Paino

Tämä todellisuuden jauhaminen hiukkaspölyksi koskettaa myös näkyviä seikkoja, ja juuri niissä Lucretiuksen runollinen ansio on suurimmillaan: pölyhiukkaset, jotka pyörivät auringonsäteessä pimeässä huoneessa (II, 114–124); pikkuruiset simpukat, jotka ovat kaikki samanlaisia ja kaikki erilaisia ja jotka aalto työntää pehmeästi huokoiselle hiekalle (binula harena) (II, 374–376), hämähäkinseitit jotka kävelyllä ollessamme kietoutuvat huomaamatta ympärillemme (III, 381–390).

Aamulla kiipesin ylös rinnetta, jota onnekseni oli edeltäni kiivennyt joku toinen, sillä hämähäkinverkkoja oli enää polun sivuilla ja korkealla sen yllä. Tahmeat langat kiiltelivät auringossa kun oikeasta kulmasta katsoi – ja jokaisen verkon keskellä odotti raskas, liikkumaton peto.

Eilen ohitin kylän kujalla vanhan naisen, joka möi pienestä laatikosta puutarhansa kasviksia, omasta sadostaan puristettua oliiviöljyä ja itse säilömiään kapriksia moneen kertaan pestyissä purkeissa. Lisäksi laatikossa oli pieni lasinen pullo. Sen etiketti oli kuin vanhasta turisteille painetusta postikortista eikä metallikorkkia reunustava, avattaessa repeävä liuska ollut enää ehjä. Pullo oli täynnä pikkuruisia simpukankuoria ja korallinsirpaleita. Oli iltapäivän kuumin hetki, ja ostin pullon naiselta, joka istui varjoisalla muurinpätkällä hiljaa, painavana helteen painon alla.

Tänään otin rantalukemisekseni Calvinon Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle. Sitaatti yllä on kirjan ensimmäisestä luennosta; se on nimeltään Keveys. Rannalla ihmisistä tulee iloisia kelluja, he hihkuvat ja keinahtelevat laineilla yhtä keveästi kuin uimapatjat, joita raunion varjossa makaava mies vuokraa halukkaille. Mutta kellujen keveys on mahdollista vain, koska kuumuus on muuttanut luut raskaiksi, poistanut muiston vilusta; koska askel muuttuu säälimättömän auringon alla säästeliääksi, lihakset pehmenevät ja mieli raukeutuu.

Yhteiskunnan säilymiseksi

Vihkikaava on seuraavanlainen:
"Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi sekä yhteiskunnan säilymiseksi. Avioliitto on tarkoitettu pysyväksi, jotta perheen jäsenet voisivat yhdessä luoda onnellisen kodin".
Sitten esitetään kysymykset:
"Näiden todistajien läsnä ollessa kysyn Teiltä (Miehen Nimi): tahdotteko ottaa tämän (Naisen Nimi) aviovaimoksenne rakastaaksenne häntä myötä- ja vastoinkäymisissä? (Vastaus: Tahdon) Näiden todistajien läsnä ollessa kysyn Teiltä (Naisen Nimi): tahdotteko ottaa tämän (Miehen Nimi) aviomieheksenne rakastaaksenne häntä myötä- ja vastoinkäymisissä? (Vastaus: Tahdon) Vastattuanne näin myöntävästi teille esitettyyn kysymykseen totean teidät aviopuolisoiksi."

Moni tuttavani tietää, ja epäilemättä muutama tämän blogin lukijakin arvaa, että olen irvistellyt vihkikaavan ensimmäiselle virkkeelle. Vastikään kuitenkin kuuntelin sen tyynin, iloisin mielin ja vastasin tahtovani.

