksen mukaan ihmisrodut olivat sopeutumia erilaisiin ilmastoihin. Kristillinen käsitys ihmisten ykseydestä tuki tätä ajatusta: niin ulkoiset kuin henkisetkin rotupiirteet, joita toki määriteltiin tarkasti, eivät olleet essentiaalisia eroja, vaan pikemminkin osoituksia ihmisen mukautuvaisuudesta: tietyt piirteet olivat hyödyllisiä tietyissä oloissa, joten niissä eläville ihmisille kehittyi pikku hiljaa noita piirteitä. Oli täysin mielekästä pohtia monenko sukupolven aikana Saksaan siirrettyjen mustaihoisten afrikkalaisten jälkeläiset vaalenisivat ja vakavoituisivat saksalaisiksi. 1900-luvun puolella tällaiset kysymykset eivät enää vaikuttaneet mielekkäiltä.

Minulla on jo monen vuoden ajan ollut hieman perverssi tapa etsiä verkosta luettavakseni ihmisten pohdintoja omasta mielenterveydestään. Kuten kaikki aiheesta jotain tietävät tietävätkin, psykologisoivat selitykset ovat viime aikoina olleet vastatuulessa, persoonallisuushäiriöillä selittäminen taas kasvussa. En tiedä missä määrin tämä pätee jos tarkastellaan oikeita, lääkäreiden tekemiä diagnooseja, mutta muutos on selvä kun tarkastellaan populaaria mielenterveysongelmien selittämistä, ja satun olemaan kiinnostunut nimenomaan siitä. Poikkeava käytös ei enää johdu lapsuuden ongelmista, vaan sen syy on ollut läsnä jo kohdussa. Koska vika on synnynnäinen, se ei myöskään ole korjattavissa, terapia on turhaa.

Rinnastus on tietysti selvä: terapia, lapsivertaukset ja kansanvalistus edustavat tässä yhtä, naisvertaukset ja persoonallisuushäiriöselitykset toista selittämisen tapaa. Kutsutaan nyt tässä ensimmäistä humanistiseksi, toista essentialistiseksi tavaksi selittää (enimmäkseen ikäviksi koettuja) eroja. En erityisemmin pidä kummastakaan.

Humanistisessa selityksessä on olemassa edistyvä tai malliesimerkiksi sopiva, oikea edistymisen tapa. On tietty, määritelty ihmisyys, jota kohti kaikki kulkevat ja jonka kaikki ainakin periaatteessa kykenevät saavuttamaan. Historiantutkimuksessa tämä merkitsi aikanaan sitä, ettei hyväksytty ajatusta samanaikaisista, toisistaan poikkeavista kehityslinjoista. Nykyään tuntuu selvältä, etteivät kaikki kansakunnat toista historiassaan juuri niitä linjoja, joita voidaan tunnistaa Ranskan, Saksan tai Ison-Britannian historiasta, eikä tämä eroavuus merkitse kehityshäiriötä. Ei ole lapsuuttaan eläviä ihmisyhteisöjä tai kulttuureita. 1800-luvun rotuajattelussa nähdään toki useita toisistaan poikkeavia ihmisyyden muotoja, mutta siinäkin taustalla on humanistinen ajatus yhdestä ihmisyydestä: eri olosuhteissa se manifestoituu eri tavoin (ja jotkut olosuhteet voivat olla epäotollisia, joten ääri-ilmastojen ihmiset eivät kehittyneet yhtä pitkälle kuin ilmastoltaan suotuisan Keski-Euroopan asukkaat), mutta erot eivät olleet ikuisia, ikuista oli vain yhdistävä ihmisyys. Ihmisystävän tehtävä tietysti oli auttaa huonommissa oloissa eläneitä lähemmäs kaikkia yhdistävän potentiaalin aktualisoitumista. Haluttomuus sopeutua ohjattavaksi (tai analysoitavaksi, jos palaamme psykologisointeihin) tulkitaan muutosvastarinnaksi ja kyvyttömyydeksi ymmärtää omaa hyvää.

