Keväinen vuori

Ensimmäisenä adventtina kiipesin vuorelle. Maltillisen korkuiselle vuorelle, jolle ja takaisin pääsi päivässä polkua pitkin. Kuitenkin sellaista polkua, jolla oli aika ajoin otettava kädet jalkojen avuksi ja hilattava itseään ylös kallion kuvetta.

Polku alkoi tieltä. Se eteni suoraan vuorta kohti ja nousi pian tietä reunustavan metsän varjosta aukeampaan maastoon. Oli vielä aamu, joten edellisten päivien sateet tunsi alarinteiden niityilläkin. Kauempana jyrkkinä kohoavilla laitumilla lampaat söivät, mutta polku kulki korkean, hampain koskemattoman heinikon halki. Edellisestä nousustani oli liki vuosi, joten hengästytti. Heinä ulottui vyötäisilleni saakka, linnut huutelivat kesäksi kääntyvää kevättä ja takana meri piti hengityksenkaltaista kohinaansa. Aurinko nousi yhä ylemmäs.

Opin vasta yli kolmenkymmenen iässä, että kulkeminen omin jaloin ylös pitkään jatkuvaa rinnettä tuottaa minulle suurta iloa. Suomessa tarpeeksi pitkät rinteet ovat harvassa ja kaukana kotoani. Matkoille otankin nykyään vaelluskengät mukaan. Nyt ne rapautuivat, sillä polku oli paikoin mutaisuuttaan liukas. Heinikko vaihtui pensaisiin, ja pöheiköstä sävähti minua säikkynyt lintu. Vaikka taivas oli kirkas, olin pian suojassa päivän kuumuudelta, sillä polku johti nyt minulle tuntemattomien puiden ja puunkorkuisten saniaisten alle. Heinän sijasta pohkeitani hipoivat hennot valkeat kukat. Sademetsä liversi ja tihkui. Vanhimmat puut olivat sammaleen ja köynnösten peitossa metsiä itsessään; oksanhaaroissa kasvoi kasveja, joiden ilmajuuria väistelin. Polku jatkui yhä vain ylöspäin niin suoraan kuin suinkin.

Kun polku ehti harjanteen huipulle, kummallakin puolellani pilkahteli taas horisontissa autereeseen katoava meri. Sen ääni oli kuitenkin jäänyt taa, vain hyönteiset ja linnut lauloivat ja tuuli joskus tohahteli. Kolmentoista iässä muistan juosseeni perheeni edellä polkua ylös kolmen- neljänsadan metrin korkuiselle nyppylälle, vaikken olisi siinä iässä voinut kuvitellakaan lähteväni lenkille. Jos olisin kasvanut vuoristomaassa, olisin ehkä vähän aikaisemmin tajunnut, että tätä minun täytyy tehdä. Aurinko paahtoi, mutta päätäni suojasi valkea huivi ja pian polku johti taas harjanteen ahmaisevaan metsään. Sateet olivat mudanneet maan ja puista putoilevat pisarat kimmelsivät oksien lomasta siivilöityvissä säteissä. Kun auringonläikkä osui edessäni kohoavan, hämyisen ja juurten kirjoman kurun keskellä mutalammikkoon, siitä kohosi valkea höyry. Polku kulki armotta suoraan eteenpäin. Sen kupeeseen oli kiinnitetty ketjuja, joiden varassa vaeltaja sai kiskoa itsensä ylös kurun kosteaa kalliota. Käteni olivat mudassa ja kengät nilkkoja myöten ravassa, mutta ylämäen tuottama väsymys vain innosti minua jatkamaan. Puissa kiipeilevä kasvusto oli vankkaa, näin reidenpaksuisen, katkenneen rungon roikkuvan ilmassa siihen tarkertuneiden köynnösten varassa.

Ylhäällä metsä madaltui ja polku kävi työlääksi kulkea. Välillä erotin taas laitumet allani, kylän kimaltavat ikkunat ja savut – ja rannan aallot, joiden nyt näin murtuvan hiekkasärkkiin jo hyvin kaukana lahdensuusta. Lopulta polku kulki pitkin harjannetta, jonka kummallakin puolella livertävä metsä laskeutui jyrkästi alas. Kuulin taas joskus meren etäiset äänet. Polku nousi ja laski harjanteen mukana, mutta jokainen nousu vei aina edellistä ylemmäs. Jyrkimmissä kohdissa käteni tarttuivat juuriin, joiden kulunut pinta paljasti omiani edeltäneet kädet. Liukas muta teki etenemisestä hidasta. Lopulta kiipesin kuraisena vielä yhden lohkareen ohi, ja näin edessäni puiset tikapuut. Aivan lyhyet, kuin mökin katolle vievät. Vaan näitä pitkin nousin huipulle. Näin horisontin kehän.