Perheen perustamisen tarkoitus on vihkikaavan mukaan kahtaalla. Perhe perustetaan siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi sekä yhteiskunnan säilymiseksi. Meidän tapamme säilyttää yhteiskuntaa on ehkä joiltain osin toisenlainen kuin useimmilla perheillä. Me esimerkiksi asumme kumpikin omassa asunnossamme kahden korttelin päässä toisistamme. Yhtä kaikki, jo ottamalla tämän instituution ilomielin vastaan me säilytämme yhteiskuntaa. Avioliiton myötä me saamme yhteiskunnalta jotain, mitä pidän arvossa. Vastedes meitä kohdellaan tarvittaessa yhteiskunnan kaikilla tasoilla yksikkönä ja toistemme lähiomaisina. Se on minulle tärkeää, ja olen onnellinen siitä, että avioliitto tarjoaa siihen mahdollisuuden. Siitä hyvästä olen valmis säilyttämään yhteiskuntaa ainakin avioliittoinstituution verran.

Tarkoitus on tietysti säilyttää ja rakentaa muutakin kuin yhteiskuntaa. Vihkikaavassa mainitaan myös perheeseen kuuluvien yhteinen paras. Sitä me olemme – paljolti mieheni ansiosta – pyrkineet rakentamaan jo usean vuoden ajan. Meillä on sitä varten erityinen insatituutio, jota olemme kutsuneet ensin ihmissuhteen ja myöhemmin parisuhteen ohjausryhmäksi. Seuraava kokoontuminen alkanee instituution uudelleennimeämisellä; jatkossa se lienee joko avioliiton tai perheen ohjausryhmä. Kokoonnumme kerran kuussa keskustelemaan kuluneesta kuukaudesta, havaituista ongelmista ja ennen kaikkea siitä, mitä me tahdomme yhdessä rakentaa. On kummallista, kuinka ääneenlausutut toiveet ja yhdessä puidut suunnitelmat alkavat kuin varkain toteutua. Harvemmin juuri aiotulla tavalla, mutta vahvoina yhtä kaikki.

Kela

Reijo Kela täytti 60 vuotta ja järjesti juhlakonsertin. Sisään tullessaan kaikki saivat kuohuviiniä; se piti kipata kitusiin aulassa ennen saliin siirtymistä. Kela seisoi korokkeella rämpyttämässä kannelta.

Esityksen viimeisen osan aluksi, Heikki Laitisen laulaessa ja Kimmo Pohjosen soittaessa, Kela tanssi yllään vahusten vaipat ja sykemittari. Mittari oli yllä aiemminkin, ja sen lukemat heijastettiin lavan takaseinälle. Ylimmillään 182. Kun lopulta pääsimme taputtamaan seisten, Kela seisoi lavalla muumiomaisena käärönä, hän kun oli riehuntansa aikana solminut ylleen yksi kerrallaan rekillisen vaatteita; farkuista saa balettitutun jos niitä solmii lahkeista vyötärön ympäri monta paria päällekäin. Oli varmaan kuuma, mutta pois ei päässyt heti, sillä joku sai päähänsä, että Kelalle pitää laulaa Nälkämaan laulu, ja se laulettiin sitten kokonaan, kaikki kolme säkeistöä suomalaisten tyypilliseen yhteislaulutempoon, lohduttomasti laahaten.

Seikkailuleikeistä

Kirjoitettu 19.7.2012 ilta-auringossa Sandön hiekkarannalla.

Lapsena seikkailuleikit olivat juonellisia. Ne rakentuivat kokonaisen tarinan varaan, sellaisen jossa oli alkupiste, käänteentekevä tapahtuma, toimintaa ja ratkaisu. Leikkien minä oli joku muu kuin minä itse ja usein aikuinen. Usein myös jossain aivan muualla, satumaailmoissa. Sanotaan aikuisten lopettaneen aikuistuessaan leikkimisen, mutta ainakaan minun kohdallani se ei pidä lainkaan paikkaansa; leikit ovat vain hieman toisenlaisia kuin ennen ja rakentuvat tarinoiden varaan hienovaraisemmin kuin ennen. Mimesistä, toisaallaoloa, leikitään-ettää ja lopulta tarinallisuutta yhtä kaikki. Esimerkiksi pukeutuminen voi olla leikki aikuisenakin, ja usein on minullekin edelleen ("terve, filmitähti," sanoi kryssijäsankaritar kun purjehdusretkellä sidoin valkean silkkihuivin päähäni ja asetin suuret aurinkolasit silmilleni), mutta puhutaan nyt seikkailuleikeistä.

