Luin lobotomiasta

Most significant complications of lobotomy were epilepsy (12%) and a personality defect (91%). The results of this lobotomy study were examined in relationship to current psychiatric therapy, with particular reference to recent clinical experience with lobotomy. It was concluded that if prefrontal lobotomy is used for selected cases of intractable mental disorder only, it has probably found its proper place in psychiatric treatment.

Kuten niin monet muutkin näin influenssa-aallon aikaan, olen sairaana. Olen virkistänyt mieltäni viimeisen muutaman tunnin ajan hakemalla verkosta tietoa lobotomiasta. En suosittele, ei virkistä. Erityisesti en suosittele kuvahakuja.

Sitaatti on A. Millerin artikkelista "The Lobotomy Patient.A Decade Later: A Follow-up Study of a Research Project Started in 1948". Se julkaistiin Canadian Medical Association Journalissa vuonna 1967, kaksi vuotta ennen viimeistä Suomessa tehtyä lobotomialeikkausta. Kymmenen vuotta aiemmin niinkin lobotomiamyönteisessä maassa kuin Suomessa (kaikissa pohjoismaissa tehtiin paljon lobotomioita) oli jo julkaistu Kalle Achtén tutkimus toimenpiteen haitoista ja leikkaukset olivat harvinaistuneet nopeasti. Vastaava oli nähty muuallakin. Ei ollut kuitenkaan vielä mitenkään mahdotonta puolustaa lobotomiaa hoitomuotona, ei vaikka haitat tunnettiin, kuten yllä olevasta sitaatista näkyy. Olihan Monizin lääketieteen Nobelistakin vasta parikymmentä vuotta. Lääketieteen, ja ehkä erityisesti psykiatrian historia on karmivan kiinnostavaa; ei ihme, että sitä tutkitaan niin paljon.

Oma uteliaisuuteni, josta vasta kirjoitinkin, ei luultavasti ole pelkkää tirkistelynhalua (vaikka tapauskertomukset ruokkivat ilman muuta sitäkin). Se on tietyllä tapaa tirkistelynhalua henkilökohtaisempaa. Ei kuitenkaan niin, että erityisemmin pelkäisin mielenterveyteni puolesta, pikemminkin uteliaisuus liittyy toisaalta tiettyihin tuntemiini ihmisiin, toisaalta siihen epämääräiseen, mille poliittiset kantani rakentuvat. Lukiessani mieleeni tuli kuinka kävin vastikään juhlistamassa vanhan tätini syntymäpäiviä hoitokodissa, jossa hän asuu. Pidän hyvinkin mahdollisena, että samassa uutuuttaankiiltävässä, kodinomaiseksi sisustetussa pikku laitoksessa elää ihmisiä, joille on tehty joskus lobotomia. Siellä käyminen on varsin ahdistavaa. Potilaat tuntuivat olevan aiempaa apaattisempia.

Siitä ei muuten nykyäänkään saa Suomessa korvausta, että lääkärit ovat aikanaan vastoin potilaan tahtoa katkaisseet tämän otsalohkojen yhteydet taaemmas aivoihin. Vuonna 2000 Sosiaali- ja terveysministeriössä oltiin näet tätä mieltä:

Selvityksessään Raimo Pekkanen tulee siihen tulokseen, ettei lobotomiapotilaille tulisi maksaa erillistä rahallista korvausta toimenpiteiden aiheuttamista haitoista. Toimenpiteistä on kulunut huomattava aika, ja vain pieni osa lobotomiapotilaista on enää elossa. Toisin sanoen vain pieni osa toimenpiteen kohteena olleista potilaista tulisi saamaan rahallisen korvauksen. Toisaalta hyvin harva näistäkin tulisi enää itse hyötymään rahallisesta korvauksesta, lähinnä rahasumma tulisi heidän omaistensa käyttöön. Kolmanneksi korvausmenettely aukaisisi portteja muille ryhmille, joilla olisi yhtäläinen oikeus rahalliseen korvaukseen (esim. pakkosteriloidut ja pakkokastroidut henkilöt).
(Sosiaali- ja terveysministeriön lausunto, pdf.)

Viimeinen peruste tuntuu hyvin kummalliselta. Näin kuitenkin päätettiin sen jälkeen kun Norjassa päädyttiin maksamaan hyvityksiä lobotomian läpikäyneille.

Lopuksi minun on mainittava, että Rosemary Kennedyä koskevasta Wikipedia-artikkelista löytyy tällainen kohta: "Rosemary moved to the St. Coletta School for Exceptional Children (formerly known as St. Coletta's Institute for Backward Children)".