28.6.12

Halutaan / ei haluta blogikeskustelua välittämisestä ja kasvusta

Kataisella olikin bloggaajille kaksi kysymystä, joihin hän toivoi vastauksia ja pohdintaa.
Ensinnäkin: Miten Suomessa voitaisiin vahvistaa välittämisen kulttuuria? Mikä ruokkisi välittämisen tunnetilaa? Kataisen mukaan Suomessa on osattu välittää, kun ihmiset ovat tunteneet toisensa. Entä jatkossa?
Toisekseen Katainen toivoi vastauksia siihen, mitkä ovat Suomen kasvun lähteet. Metsäteollisuus tai Nokia eivät enää ole entisenlaisia jättiläisiä, ja tilalle tarvitaan uusia yrityksiä. Missä Suomi olisi niin hyvä, että siitä poikisi vielä suurempaa hyvää jatkossa?

Tässä Helsingin Sanomain artikkelissa annetaan ymmärtää, että bloggaajien halutaan osallistuvan keskusteluun syksyllä 2013 annettavasta tulevaisuusselonteosta, jonka laatimisen "prosessi on vähintään yhtä tärkeä kuin lopputulos", ja jota "aiotaan siksi työstää myös verkossa". Tai sitten ei ihan toivotakaan, sillä "mukaan on valittu esimerkiksi bloggaajia". Vain valittujen bloggaajien toivotaan osallistuvan? No, ei aivan näinkään, sillä heitä ei olekaan vielä valittu. Täällä bloggaajalle annetaan ohjeita: "Ilmoita lomakkeella oma kiinnostuksesi. Kontaktoimme sinua elokuun alussa." (Kontaktoimme. Voi perse.) Sitten todetaan, että "kuka tahansa, jolla on olemassaoleva, eettisesti kestävällä pohjalla oleva blogi saa osallistua". (Eettisesti kestävällä pohjalla? Tämä on selvästi tärkeää, sillä lopuksi vielä painotetaan, että blogin tulee olla "hyvämaineinen" eikä se saa sisältää "eettisesti arveluttavaa tai moraalitonta sisältöä".)

En saanut selville toivotaanko minun bloggaavan mainituista aiheista milloin lystään vai ehkä syyskuussa (ja silloinkin vain siinä tapauksessa, että saan luvan) enkä ymmärtänyt mitä se tarkoittaa, että keskustelu "syntyy pääasiassa aktiivisten blogaajien kirjoituksissa" mutta "alkaa syyskuun alussa tässä www.2030.fi -osoitteessa". Epäselväksi jää sekin mahtaako blogini olla tarkoitetulla tavalla eettisesti kestävällä pohjalla – ehkä en "saa osallistua".

No niin, piruilut sikseen. Bloggauskutsun kirjoittaja ei luultavimmin tiedä millaisia oikeat isot blogikeskustelut (esim.) ovat, eikä hänellä varmasti ole pienintäkään aavistusta siitä, miltä kutsu esimerkiksi minun silmissäni näyttää. Saarna: Jos haluatte blogikeskustelua jostain aiheesta, pyytäkää bloggaajia kirjoittamaan siitä. Pyytäkää heitä jättämään sivuillenne linkki siihen kirjoitukseen tai niihin kirjoituksiin, joissa he aihetta käsittelevät. Älkää sanoko, että vain jotkut tietyt teidän valitsemanne bloggaajat saavat kirjoittaa, se on naurettavaa kun puhuttelette ihmisiä, jotka hallitsevat omia julkaisualustojaan aivan teistä riippumatta. Älkää vaatiko bloggaajia täyttämään mitään epäselviä moraalisuusehtoja. Jos haluatte bloggaajien kirjoittavan syyskuussa, ilmoittakaa asiasta elokuun lopussa. Nyt kysymyksiä heitettiin julkisuuteen kesäkuussa, joten jos väki tarttuu täkyyn, blogikeskustelu on hyvinkin mahdollisesti syyskuussa jo ohi. Lisäksi, jos pyydätte bloggaajilta jotain, ja erityisesti jos vaaditte nimimerkkikirjoittajia kertomaan nimensä, olisi asiallista kertoa kuka pyytää. Ainoa bloggauskutsussa mainittu nimi on Jyri Häkämiehen, enkä usko hänen kirjoittaneen kutsua. Anonyymi monikon ensimmäisessä persoonassa esiintyvä kutsuja ei saa ainakaan minua kertomaan nimeäni. (Voisi myös olla hyvä huolehtia siitä, ettei kutsussa luvata "kontaktoida" tai sanota, että "blogaajan henkilöllisyys ja yhteystiedot pitää olla tiedossamme".)