Tänään kävelimme lemmikkini kanssa Sandön eteläkärkeen. Saari on outo, pitkä ja kapea hiekka- ja kiviharju. Etelässä, kohti avomerta, on suuri määrä siirtolohkareita, jotka pistävät oikukkaan rannan vedestä ja lepäävät rantakivillä ja -kallioilla. Saarella kasvaa mäntyä, katajaa, kanervaa, rantakauraa, horsmaa, suolaheinää, ruohosipulia, metsälauhaa, hiirenvirnaa, maksaruohoa, rantaniittyjen harvinaisia mehi- ja putkikasveja ja muutamin suojaisin paikoin paljon mustikkaa. Maassa matavat männyt mahdollistavat puuhun kiipeämisen sijasta puuhun kävelemisen ja siirtolohkareiden seasta löytää lokosia, joihin voi jäädä paistattamaan päivää kunnes hämähäkki on ehtinyt kutoa lähimmästä horsmasta lohkareen laelle kiinnittyvät virheettömän verkon, jonka alle ei auta kuin jäädä ansaan – huomasitteko, keksin jo tarinan, tässä nyt kirjoittaessani ilta-auringon lämmössä hiekkarannalla, ja tarina on hyvinkin sitä lajia, jonka ympärille leikit nykyään rakentuvat. Ero lapsuuden leikkeihin on siinä, ettei näissä tarinoissa ole ratkaisua, eikä siis ehjää, kokonaista juonta.

Mimesis voimistuu ja ratkaisukeskeisyys vähenee. Äskeisestä siirtolohkareiden suojaamasta rauhasta mieleeni tuli Muumimamma kirjassa, jossa muumit purjehtivat salaperäiselle saarelle – oliko se Taikurin hattu? – ja jossa Mamma jää heiluvien heinänkorsien ja meren kohinan tenhoon. Retkellämme saaren kärkeen vaahtopäinä kuohuvan avomeren äärelle leikkini olivat kuitenkin toiset, seikkailullisemmat. Niissäkään en kuitenkaan punonut toimintaa tai ratkaisuja, vaan ainoastaan vahvoja tarinallisia mielleyhtymiä. Tiedättehän, ajopuuta keräävä haaksirikkoutunut, tai kallionlohkareelle kiipeävä tutkimusmatkailija, tai rannan kasvustoa tunteva parantaja, tai kalastajatuvan nainen aikana, jolloin saarta ympäröivien karien lomitse ei navigoitu iPadin GPS:n ja merikorttiohjelman avulla.

Lemikkini innoittui nyt purjehdusmatkallamme kyselemään meiltä mitä on keskiluokkainen vapaus tänä aikana, jolloin keskiluokka voi olla kenties hedonistisempaa kuin koskaan ennen (kuten kirjoitan tässä laskevan auringon lämmössä valkoviiniä siemaillen). Vapauttahan on vähän, on urat ja asuntolainat sun muut. Päädyimmekin puhumaan vapauden performoimisesta: millaista on keskiluokkainen vapauden performanssi?

Minulle sitä on seikkailuleikki. Leikillä esitän erilaisia variaatioita vapaudesta, mutta yleisönä olen lopulta vain minä itse. Keskiluokkaisuus vain antaa minulle mahdollisuuden rakentaa leikeilleni hienoja näyttämöitä.

