Tapauskertomuksista
Potilaamme täytyi tietää, että kyse oli erehdyksestä. Tästä huolimatta hän vannoi erehdykseen perustuvan valan, joka väistämättä sitten piinasi häntä. Niin tehdessään hän oli salannut muiston toisen kapteenin tapaamisesta ja luottavaisesta postineidistä sekä itseltään että tarinaa kertoessaan myös minulta. Olen valmis myöntämään, että tämän korjauksen valossa hänen käytöksensä vaikuttaa entistäkin mielettömämmältä ja käsittämättömämmältä.
Etenen hiljalleen Freudin Tapauskertomuksissa, luen niitä viihteenä. Lapsena luin innolla Alice Milleriä, ja nyt huomaan, että nautin mielenterveysongelmia kuvaavista tapauskertomuksista nykyään aivan yhtä paljon kuin silloinkin. Viehättävää tirkistelyä. Sitaatissa puhutaan Rottamiehestä, mutta Dora on tähän mennessä ehkä sittenkin huvittanut minua eniten. En voi kuin kuvitella, että kun Freud esitti villejä tulkintojaan ja Dora kiisti ne, ja Freud sitten selitti kiistämisen vain todistavan hänen väitteensä tosiksi, niin Dora lopulta totesi, että ei tuo sekopää usko, ja läksi siksi litomaan. Ymmärrän tunteen. Freud oli tietysti sitä mieltä, että terapian keskeytyminenkin vain todisti hänen osuneen oikeaan.
Rottamiehen täydellinen parantuminen alle vuoden terapiassa kuulostaa epäuskottavalta. Pakkoajatukset ovat ymmärtääkseni aika sitkeitä, tai ennen kaikkea taipumus kehittää pakkoajatuksia taitaa istua ihmisissä aika sitkeässä. Käsitykseni ei perustu juuri muulle kuin joidenkin ihmisten ajattelutapojen seuraamiselle vuodesta toiseen. Epäilen kuitenkin, että pakkoajatusten selittäminen vaikealla isäsuhteella tuskin hävittää tuota mielettömältä tuntuvaa toimintamallia, vaikka joku tietty pakkoajatus katoaisikin. Rottamies kuoli ensimmäisessä maailmansodassa, siis vain muutama vuosi terapiansa jälkeen, joten asiasta voinee arvella mitä lystää.
Sitaatissa käsiteltävä ja terapian keskiössä ollut pakkoajatus kuului tähän tapaan: Rottamiehen täytyi ehdottomasti maksaa eräälle kapteenille pikkusumma koska tämä oli lunastanut Rottamiehelle tulleen postilähteyksen hänen puolestaan. Paitsi että ei ollut, itse asiassa Rottamies oli velkaa postineidille eikä tuolle kapteenille, kuten hän jatkuvasti itse tiesi. Hän oli kuitenkin vannonut maksavansa kapteenille, ja jos hän ei tekisi niin, hänen edesmennyt isänsä ja hänen rakastamansa nainen tapettaisiin hyvin epämiellyttävällä tavalla, johon liittyi rottia (lukekaa itse, senkin uteliaat). Rottamiehen itselleen vannoma vala velvoitti, joten hän muun muassa suunnitteli matkustavansa kapteenin luo, maksavansa tälle ja pyytävänsä tätä sitten matkustamaan kanssaan (aika kauas) postikonttoriin, jotta kapteeni voisi siirtää rahat edelleen sille postineidille, jolle Rottamies todellisuudessa oli velkaa. Hän suunnitteli pyytävänsä lääkäriltä todistusta, jossa kapteenille selitettäisiin, että moinen tosiaan on tarpeen.
Ainakin muistaakseni juttu meni noin; kirja ei ole nyt käsilläni, joten en ole aivan varma.