Paluumatkalla kohtasin rinteen joka kerroksen uudestaan, uupuneena. Jyrkkä polku kävi polviini. Olin siksi vanha kun tajusin nauttivani tästä, ettei laskeutuminen ole koskaan ollut kivutonta.

Nyt kuuntelen Jouluradiota. Äsken sieltä tuli Sylvian joululaulu.

Kymmenen vuotta

Ryhdyin Eufemiaksi päivälleen kymmenen vuotta sitten. Kirjoitustahti ei ole enää sitä mitä joskus, mutta viihdyn Eufemiana edelleen. Olen viime päivinä harhaillut blogin arkistossa lukemassa millainen Eufemia olen milloinkin ollut ja huomaan olevani kiitollinen näiden kirjoitusten olemassaolosta. Tapaan unohtaa. En muista tapahtumien järjestystä, en osaa välttämättä sanoa mitä tein jonain tiettynä vuonna, vintille kasautuu sekalaista kamaa, josta olen vain vaivoin tietoinen. Sekin unohtuu, millainen olen itse aiemmin ollut ja miten käyttäytynyt.

Panen merkille, että joskus kommenteissa tylyilen tarpeettomasti. Väliin emotionaalinen vilu, nyt onneksi jo mennyt, näkyy askeettisena ehdottomuutena. Ajoittain kirjoitan hyvää suomea. Tietyt teemat toistuvat vuodesta toiseen.

Mainitsin Tommille, että blogi täyttää vuosia, ja hän kertoi lukeneensa sitä vastikään. kysyin listaisiko hän suosikkikirjoituksensa, ja hän lupasi. Kas tässä:

Kymmenen vuotta = kymmenen kirjoitusta. Tässä ne, kronologisessa järjestyksessä kun en kyennyt muuhunkaan:

Tyttökirjoja, aina
Päädyin puhumaan isäni kanssa nihilismistä
Aarre
Etuoikeutettu
Katson
Kyky lukea
Ihmisystävällisyys, että-lauseet ja elementtitalot
Kalpain kalskeessa tuumittua
"Täydelleen mitätön kirja"
Israelin kadonneet heimot, Atlantis ja autioituvat kaupungit

Parhaan avausvirkkeen palkinnosta kilpailevat tasaväkisesti nämä kaksi:
"Päädyin puhumaan isäni kanssa nihilismistä."
"Istuin tänään hallissa maan alla seuraamassa kalpajoukkueiden SM-kisoja ja monaina odottelun hetkinä luin Richard Rortyn teosta Contingency, irony and solidarity."

Kiitos tästä. Hauska huomata, että listalle päätyi muutamia omiakin suosikkejani, kuten "Aarre" ja "Päädyin puhumaan isäni kanssa nihilismistä".

Mainittakoon myös blogini tähän mennessä suosituimmat jutut - ne, joihin hakukoneet tuovat edelleen väkeä aika ajoin, ja joiden myötä olen vahingossa tullut oppineeksi jotain hakukoneoptimoinnista ja siitä, mitä ihmiset internetistä etsivät:

Uimassa
Kiireettömän suklaakakku
Olen vampyyri

Ainoa uudistus, jota olen harkinnut, on blogin leiskan päivittäminen. En ole moiseen tainnut ryhtyä sitten blogin perustamisen, joten blogista puuttuu muutama toiminto, joista voisi olla iloa. Erityisesti pitäisin siitä, että sivun alalaitaan ilmestyisi teksti "vanhemmat kirjoitukset". Valkoisesta pohjasta ja Garamondista pidän kiinni, mutta luultavasti en osaa tehdä ulkoasupäivitystä ilman, että se näkyisi pieninä muutoksina siellä täällä. Mitä sanotte, kannattaako?

Kela

Reijo Kela täytti 60 vuotta ja järjesti juhlakonsertin. Sisään tullessaan kaikki saivat kuohuviiniä; se piti kipata kitusiin aulassa ennen saliin siirtymistä. Kela seisoi korokkeella rämpyttämässä kannelta.

Esityksen viimeisen osan aluksi, Heikki Laitisen laulaessa ja Kimmo Pohjosen soittaessa, Kela tanssi yllään vahusten vaipat ja sykemittari. Mittari oli yllä aiemminkin, ja sen lukemat heijastettiin lavan takaseinälle. Ylimmillään 182. Kun lopulta pääsimme taputtamaan seisten, Kela seisoi lavalla muumiomaisena käärönä, hän kun oli riehuntansa aikana solminut ylleen yksi kerrallaan rekillisen vaatteita; farkuista saa balettitutun jos niitä solmii lahkeista vyötärön ympäri monta paria päällekäin. Oli varmaan kuuma, mutta pois ei päässyt heti, sillä joku sai päähänsä, että Kelalle pitää laulaa Nälkämaan laulu, ja se laulettiin sitten kokonaan, kaikki kolme säkeistöä suomalaisten tyypilliseen yhteislaulutempoon, lohduttomasti laahaten.