Olimme pari viikkoa sitten lemmikkini kanssa roadtripilla Baltiassa. Sain täydellisen seikkailuleikin Jurmalan hiekkarannalla eräänä hiostavan painostavana hellepäivänä lähdettyäni yksin kävelemään valkeaa hiekkaa kohti lännestä lähestyviä ukkospilviä. Olin koko alkuviikon odottanut ukkosta, ja nyt sain. Jo ennen sen tuloa asetin tuolin rannan telttakahvilan suojaan, otin lasini ja istuuduin katsomaan kuinka ensimmäiset pisarat iskivät raskaina hiekkaan, salamat alkoivat leimahdella Riianlahden yllä ja rantalomailijat keräsivät kiireesti tavaroitaan suojautuakseen sateelta. Pian teltta oli täynnä väkeä ja sade piiskasi sen seiniä. Istuimeltani oli täydelliset seikkailunäkymät, mutta lopulta sade ja tuuli yltyivät niin, että minun oli jätettävä se. Jaksoin ihmispaljoutta aikani, mutta sitten tungos alkoi häiritä leikkiäni ja päätin lähteä. Sade oli lämmintä ja kastuin perin pohjin kahlatessani jälkakäytävien lammikoiden halki takaisin hotellille. Leikkini minä vaihtui itseäni paljon vanhemmasta, kaiken kokeneesta maanmatkaajasta pikkutytöksi.

Keskiluokkainen hedonismi ja seikkailuleikki yhdistyivät parhaimmillaan kun ajoimme hurjassa helteessä ilmastoidulla autolla pitkin rannan pikkuteitä, joita TomTom ei tuntenut, mutta joiden olemassaolon minä kartanlukijana arvasin.

Myös purjehtiminen tarjoaa tilaa seikkailuleikkeihin. Navigointi on kihelmöivää tutkimusmatkailijoihin ja menneisiin merenkävijöihin samastumista, vaikka kartta onkin jo piirretty, merkimerkit asetettu paikoilleen ja kryssittäessä ojensin merikortin suosiolla kapteenillemme. Aaltojen liikkeisiin mukautuminen on kaupunkilaiselle minulle leikki.

Yritän tällä tarjota mahdollisen näkökulman, vaihtoehtoisen selitystarinan sille tavalle, jolla me keskiluokka lomailemme. Me teemme asioita, jotka näyttävät joltain, jotka ilmentävät sitä hedonismia, johon meillä on mahdollisuus, ja joista voi jälkikäteen kertoa hyvän tarinan. Loma ei silti välttämättä ole esitys muille, vaan ennen kaikkea itselle, eikä liioin epätoivoinen vakuutus mistään tai yritys uskotella itselleen, että on todellisuudessa ihanneminänsä tai joku niistä – vaan intensiivinen seikkailuleikkien kimara.

Onko siitä niin kauan?

Olin maanantai-illan lemmikkini kanssa mökillämme, jonka ikkunasta näkee talvisin Kulosaaren sillan valot. Nyt on siihen liian lehtevää. Saunan jälkeen luin loppuun Leena Krohnin Tainaronin, jota en nyt siteeraa koska kirja on mökillä ja minä olen kotonani. (Olen muuten mökin- sekä asunnonomistajaksi ryhtyessäni erikoistunut viiteentoista neliömetriin; sekä mökkimme että kotini ovat sen kokoisia. Jossain vaiheessa kirjoittanen viidentoista neliömetrin sisustamisesta ja siitä, kuinka vuoteen alle saa näppärästi vaikkapa vaatehuoneen.) No, Tainaronin päähenkilöhän kirjoittaa kirjeitä taakse jääneelle menneisyyteensä läheiselle, joka ei vastaa, ja se sai minut muistelemaan menneitä. Ja äsken tajusin, että ensimmäisestä säteilevästä kesästäni on yhdeksän vuotta. Toisestakin on jo kolme, kummallista.

Tarkoitan säteilevillä kesillä sellaisia kesiä, joina minä taisin säteillä onnellisuutta ja energiaa, ja jolloin juuri siksi minulle tapahtui valtavasti asioita ja tutustuin moniin ihmisiin. Kolme vuotta sitten tutustuin lemmikkiini, mikä on hyvä. Yhdeksän vuoden takaisistakin ihmisistä on joitain jäljellä – kaikkia tietenkään ei. Kieltämättä havaitsen, että yhdeksän vuoden aikana on tapahtunut paljon ja silloinen minä oli erilainen kuin nykyään olen, mutta silti äsken ällistyin kun kuuntelin ikkunasta kosteutta ja puiden liikkumattomia lehtiä ja tajusin, että siitä on niin kauan.