Rottamiehen päätön pakkoajatus (johon siis sisältyy muun muassa hänen jo vuosia aiemmin kuolleen isänsä kuoleman uhka) on jotenkin häikäisevän tyypillisen oloinen. Sen sävy on aivan sama kuin joissain monimutkaisissa ja vinksahtaneen johdonmukaisissa ajatuskuluissa, joihin olen silloin tällöin törmännyt. Maaginen ajattelu ja mahdottomuudet sekoittuvat huolelliseen järkeilyyn, joka vaikuttaa epävakaan perustansa vuoksi luotaantyöntävältä. Tämäntyyppisestä ajattelusta näkyisi puuttuvan jokseenkin täydelleen kaikki sairaudentunto; en siis voi tietää ovatko omat ajatukseni joskus jollain tapaa vastaavia. Eivät varmaankaan pahasti, sillä pahanlaatuisissa tapauksissa nämä oudosti ajattelevat näyttävät kärsivän melkoisesti. Sen he kyllä havaitsevat, vaikkeivät havaitsisikaan ajatustensa nyrjähtäneisyyttä. En huomaa kärsiväni erityisemmin. Mutta miedommissa mitoissa saatan ajatella vaikka kuinka outoja tietämättä sitä itse lainkaan. Se on jännittävä ajatus.
Miksi on niin kiinnostavaa lukea kuvauksia siitä, kuinka mieli vinksahtaa, vaikka on hyvin epämiellyttävää ja ahdistavaa olla lähellä ja läheinen kun toisen ajattelu suistuu raiteiltaan? Mitä tämä jo lapsuudestani tuttu uteliaisuus on? Mikseivät kivuliaat tai edes uhkaavatkaan kokemukset tuttujen mielen järkkymisestä saa uteliaisuutta katoamaan?
Tunnisteet: kummastelu, uteliaisuus
10 Comments:
Kirjoitat: "En huomaa kärsiväni erityisemmin. Mutta miedommissa mitoissa saatan ajatella vaikka kuinka outoja tietämättä sitä itse lainkaan. Se on jännittävä ajatus.
Miksi on niin kiinnostavaa lukea kuvauksia siitä, kuinka mieli vinksahtaa, vaikka on hyvin epämiellyttävää ja ahdistavaa olla lähellä ja läheinen kun toisen ajattelu suistuu raiteiltaan? Mitä tämä jo lapsuudestani tuttu uteliaisuus on? Mikseivät kivuliaat tai edes uhkaavatkaan kokemukset tuttujen mielen järkkymisestä saa uteliaisuutta katoamaan?"
Kuulostaa tutulta. Tosin voisin lisätä, että välillä olen kokemuksiini liittyen hyvin tietoinen siitä, ettei jokin tunne, tuntemus tai olo ole kokemisen arvoinen tai ainakin että se ei oikeastaan juurikaan liity laukaisutilanteeseen kuin hyvin löyhästi. Silloin on on toisinaan epämiellyttävää ja ahdistavaa kokea näin / olla se, joka on. Hmm. Nähdäkseni se, mikä mekanismin ymmärryksellä (tai tarkemmin: tarinalla mekanismista, en näet usko, että selityksen tarvitsee pitää paikkansa tepsiäkseen, plasebokin voi toimia varsin erinomaisesti....) saavutetaan, liittyy tähän ahdistuksen tai vaikean olon sietämiseen tai siedettävämmäksi tainnuttamiseen.
