Onko siitä niin kauan?

Olin maanantai-illan lemmikkini kanssa mökillämme, jonka ikkunasta näkee talvisin Kulosaaren sillan valot. Nyt on siihen liian lehtevää. Saunan jälkeen luin loppuun Leena Krohnin Tainaronin, jota en nyt siteeraa koska kirja on mökillä ja minä olen kotonani. (Olen muuten mökin- sekä asunnonomistajaksi ryhtyessäni erikoistunut viiteentoista neliömetriin; sekä mökkimme että kotini ovat sen kokoisia. Jossain vaiheessa kirjoittanen viidentoista neliömetrin sisustamisesta ja siitä, kuinka vuoteen alle saa näppärästi vaikkapa vaatehuoneen.) No, Tainaronin päähenkilöhän kirjoittaa kirjeitä taakse jääneelle menneisyyteensä läheiselle, joka ei vastaa, ja se sai minut muistelemaan menneitä. Ja äsken tajusin, että ensimmäisestä säteilevästä kesästäni on yhdeksän vuotta. Toisestakin on jo kolme, kummallista.

Tarkoitan säteilevillä kesillä sellaisia kesiä, joina minä taisin säteillä onnellisuutta ja energiaa, ja jolloin juuri siksi minulle tapahtui valtavasti asioita ja tutustuin moniin ihmisiin. Kolme vuotta sitten tutustuin lemmikkiini, mikä on hyvä. Yhdeksän vuoden takaisistakin ihmisistä on joitain jäljellä – kaikkia tietenkään ei. Kieltämättä havaitsen, että yhdeksän vuoden aikana on tapahtunut paljon ja silloinen minä oli erilainen kuin nykyään olen, mutta silti äsken ällistyin kun kuuntelin ikkunasta kosteutta ja puiden liikkumattomia lehtiä ja tajusin, että siitä on niin kauan.

Yhdeksän vuotta sitten olin päättänyt, etten koko kesänä vastaisi kieltävästi yhteenkään ehdotukseen ilman, että minulla olisi kieltäytymiseen painava syy. Niinpä se saattoi hyvinkin olla heinäkuu, kun löysin itseni – silloinkin flunssasta toipuvana – Liken toimistolta, jossa järjestettiin erään salanimellä kirjoitetun kirjan (jota en koskaan lukenut enkä kirjoittajaakaan enää muista, vaikka tiesinkin silloin – kyllä siitä tosiaan on aikaa) nudistijulkaisubileet, joissa alastomalla kansalla oli juotavana sata litraa kiljua. Eräs hupaisa menninkäinen oli pyytänyt minut mukaansa koska hän halusi retostella tuomalla bileisiin avecinaan ei vain yhtä, vaan kaksi nuorta naista. Narikka oli hauska: jokaiselle jaettiin musta muovipussi, johon riisuttiin vaatteet ja teipattiin nimi päälle. Ikimuistoiseksi ilta muuttui kuitenkin vasta kun menninkäinen liukastui kiljulammikkoon, särki peilin kaatumalla sitä vasten ja nousi lattialta vuotaen vuolaasti verta kahdesta syvästä haavasta. Toisesta paistoi kyynärluu. En ollut juonut enkä pelkää verta, joten tehtäväkseni lankesi toimittaa menninkäinen ensiapuun. Sitten hän halusi takaisin bileisiin, mutta kun palasimme, menninkäinen tikkejä haavoissansa, oli juhlakansa jo poistunut ja paikalla harhaili enää yksi vaisu huumeidenetsijä. Alkoi niiden laskuhumala, jotka olivat juoneet, ja ilta päättyi siihen, että päätin olla huolehtimatta muista ihmisistä enää yhtään enempää ja juoksin kesken virkkeen kovaa kyytiä pois Sörnäisten rantatien varrella olevalta huoltoasemalta. Muistan edelleen elävästi kuinka olin päässyt kotiin ja tunsin syvää, aivan uutta ja riemastuttavaa tyytyväisyyttä siitä, että olin tarpeeksi saatuani vain lähtenyt pois. Siitä tosiaan on yhdeksän vuotta ja olin silloin paljon nuorempi kuin nyt.