Yhdeksän vuotta sitten olin päättänyt, etten koko kesänä vastaisi kieltävästi yhteenkään ehdotukseen ilman, että minulla olisi kieltäytymiseen painava syy. Niinpä se saattoi hyvinkin olla heinäkuu, kun löysin itseni – silloinkin flunssasta toipuvana – Liken toimistolta, jossa järjestettiin erään salanimellä kirjoitetun kirjan (jota en koskaan lukenut enkä kirjoittajaakaan enää muista, vaikka tiesinkin silloin – kyllä siitä tosiaan on aikaa) nudistijulkaisubileet, joissa alastomalla kansalla oli juotavana sata litraa kiljua. Eräs hupaisa menninkäinen oli pyytänyt minut mukaansa koska hän halusi retostella tuomalla bileisiin avecinaan ei vain yhtä, vaan kaksi nuorta naista. Narikka oli hauska: jokaiselle jaettiin musta muovipussi, johon riisuttiin vaatteet ja teipattiin nimi päälle. Ikimuistoiseksi ilta muuttui kuitenkin vasta kun menninkäinen liukastui kiljulammikkoon, särki peilin kaatumalla sitä vasten ja nousi lattialta vuotaen vuolaasti verta kahdesta syvästä haavasta. Toisesta paistoi kyynärluu. En ollut juonut enkä pelkää verta, joten tehtäväkseni lankesi toimittaa menninkäinen ensiapuun. Sitten hän halusi takaisin bileisiin, mutta kun palasimme, menninkäinen tikkejä haavoissansa, oli juhlakansa jo poistunut ja paikalla harhaili enää yksi vaisu huumeidenetsijä. Alkoi niiden laskuhumala, jotka olivat juoneet, ja ilta päättyi siihen, että päätin olla huolehtimatta muista ihmisistä enää yhtään enempää ja juoksin kesken virkkeen kovaa kyytiä pois Sörnäisten rantatien varrella olevalta huoltoasemalta. Muistan edelleen elävästi kuinka olin päässyt kotiin ja tunsin syvää, aivan uutta ja riemastuttavaa tyytyväisyyttä siitä, että olin tarpeeksi saatuani vain lähtenyt pois. Siitä tosiaan on yhdeksän vuotta ja olin silloin paljon nuorempi kuin nyt.

Muisti ja lempeys

Giorgio de Chirico: L'énigme d'une journée, 1914.

Päädyin vastikään hassulle aikamatkalle muistoihini. Mieleeni palautui ennakkovaroituksitta hyvänkokoinen ryväs useamman vuoden takaisen itseni kokemuksia, joita en ollut tullut viime aikoina suuremmin muistelleeksi. Huomasin muistavani asiat samalla tavalla kuin ennenkin, mutta aika oli arvaamattani muuttanut sitä, miltä muistamani asiat tuntuivat ja mihin kiinnitin huomiota. Voisi sanoa, että en enää samastunut silloisen itseni tunteisiin ja kokemuksiin kovinkaan vahvasti, vaikka muistinkin ne mainiosti, ja tämän seurauksena saatoin tarkastella muistikuviani melkeinpä kuten mitä hyvänsä tarinaa. Kiinnitinkin huomiota aivan eri asioihin kuin silloin, kun muistossa päällimmäisenä olivat omat tunteeni, tarpeeni ja haluni. Se oli riemastuttavaa.

Voisi sanoa, että huomasin identifioituvani aiempaan itseeni vähemmän kuin ennen. Tiesin toki muuttuneeni viime vuosina useammallakin tavalla; ihmiset muuttuvat, ja muutamissa suhteissa olen jopa aktiivisesti pyrkinyt muuttumaan. Yhtä kaikki oli yllättävää huomata, että saatoin tarkastella aiempaa itseäni lempeästi, jopa nostalgisesti, mutta suuremmin samastumatta. Kysymykset, joiden auki jääminen vaivasi aikanaan, eivät tuntuneetkaan nyt enää henkilökohtaisesti tärkeiltä.