Pakkoajatusten suhteen on kai järkevintä erottaa kognitiivinen ja metakognitiivinen taso, aivan kuten hankalien olojen kanssakin. Tämä on tekemisissä sen kanssa, mitä joskus kirjoitit siitä, että haluat saada vaikuttaa siihen, mitä haluat. Elän ihmisen kanssa, jonka pakkoajatukset eivät ole kadonneet mihinkään (eivät ne yleensä katoakaan). Sen sijaan hän on oppinut tulemaan niiden kanssa toimeen ja olemaan VÄLITTÄMÄTTÄ niistä, nimilaputtamaan ne pakkoajatuksiksi ja varaamaan niiden märehdinnälle päivästä pari keskittynyttä minuuttia sen sijaan, että hän antaisi niiden muuttaa käyttäytymistään tai ahdistuisi niistä. Toisin sanoen hän on opetellut tekemään tahdonalaisesti ja kovin ponnistuksin sen, mikä meiltä muilta yleensä (hehee, minulla tämä on kyllä vain "yleensä", koska solmussa ollessani kadotan ihan kaikki suunnat) luontuu kuin itsestään. Kyllä ainakin minun päässäni käväisee kaikenlaisia hullunkurisia ideoita, mutta vilkaisen niitä ja ne katoavat. (hmm, en keksi parempaakaan tapaa kuvata, miltä se tuntuu: metakognitio toteaa ehkä salamannopeasti, että noup, tämä ei kuulu elämäntyyliini eikä tavoitteisiini.) Ja siksi ne eivät identifioidu itseen, ovatpa vain hulluja tai hupsuja ajatuksia.
Freudin tapauskertomukset kertovat kyllä varmaan eniten Freudista tapauksena... :D
Ei ihme, että asiakas käy vastahankaiseksi ja keskeyttää terapian, jos terapeutti besserwisserinä inttää vastaan eikä peilaa asiakkaan kokemuksia ja koeta eritellä niitä hänen lähtökohdistaan. Freudilla ei tainnutkaan olla työnohjaajaa. :P Se on tietysti kaiken pioneerityön ikävä sudenkuoppa. (Nyt kun kääntelen tuota vaikeiden asiakkaiden terapiaa käsittelevää kirjaa, olen monesti ajatellut,että HALUAN TYÖNOHJAAJAN YSTÄVYYSSUHTEISIINI. Se olisi tavattoman kätevää!)
Minusta Svenin kirjoitus Vesi joka tekee hulluksi sopii tähän mainiosti. Päivä päivältä vaikuttaa yhä todemmalta, että mielenterveys tarkoittaa sitä että on samalla tavalla hullu kuin muut. Koko "kulttuuri" on yhtä suurta pakkoajatusta joka on aina "väärässä" jostain näkökulmasta.
M.
Kannatan edelleen R.D. Laingia jonka mukaan sairas ei ollut sairas vaan ne leimaajat.
Politics on Experience-opuksessa oli kohta jossa Laing nojaili baaritiskille ja hänellä oli sanomalehteen käärittynä epämuodostunut sikiö joka oli ihmisen ja kalan näköinen, syntynyt tuskallisen pitkän synnytyksen jälkeen ja sydänkin oli lyönyt vähän aikaa.
En muista mitä Laing, tuleva psykiatri, sille sanomalehtikääreelle teki, mutta että siis nojua baaritiskillä syntynyt epäsikiö sanomalehteen käärittynä ja siinä viskilasin vieressä pöydällä!
Se oli niin täydellisen uskottava kertomus, että kyllä semmoisesta synnytyslääkäristä ehdottomasti on tulossa psykiatri.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
No kun nimeni jäi kuitenkin näkymään niin tulkoon tämä sitten tällä käyttöluvalla postattuna eikä nimimerkillä - ärsyttäviä nuo gmail-sidokset bloggerissa)
Freud kuitenkin tapauskertomuksissaankin jo myönsi erehtyneensä Doran kohdalla - ainoa syy mikä mahdollistaa lukijan naureskelun koko virheelle. Tuollainen julkinen myöntö omasta virheestä on aika harvinaista noissa piireissä...
Nyt harmittaa, että kirja ei ole edelleenkään käsilläni. Muistan, että Freud myönsi mokanneensa esittäessään tulkintansa liian suoraan, mutta en kyllä muista, että hän olisi todennut erehtyneensä niissä. Päin vastoin, hän vaikutti minusta loppuun asti hyvin varmalta siitä, että oli Doran suhteen oikeassa, vaikka toimikin kömpelösti. Vai sanooko hän kirjan loppupuolella jotain muuta? En ole vielä ehtinyt sinne asti.