Ei se mitään; vastaan silti, nyt ja nimellä Eufemia.

Suomen kasvun lähteiden pohdinnan jätän muille, mutta Helsingin Sanomissa julkaistu muotoilu Kataisen ensimmäisestä kysymyksestä herätti kiinnostukseni. "Miten Suomessa voitaisiin vahvistaa välittämisen kulttuuria? Mikä ruokkisi välittämisen tunnetilaa? Kataisen mukaan Suomessa on osattu välittää, kun ihmiset ovat tunteneet toisensa. Entä jatkossa?"

Aloitetaan Kataisen väitteestä, että "ennen Suomessa on osattu välittää, kun ihmiset ovat tunteneet toisensa". Minä kun en usko, että näin on. Tai pikemminkin tiedän melko varmasti, että näin ei ole. Esimerkiksi kansatieteen perusopintojen tenttikirjoista syntyvä kuva Suomen lähihistoriasta on niin kertakaikkisen lohduttomassa ristiriidassa tuon väitteen kanssa, etten voi kuin väittää vastaan. Sata vuotta sitten Suomessa romanien lapset jäätyivät kuoliaiksi kun talvella ei löytynyt taloa, jossa olisi annettu yösija. Punaorpojenkaan hengelle ei paljoa painoa pantu. Kehitysvammaiset kahlittiin piiloon muiden katseilta ja mielisairaasta huolehtiminen riippui paljolti siitä, kuinka ikävästi sairas käyttäytyi. Jos portto sairastui, harva auttoi. Olisko näin ollut jos pelkkä tuttuus olisi saanut ihmiset välittämään? Lukekaa Minna Canthia.

Tämä ei ole muuttunut miksikään. Otan elävän esimerkin, jota Pirkko Saisio käytti näytelmässä Odotus muutama vuosi sitten. Tiedättehän ainakin kaikki helsinkiläiset sen Suomen kantaväestöön kuuluvan, keski-iän ehkä jo ylittäneen naisen, joka on jo monta vuotta kerjännyt Aleksanterinkadulla hyvin vaativaan sävyyn? Hän tunnisti Saision ja tapasi huudella tälle kovaan ääneen, ja Saisio kehitti tästä näytelmään mehukkaan jutun. Kuinka monelle teistä on tullut mieleen koettaa oikeasti auttaa Aleksanterinkadun kerjääjänaista? Ei minulle ainakaan, mutta eräälle ystävälleni sen sijaan kyllä. Hän tutustui naiseen ja tapasi käydä tämän luona kylässä auttelemassa kaikenlaisissa pikkuaskareissa. Ällistyin kun hän kertoi siitä. Hylkiöiden auttaminen on aina ollut harvinaista ja on sitä edelleen; hyvinvointivaltion idea on siinä, että myös hyljeksityt pysyvät hengissä ja saavat katon pään päälle, eikä apu riipu ystäväni kaltaisista harvinaisista hahmoista.

Tästähän Katainen ei tietenkään puhunut. En usko hänen kuvitelleen, että suomalaiset olisivat joskus välittäneet hylkiöistään sen enempää kuin nykyäänkään. Hän epäilemättä tarkoitti, että suomalaiset olisivat joskus aiemmin välittäneet normaaleina pitämistään ihmisistä enemmän kuin nykyään. Tästäkään en ole varma, enkä oikein tiedä miten "välittämisen tunnetilaa" mitattaisiin. Itse asiassa epäilen suomalaisten keskimäärin välittävän muista, normaaleina pitämistään suomalaisista melko paljon. Sitä ei vain nykyään ilmaista aivan samalla tavalla kuin ennen.