Essentiaalisen selittämisen yhdistää tietysti helposti natseihin ja auttamatta viallisiksi katsottujen ihmisten tuhoamiseen, mutta tulee muistaa myös kaikenlainen aristokratia-ajattelu, siirtomaavalta ja myöhemmin apartheid: essentiaalinen erojen selittäminen ja siihen yleensä liittyvät hierarkiat voivat johtaa toisenlaisten vainoon tai eristäytymiseen, mutta usein myös vaihtelevissa määrin holhoavaan hallitsemiseen, milloin itsensä ylemmiksi katsovilla vain on siihen edellytyksiä. Naisetkin olivat 1800-luvun brittien silmissä luontojaan holhottavia, eikä heitä sen tähden tullut kohdella mitenkään huonosti – se on sitten toinen juttu, että minä pitäisin holhottavaksi joutumista huonona kohteluna. Itse asiassa minusta on kummallista, että humanistia pidetään jotenkin essentialistia holhoavampana. Kummastakaan tässä hahmottelemastani selitystavasta ei näet mitenkään väistämättä seuraa ymmärtäväisen holhoava tai rankaiseva suhtautuminen normista poikkeaviin: esimerkiksi persoonallisuushäiriöinen voidaan hyvin tulkita syyntakeettomaksi, holhoamista tarvitsevaksi.

Nyt olen jo hotellilla. Taidan julkaista tämän ja piipahtaa katsomassa kaupungin keskustaa kun vielä ehdin.

Luin lobotomiasta

Most significant complications of lobotomy were epilepsy (12%) and a personality defect (91%). The results of this lobotomy study were examined in relationship to current psychiatric therapy, with particular reference to recent clinical experience with lobotomy. It was concluded that if prefrontal lobotomy is used for selected cases of intractable mental disorder only, it has probably found its proper place in psychiatric treatment.

Kuten niin monet muutkin näin influenssa-aallon aikaan, olen sairaana. Olen virkistänyt mieltäni viimeisen muutaman tunnin ajan hakemalla verkosta tietoa lobotomiasta. En suosittele, ei virkistä. Erityisesti en suosittele kuvahakuja.

Sitaatti on A. Millerin artikkelista "The Lobotomy Patient.A Decade Later: A Follow-up Study of a Research Project Started in 1948". Se julkaistiin Canadian Medical Association Journalissa vuonna 1967, kaksi vuotta ennen viimeistä Suomessa tehtyä lobotomialeikkausta. Kymmenen vuotta aiemmin niinkin lobotomiamyönteisessä maassa kuin Suomessa (kaikissa pohjoismaissa tehtiin paljon lobotomioita) oli jo julkaistu Kalle Achtén tutkimus toimenpiteen haitoista ja leikkaukset olivat harvinaistuneet nopeasti. Vastaava oli nähty muuallakin. Ei ollut kuitenkaan vielä mitenkään mahdotonta puolustaa lobotomiaa hoitomuotona, ei vaikka haitat tunnettiin, kuten yllä olevasta sitaatista näkyy. Olihan Monizin lääketieteen Nobelistakin vasta parikymmentä vuotta. Lääketieteen, ja ehkä erityisesti psykiatrian historia on karmivan kiinnostavaa; ei ihme, että sitä tutkitaan niin paljon.

Oma uteliaisuuteni, josta vasta kirjoitinkin, ei luultavasti ole pelkkää tirkistelynhalua (vaikka tapauskertomukset ruokkivat ilman muuta sitäkin). Se on tietyllä tapaa tirkistelynhalua henkilökohtaisempaa. Ei kuitenkaan niin, että erityisemmin pelkäisin mielenterveyteni puolesta, pikemminkin uteliaisuus liittyy toisaalta tiettyihin tuntemiini ihmisiin, toisaalta siihen epämääräiseen, mille poliittiset kantani rakentuvat. Lukiessani mieleeni tuli kuinka kävin vastikään juhlistamassa vanhan tätini syntymäpäiviä hoitokodissa, jossa hän asuu. Pidän hyvinkin mahdollisena, että samassa uutuuttaankiiltävässä, kodinomaiseksi sisustetussa pikku laitoksessa elää ihmisiä, joille on tehty joskus lobotomia. Siellä käyminen on varsin ahdistavaa. Potilaat tuntuivat olevan aiempaa apaattisempia.

