Epälineaarinen narratiivi

To all in the village I seemed, no doubt,
To go this way and that way, aimlessly.
But here by the river you can see at twilight
The soft-winged bats fly zig-zag here and there –
They must fly so to catch their food.
And if you have ever lost your way at night,
 In the deep wood near Miller’s Ford,
And dodged this way and now that,
Wherever the light of the Milky Way shone through,
Trying to find the path,
You should understand I sought the way
With earnest zeal, and all my wanderings
Were wanderings in the quest.

Kävin eilen Tate Modernissa, jossa on käynnissä Philippe Parrenon teos Anywhen. Tiesin että sen osia ohjaava ohjelmisto on oppivaa sorttia, eli ihminen ei ole ennalta päättänyt, kuinka tilan täyttävä teos toimii. Huomasin pian ajattelevani Googlen generoimia videoita, jotka ovat usein muuten täysin onnistuneita, mutta joista puuttuu lopetus. Kone ei osaa luoda lopetusta, koska se ei toistaiseksi ymmärrä tarinoita. Vasta sitten luin taiteilijan lausunnon: "the exhibition is a construction of situations or sequences in a non-linear narrative". Nerokasta. Miten ihminen paremmin voisikaan luoda epälineaarisen narratiivin kuin rakentamalla teoksen, jossa "the sequences of events are triggered by software which is informed by micro-organisms".

Olen matkalla taas edennyt Spoon River Anthologyssa, jota olen pitänyt satunnaisena matkalukemisenani jo ties kuinka kauan. Lähestyn kirjan loppua. Yllä William Goode kehottaa lukijaa etsimään lineaarista narratiivia, vaikka vaikutelma on päämäärätön.

Tänään vietin nelisen tuntia British Museumissa, joka tuntuu aina yhtä ristiriitaiselta. Koska oli sunnuntai, oli paikka auringonpaisteesta huolimatta täynnä. Se ei auttanut yhtään. Kun ensin luin seiniltä kuvauksia siitä, kuinka esineet on aikanaan hankittu, ja sitten katsoin ihmisiä, jotka kunnioitusta vailla, kielloista piittaamatta lääppivät vuosituhansia säilyneitä kivisiä aarteita, ne kun on asetettu esille suojatta, luottaen yleisön sivistyneisyyteen – huomasin misantroopin itsessäni heräävän.

Meri

Partainen vanha joogahippi kävelee vesirajaa auringon noustessa. Tulen aamulenkilläni häntä vastaan, nyökkään ja hän nyökkää takaisin. Näen hänet usein myös iltakuudelta, auringon laskiessa, kun käyn uimassa, mutta silloin emme tervehdi toisiamme. Väkeä on silloin paljon enemmän kuin aamuisin. Hippi kantaa mukanaan lyhyttä keppiä. En tiedä, mitä hän sillä tekee, mutta arvaan, että sillä voi piirtää kuvia aaltojen silottamaan hiekkaan.

En tiedä sitäkään, käveleekö hippi keppeinensä rannalla päiväsaikaan, sillä silloin istun bungalowimme terassilla palmunlehväkaton alla tekemässä töitä. Terassi on korkealla. Ranta peittyy portaiden kivikaiteita ympäröivän kukkarunsauden taa, joten näen edessäni vain meren. Kuulen toki skootterit ja kukot ja aaltojen kohahdukset hiekkaan, mutta tiedän, että siellä minne katson, tulee maata vastaan seuraavan kerran Antarktiksella.

Eräs ystäväni kertoi kerran, ettei viihdy valtamerten rantojen pikkukylissä. Niissä tuntee olevansa maailman reunalla, ja hän halusi keskelle, sisämaan kaupunkeihin, Berliiniin ja Pariisiin. Minusta taas on iän myötä tullut reunojen ihminen. Edes tämä mantereen laita ei tahdo riittää; valtameren saari olisi vielä parempi.

Kymmenen vuotta

Ryhdyin Eufemiaksi päivälleen kymmenen vuotta sitten. Kirjoitustahti ei ole enää sitä mitä joskus, mutta viihdyn Eufemiana edelleen. Olen viime päivinä harhaillut blogin arkistossa lukemassa millainen Eufemia olen milloinkin ollut ja huomaan olevani kiitollinen näiden kirjoitusten olemassaolosta. Tapaan unohtaa. En muista tapahtumien järjestystä, en osaa välttämättä sanoa mitä tein jonain tiettynä vuonna, vintille kasautuu sekalaista kamaa, josta olen vain vaivoin tietoinen. Sekin unohtuu, millainen olen itse aiemmin ollut ja miten käyttäytynyt.

Panen merkille, että joskus kommenteissa tylyilen tarpeettomasti. Väliin emotionaalinen vilu, nyt onneksi jo mennyt, näkyy askeettisena ehdottomuutena. Ajoittain kirjoitan hyvää suomea. Tietyt teemat toistuvat vuodesta toiseen.

Mainitsin Tommille, että blogi täyttää vuosia, ja hän kertoi lukeneensa sitä vastikään. kysyin listaisiko hän suosikkikirjoituksensa, ja hän lupasi. Kas tässä:

Kymmenen vuotta = kymmenen kirjoitusta. Tässä ne, kronologisessa järjestyksessä kun en kyennyt muuhunkaan:

Tyttökirjoja, aina
Päädyin puhumaan isäni kanssa nihilismistä
Aarre
Etuoikeutettu
Katson
Kyky lukea
Ihmisystävällisyys, että-lauseet ja elementtitalot
Kalpain kalskeessa tuumittua
"Täydelleen mitätön kirja"
Israelin kadonneet heimot, Atlantis ja autioituvat kaupungit

Parhaan avausvirkkeen palkinnosta kilpailevat tasaväkisesti nämä kaksi:
"Päädyin puhumaan isäni kanssa nihilismistä."
"Istuin tänään hallissa maan alla seuraamassa kalpajoukkueiden SM-kisoja ja monaina odottelun hetkinä luin Richard Rortyn teosta Contingency, irony and solidarity."

Kiitos tästä. Hauska huomata, että listalle päätyi muutamia omiakin suosikkejani, kuten "Aarre" ja "Päädyin puhumaan isäni kanssa nihilismistä".

Mainittakoon myös blogini tähän mennessä suosituimmat jutut - ne, joihin hakukoneet tuovat edelleen väkeä aika ajoin, ja joiden myötä olen vahingossa tullut oppineeksi jotain hakukoneoptimoinnista ja siitä, mitä ihmiset internetistä etsivät:

Uimassa
Kiireettömän suklaakakku
Olen vampyyri

Ainoa uudistus, jota olen harkinnut, on blogin leiskan päivittäminen. En ole moiseen tainnut ryhtyä sitten blogin perustamisen, joten blogista puuttuu muutama toiminto, joista voisi olla iloa. Erityisesti pitäisin siitä, että sivun alalaitaan ilmestyisi teksti "vanhemmat kirjoitukset". Valkoisesta pohjasta ja Garamondista pidän kiinni, mutta luultavasti en osaa tehdä ulkoasupäivitystä ilman, että se näkyisi pieninä muutoksina siellä täällä. Mitä sanotte, kannattaako?