Koska en tiedä mitä Katainen tarkoittaa "välittämisen kulttuurilla", arvaan. Oletan hänen tarkoittavan sitä, että kasvatetaan vähän muidenkin lapsia, keitetään kahvit naapurin yksinäiselle mummolle ja muuta sellaista. Tämä on käytöstä, ei tunnetila. Voi välittää syvästikin, mutta olla silti tekemättä mitään – ja vastaavasti edellämainittuja asioita voi tehdä jostain muustakin syystä kuin välittämisen vuoksi; esimerkiksi velvollisuudentunnosta. Sitä pidän ihan mahdollisena, että ylläkuvatun kaltaiset yhteisöllisen valvonnan positiiviset puolet ovat vähentyneet.

Leikitään, että a) suomalaiset välittävät suunnilleen yhtä paljon kuin ennenkin, mutta b) välittäminen ei enää johda siihen, että kasvatettaisiin vähän muidenkin lapsia ja käytäisiin rupattelemassa mummojen kanssa. Mistä tällainen voisi johtua?

Osan vastausehdotuksestani annoin jo: yhteisöllinen valvonta on vähentynyt. Muiden lapsien kasvattaminen käy päinsä jos kasvatuksen päämäärästä vallitsee konsensus. Nykyään ei vallitse, ja muiden lasten kasvatusta yrittävä saattaa saada niskaansa lapsen vanhempien vihat. Yhteisöllisen valvonnan vähentyminen on positiivinen asia. Joitain vuosia sitten eräissä blogeissa käytettiin sanontaa "yhteisöllisyys eli kiusaaminen", ja siinä oli minusta vinha perä; kyttäämisen väheneminen suo tilaa hengittää.

Toisten lasten kasvattaminen tuskin kuitenkaan olisi kummoinenkaan tabu jos ei kulttuurimme mielikuvituksessa eläisi myös oletus tiiviistä, koskemattomasta ydinperheestä. Kasvatusratkaisujen katsotaan kuuluvan lasten vanhemmille, eikä tähän ole sopivaa puuttua kuin ääritapauksissa. (Selän takana kyllä jupistaan, eli välinpitämättömiä ihmiset eivät ole. Välittäminen vain voi johtaa paitsi auttamiseen, myös esimerkiksi päivittelyyn tai itsekseen hiljaa ahdistumiseen.) Jos siis koettaa kasvattaa toisten lapsia, mutta erehtyy kasvattamaan lapsen vanhempien mielestä väärin, voi saada niskaansa paitsi vanhempien vihat, myös muiden ihmisten toruja. Niinpä me vietämme unettomia öitä ennen kuin uskallamme puuttua, ja silloinkin puutumme tekemällä nimettömän ilmoituksen lastensuojeluun.

Jos olen oikeassa, ihmiset voisivat alkaa taas kasvattaa vähän muidenkin lapsia joko a) jos meillä vallitsisi taas konsensus kasvatuksen päämääristä ja konsensusta vastustavat vaiennettaisiin tai b) jos oletus tiiviistä ydinperheestä heikkenisi. Jälkimmäinen voisi olla hyvä juttu.

Mutta miksei naapurin yksinäisen mummon luona käydä? Tämä tuntuu vaikeammalta kysymykseltä, sillä mummon luona kylästelyä ei kukaan paheksuisi, päinvastoin. Joissain tapauksissa kyseessä tietysti on itseään ruokkiva kierre, eli yksinäiset vanhukset ihan tutkitustikin masentuvat ja masentunut ihminen saattaa – anteeksi nyt – käyttäytyä sen verran hankalasti, ettei kylästely juuri huvita. Yksinäisestä voi tulla hylkiö. Useammin kuitenkin kyse lienee niinkin yksinkertaisesta asiasta, ettei kukaan naapureista edes tiedä mummon kaipaavan seuraa. Tervehdin naapureitani kun kohtaamme rappukäytävässä ja saatan jäädä hetkeksi juttelemaankin, mutta silloin puhutaan yleensä siitä, että onpas hieno keli ja hissi näkyy olevan taas rikki. Olisi tunkeilevaa tehdä oletuksia toisten seurankaipuusta tuollaisten keskustelujen pohjalta.