Siitä ei muuten nykyäänkään saa Suomessa korvausta, että lääkärit ovat aikanaan vastoin potilaan tahtoa katkaisseet tämän otsalohkojen yhteydet taaemmas aivoihin. Vuonna 2000 Sosiaali- ja terveysministeriössä oltiin näet tätä mieltä:

Selvityksessään Raimo Pekkanen tulee siihen tulokseen, ettei lobotomiapotilaille tulisi maksaa erillistä rahallista korvausta toimenpiteiden aiheuttamista haitoista. Toimenpiteistä on kulunut huomattava aika, ja vain pieni osa lobotomiapotilaista on enää elossa. Toisin sanoen vain pieni osa toimenpiteen kohteena olleista potilaista tulisi saamaan rahallisen korvauksen. Toisaalta hyvin harva näistäkin tulisi enää itse hyötymään rahallisesta korvauksesta, lähinnä rahasumma tulisi heidän omaistensa käyttöön. Kolmanneksi korvausmenettely aukaisisi portteja muille ryhmille, joilla olisi yhtäläinen oikeus rahalliseen korvaukseen (esim. pakkosteriloidut ja pakkokastroidut henkilöt).
(Sosiaali- ja terveysministeriön lausunto, pdf.)

Viimeinen peruste tuntuu hyvin kummalliselta. Näin kuitenkin päätettiin sen jälkeen kun Norjassa päädyttiin maksamaan hyvityksiä lobotomian läpikäyneille.

Lopuksi minun on mainittava, että Rosemary Kennedyä koskevasta Wikipedia-artikkelista löytyy tällainen kohta: "Rosemary moved to the St. Coletta School for Exceptional Children (formerly known as St. Coletta's Institute for Backward Children)".

Paavali, kasvissyönti ja pastillit

Joku katsoo voivansa syödä kaikkea, mutta heikkouskoinen syö vain kasviksia. (Room. 14:2.) Syökää kaikkea, mitä lihakaupoissa on tarjolla, tekemättä kysymyksiä omantunnonsyistä. (1. Kor. 10:25.)

Kävin tänään äitini kanssa tapaamassa tätiäni, jolla on aika juonikas huumorintaju. Hän oli kirjoittanut nämä kohdat Paavalin kirjeistä muistiin itselleen. Piti vielä kotona katsoa, että kas tosiaan, Raamatulla voi halutessaan vastustaa kasvissyöntiä. (Oikeasti noissa kohdissa on kyse siitä, pitääkö lihansyöntiä välttää sen takia, että eläin on ehkä uhrattu epäjumalille. Lihakaupoissa myytävän lihan alkuperästä kun ei ollut takeita.)

Tätini asuu hoitokodissa. Asukkaat ovat siellä monenlaisista syistä; kaikki ovat aika vanhoja, mutta muuten heidän kuntonsa vaihtelee. Viereisen huoneen ovi oli auki: tyylikkäästi pukeutunut vanha mies istui jäyhässä pikku huoneessaan nojatuolissa kädet polvilla ja kuunteli Queenia. Myöhemmin hän siirtyi käytävälle, ja kun rollaattorin kanssa ohi kulkenut toinen asukas sulki hänen huoneensa oven, hän ihmetteli voipuneesti miksi. Vain hoitajilla on huoneiden avaimet, joten oven sulkemisesta koitui kiusaa. Rollaattorin kanssa kulkenut kuitenkin vain jatkoi loputonta matkaansa pitkin käytävää sulkien kaikki näkemänsä avoimet ovet. Jo saapuessamme vastaan tuli eräs vanhastaan tuttu asukas, joka tapaa kysyä saako pastillia. Tällä kertaa hän unohti pastillit – luultavasti huomatessaan, että meillä oli mansikoita. Harmi, sillä minulla oli pastillirasia laukussa valmiina häntä vasten. No, hän sai mansikan, ja sain myöhemmin kuulla tädiltäni, ettei pastilleja kannata antaa, sillä siitä seuraa hankaluuksia. Poistuessamme toinen vanha nainen tuli kysymään meiltä "tytöiltä" osaammeko neuvoa tien kotiin, sillä kaikki ovat aivan eksyksissä.