Matti kirjoitti tänään hienosti, ja vaikka hänen kirjoituksensa käsitteleekin epäilemättä hieman erityyppisiä muutoksia kuin mistä puhun tässä, siteeraan kappaleen:

Pidän kiinnostavana ilmiötä, jossa aika haalistaa asenteen, mutta sen ulkoinen ilmaus säilyy tavan ja toiston voimalla. Ehkä olemme joskus välittäneet syvästi tietystä asiasta. Vähitellen se menettää otteensa. Meillä on kuitenkin somaattinen muisto tuosta tunteen täyteydestä tai oikeassa olemisen tulisesta voimasta. Ilman on tyhjempää elää.

Voisi ehkä sanoa, että kun jotkut aikanaan minulle tärkeät kysymykset muuttuivat pikku hiljaa vähemmän tärkeiksi ja jopa epäolennaisiksi, asenteeni haalistui: muistikuvieni tapahtumat muuttuivat entistä etäisemmäksi kertomukseksi, aiemmin tärkeät kysymykset menettivät otteensa. Asenteeni ohjasi aiemmin vahvasti sitä, mitkä asiat näissä muistikuvissani kiinnittivät huomioni; niinpä kun asenteeni ote kirposi, huomasinkin menneissä asioissa sellaisia puolia, joihin en ollut aiemmin kiinnittänyt huomiota, ja pystyin tarkastelemaan niitä muultakin kannalta kuin aiemman asenteeni värittäminä. Muistamani tarina alkoi esimerkiksi viehättää minua esteettisesti selvästi aiempaa enemmän.

Vahvat kokemukset jättävät jälkiä ja "somaattinen muisto tunteen täyteydestä" voi tuntua kiinnipitämisen arvoiselta. Se että tulee jossain välissä huomaamattaan päästäneeksi irti voi kuitenkin avata aivan uudenlaisia näköaloja. Asenteen haaltumisen voi huomata ja sitä voi tervehtiä ilolla.

Aiemman asenteen lukitsemasta näkökulmasta irti päästäminen on ainakin minulle tähän mennessä aina tapahtunut jokseenkin vahingossa. Heräänpähän vain havaitsemaan, että näin on päässyt käymään, ja samalla tunnistan aiemman asenteeni paljon entistä kirkkaammin. Tähän mennessä se on aina ollut hauskaa. Näyttää siltä, että minun on helpointa irrottaa jonkin ammoisen asenteen luuduttamista kannoista juuri silloin kun en ole vähään aikaan tullut ajatelleeksikaan niitä. Toisaalta uskon, että irti päästämiseen tarvittava tila ei synny täysin itsekseen. Minun on haluttava välttää märehtimistä. Niinpä joku päivä unohdan märehtiä ja päädyn jonnekin uuteen, ja sitten kun märehdityttänyt asia palaa mieleeni, saatankin lopulta huomata vaikkapa, että olen antanut itselleni anteeksi, tai havaita, että en enää tarvitsekaan selityksiä tai kaipaa hyvitystä. Koen muuttuneeni sen verran, että aiemman itseni tekemät virheet eivät enää tunnu sellaisilta, joita minun pitäisi nykyään aktiivisesti varoa, tai aiemmin riivanneet asiat eivät enää tunnu sellaisilta, joiden ratkeaminen olisi nykyisen itsen kannalta mitenkään olennaista.