Väitän ihmisten välittävän vanhusten yksinäisyydestä; harvasta asiasta ollaan Suomessa yhtä yksimielisiä kuin siitä, että vanhusten yksinäisyys on paha asia. Yksinäisiä vanhuksia on silti paljon, eli välittäminen ei tuo heille seuraa. Tarvittaisiin rakenteita, joiden avulla seuraksi tarjoutuminen olisi mahdollisimman helppoa eikä silti tuntuisi tunkeilevalta. Monet järjestöt tarjoavatkin mahdollisuuden monenlaiseen ystävätoimintaan, mutta totta kai näitä rakenteita voisi kehittää lisää. Samalla tulee muistaa, että ihmisillä on monenlaisia näkemyksiä hyvästä vanhuudesta.

En siis usko, että meidän tarvitsisi "ruokkia välittämisen tunnetilaa". Sen sijaan voisi olla hyvä tarjota ihmisille helppoja tilaisuuksia tehdä ystävällisyyksiä ilman, että se vaikuttaa tunkeilevalta toisten ihmisten asioihin puuttumiselta. Voitaisiin esimerkiksi panna pystyyn uudentyyppinen taksvärkkipäivä, jolloin ihmiset voisivat (täydellä palkalla tietysti) käyttää työpäivänsä jonkin yleishyödylliseksi, ystävälliseksi tai tarpeelliseksi katsomansa asian tekemiseen. Teoista raportoitaisiin julkisesti verkossa.

Minusta on hauskaa, että bloggaajia kutsutaan osallistumaan tulevaisuusselonteon valmistelukeskusteluun. Vaikka kutsusta löytyikin kaikenlaista huomautettavaa, mieleeni tulee heti monta bloggaajaa, joiden toivoisin osallistuvan, omilla ehdoillaan tietysti. Mites olisi, Hannu, Kaskaste, Matti, Panu, Tommi ja Veloena?

Tunnisteet: , , ,

12 Comments:

Blogger Tommi Uschanov said...

Hrrumph, katsotaan. Monien muiden estojen rinnalle, joita minulla on ollut siihen liittyen että kirjoittaisin taas jotain blogiini, on viime aikoina tullut se, että Pertti Jarla varasti minulta omaan blogiinsa sen nimen - aivan kuten olin itse varastanut sen Kauko Kareen kirjasta.

»Tämä on käytöstä, ei tunnetila» -kiteytyksestäsi tuli heti mieleen Wittgensteinin klassinen toteamus, että »'sisäinen tapahtuma' tarvitsee ulkoiset kriteerit» (Filosofisia tutkimuksia, § 580). Se on yleisesti yhdistetty kapeasti vain mielenfilosofiaan (ja tulkittu sielläkin kapean behavioristisesti) - vaikka sillä on tämän kiteytyksesi kaltaisissa konteksteissa myös yhteiskunta- ja moraalifilosofisia seurauksia. Ainoa, jonka itseni lisäksi tiedän yhdistäneen sen niihin, on kuitenkin hyvänpäiväntuttuni Nigel Pleasants - ja jos hän ei olisi keksinyt yhdistää, en ehkä minä itsekään.

28.6.12  
Anonymous Tuomas Korppi said...

Kun tuo sisäinen tapahtuma tuli puheeksi, kertokaa, olenko tulkinnut Wittgensteiniä oikein.

Oletetaan, että kaksi henkilöä heittää tikkaa. A heittää huonon heiton ja sanoo sen jälkeen "Tuo oli harjoitusheitto".

Nyt on kaksi mahdollisuutta

(1) Henkilö A päätti mielessään ennen heittoa, että kyseessä on harjoitusheitto.