Veloena, tuo kuulostaa paljon uskottavammalta tavalta käsitellä pakkoajatuksia kuin se, että oletettaisiin isäkompleksiselityksen poistavan ne ja parantavan potilaan. Ja joo, minustakin tuntuu usein Freudia lukiessani, että opin ennen kaikkea jotain Freudista itsestään.
M, tuon ajatuksen voisi sanoa myös niin, että ajattelu on aina paikallista: jokin väite on mielekäs vain tietyssä paikassa tiettyyn aikaan, ja jossain muualla tai jonain toisena aikana se on mieletön. Järkevyys ei siis ole universaalia. Jos tästä jatkaa hieman pidemmälle, sitä alkaa kysyä miten nämä mielekkyysrakennelmat ("kulttuurit", yhdenlaisen hulluuden klimpit) syntyvät. Yksi aika suosittu yleisluontoinen vastausyritys on, että ne rakentuvat pikku hiljaa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, ts. ne ovat sosiaalisia konstruktioita.
Jos oletetaan, että eri rakennelmat ovat keskenään yhteismitattomia, eli että yksi rakennelma on toisessa rakennelmassa kasvaneen silmissä aina mieletön, voidaan johtua vaikkapa huntingtonilaisiin johtopäätöksiin ihmisyhteisöjen kyvystä tulla toimeen toistensa kanssa. Tai voidaan päätyä sanomaan, ettei länsimainen tiede kykene tavoittamaan ei-länsimaisten ihmisten tietoa. Kaikenlaisia muitakin mahdollisia johtopäätöksiä löytyy.
Minä en kuitenkaan kannata tuota ajatusta. En toisaalta vastustakaan. Minusta tuo ajatus ja sen käytännön seuraukset ovat kiehtova ja sekä tieteellisesti että poliittisesti jännittävä tutkimusaihe.
Kieltäydyn uskomasta, että ymmärtäisit kommenttini noin huonosti. Yritä uudelleen.
M.
Minä taas luulen, että sinä vain et huomannut kaikkia vastaukseni sävyjä...
Nauroin makeasti tälle kiteytykselle: kulttuuri = yhdenlaisen hulluuden klimppi...
Minua harmittaa, kun niin monesti oppikirjat ovat sillä lailla pönäkän asiallisia sen sijaan että uskaltaisivat hieman kärjistää humoristisesti, ikään kuin piirtää pilakuvia tilanteesta/asetelmasta. Ainakin omaa käsittämistäni se auttaisi kummasti silloin kun jokin ala on vieras. Vaikka tietysti siinä on se ikävä puoli, että on vaikeaa hahmotaa, muistuttaako oma anomioita täynnään oleva käsittämistapa mitenkään yhtään noista pilakuvista... :D
Pakkoajatukset, tai pakko-oireinen häiriö, on ahdistuneisuushäiriö, jota ei pidä sekoittaa psykoottistasoiseen harhaluuloisuushäiriöön. Pakkoajatuksista/-oireista kärsivät ovat yleensä sairaudentuntoisia ja tajuavat ajatustensa/oireidensa järjettömyyden. Harhaluuloisuushäiriöstä tai muusta psykoottisesta häiriöstä kärsivällä ei sairauden tuntoa ole. Joten älä huoli, jos kärsit pakko-oireista, hoksaat sen ennemmin tai myöhemmin. Sen sijaan psykoottinen voit hyvinkin olla.
Psykoanalyysi sinäänsä on hermeneutiikan kruununjalokivi, joka edellee elää ja voi hyvin kaikesta sen aiheuttamasta kritiikistä huolimatta. Pienen, mutta sitäkin tiiviimmän sakin kartellitoimintaa.
Lähetä kommentti
<< Home