Minusta oli hauskaa huomata, etten enää tuntenut tarvetta identifioitua vahvasti aiempaan itseeni. En tietenkään tarkoita sitä, että vaikkapa kiistäisin vastuuni aiemmista teoistani; minähän ne tein, se on selvä. Sen sijaan tarkoitan, etten tunne tarvetta oikeuttaa – sen enempää kuin kyseenalaistaakaan – aiempia halujani, toiveitani ja tunteitani ja niiden värittämää näkökulmaa. En tunne tarvetta pitää kiinni siitä, että aiemman itseni näkökulma oli tai on kaikista mahdollisista olennaisin – ja samalla, nähdäkseni saman keveyden kääntöpuolena, muistelen aiempaa itseäni lempeästi.

Pitäisi rakentua

Itse haluaisin kerätä yhdestä ainoasta lauseesta, tai rivistä, koostuvia tarinoita, jos se olisi mahdollista. Mutta tähän asti en ole löytänyt ainuttakaan joka ylittäisi guatemalalaisen kirjailijan Augusto Monterrosson "kertomuksen": "Cuando despertó, el dinosaurio todavía estalba allí." (Kun hän heräsi, dinosaurus oli vielä siellä.)

Olen lukenut hajanaisesti monenlaista, eniten ehkä kuitenkin Calvinoa, Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle. Tämä on niitä kirjoja, joita minun on näemmä vaikea lukea järjestelmällisesti, olen lukenut sitä monasti satunnaisista kohdista, en koskaan ennen johdonmukaisesti alusta loppua kohden edeten. Mutta nytkin eksyn moniin muihin teksteihin tavan takaa. Katsoin eteeni pöydälle päivemmällä, siinä oli auki tämän kirjan lisäksi kaksi aivan asiaanliittymätöntä tekstiä. Ennen pitkää huomasin olevani kerrosta ylempänä lukemassa ensin artikkelia sammakkoja tappavasta sienitaudista, sitten Borgesia.

On kuuma, nyt olen tämän talon vintillä, jonne päivän tukahduttavuus on varastoitunut. Raukeus painaa ruumista. Calvinon kuvaamista kirjallisista arvoista keveys on minulle ehkä läheisin, ainakin olen ehtinyt ajatella sitä eniten. Mahdollisesti aivan muuna kuin kirjallisena arvona tosin.

Blogin pitäisi rakentua toisin. Tapa jolla blogikirjoitukset seuraavat tosiaan ei sovi yksiin sen kanssa, kuinka ne liittyvät toisiinsa, tämä on huonoa. Tiedän että voisin viritellä tänne erilaisia teemoja, joiden mukaan järjestäisin kirjoituksiani, mutta sellaisen tuoma apu on aivan riittämätöntä ja väkinäistä. Kirjoitusten pitäisi olla kolmiulotteisella kartalla, jolla kaikki yhteydet ja niiden vahvuuden näkyisivät eripaksuisina rihmoina tekstiköntäleiden väleissä.

Loma loppui

kenties tajuta äkkiä, ilmestyksen lailla,
jonkin kaislan satunnainen kaarre,
aivan irtain, ehdottoman puhdas.
Mistä, kuinka? Huikaisten se saapuu,
tummuus, valo, liike avoimessa,
taipuu syvään, tähän, tänne asti,
melkein tänne -
sitten: murjottava lapsi,
kyyristyä, sulkeutunut, tyly: ei, ei tänne.
antaa olla, pois ... Tai: entä sitten?

Ei se oikeastaan loma ollut, työntekoa paljolti, mutta en istunut sen aikana päätteen ääressä odotellen katselemassa tyhjää tilaa ympärilläni kuten nyt taas teen. Hain Aila Meriluodon kootut runot juuri tähän seurakseni ja selasin esille erään, nimeltään Kaisla.

Mieleni on kerta toisensa jälkeen seestynyt parhaiten Meriluodon kertomalla tavalla :

kuiva kaisla avartuvan rannan,
irtonaisen rannan, eri rannan,
jaksoi elämäni painon kantaa
niinkuin helpeen, siemenhöytyvän,
kun sen äkkiä tuon varaan ripustin
hämmästyen, vapautuen, hymyillen,
ja käännyin selin.

Jostain syystä tuo on aina huomattava uudestaan ja vaikka sen kuinka hyvin tietäisi se yllättää joka kerta.