(2) Henkilö A heitti ensin, ja sanoi heittoa sen jälkeen harjoitusheitoksi, koska tulos oli huono.

Tapauksissa (1) ja (2) ulkoinen tapahtuma on täysin sama, joten jos ymmärrän Wittgensteiniä, tapaukset (1) ja (2) ovat itse asiassa sama tapaus. Ts. Ei ole mielekästä tehdä eroa niiden välillä.

28.6.12  
Blogger Booksy said...

Wittgensteinin jälkeen on banaalia palata arkiseen lapsenkasvatukseen mutta so what. Minusta olet aivan oikeassa tuon lasten kasvattamiseen liittyvän esimerkkisi kanssa. Jos naapurieni arvoilla alettaisiin kasvattaa minun pentujani (tai olisi alettu, nyt Neidit kasvattavat itse itseään), olisin aika pian käynyt naapureilla kylässä ja kertonut miten päin haravaa pidellään - poikittain ja pimeässä. Samoin on käynyt toisinkin päin: kun olen kuunnellut puolitutun tytön huolia, tytön äiti on tullut hakemaan lapsensa kotiin ja varmuuden vuoksi läpsinyt likkaa naamalle meidän eteisessämme.

Suomalaisilla ei ole jaettuja arvoja eikä välittäminen voi ylettää jaettujen arvojen rajaa. Yhden välittäminen on toisen puuttumista. Kokeiltu on. Onnistuisiko välittämisen rajojen määrittely sitten yleisen keskustelun kautta?

Jos välittämisestä ja kasvusta halutaan puhua, ensimmäinen asia on kai yksilön kunnioittaminen: ei vain "minun" kaltaisteni yksilöiden vaan myös niiden ikävien yksilöiden. Miten siihen kuvaan voi sopia tuo rajaus eettisesti kestävään ja hyvämaineiseen? Sanoisivat reilusti mieluummin, että karsimme epäasialliset jutut...

29.6.12  
Blogger Tommi Uschanov said...

Wittgensteinin jälkeen on banaalia palata arkiseen lapsenkasvatukseen mutta so what.

No, työskentelihän hän sentään viitisen vuotta alakoulun opettajana - ja joutui lopulta jokseenkin nolosti eroamaan juuri mainitun jaettujen kasvatusarvojen puutteen vuoksi - joten ei tämä siirtymä välttämättä niin töksähtävä ole.

En ole varmaan ainoa, joka naurahti voimattoman surumielisesti tuon »eettisesti kestävän ja hyvämaineisen» kohdalla. Itselleni tuli välittömästi mieleen Robert Musilin Mies vailla ominaisuuksia, jossa juhlallinen valtiollinen komitea jaarittelee loputtomasti siitä, järjestetäänkö »Itävallan vuosi», »Maailmanvuosi», »Itävallan maailmanrauhavuosi» vai »Itävallan rauhanvuosi», samaan aikaan kun rauhasta ei ole tietoakaan ja koko Itävalta on romahtamassa muutaman kuukauden päästä.

Kun tuo sisäinen tapahtuma tuli puheeksi, kertokaa, olenko tulkinnut Wittgensteiniä oikein.

Wittgenstein sanoisi, että se, onko tapausten (1) ja (2) välillä eroa, riippuu kuvatun tilanteen ulkopuolisista seikoista. Joku voi esimerkiksi yrittää valehdella, että (1) vaikka todellisuudessa (2), ja jos hän on niin huono valehtelemaan että se paistaa hänestä läpi, ero on olemassa. Jos taas hän on parempi valehtelemaan, sitä ei siinä tapauksessa ole olemassa. »Ulkoiset kriteerit» voivat olla myös tahattomia tai muuten epäsuoria. Ja joku voi vaistota valheen, joka joltakulta toiselta taas jää vaistoamatta. Niinpä ei ole mitään yhtä vastausta siihen, onko ero olemassa vai ei. Se, onko kielessä mieltä jossakin yksittäisessä kielenkäyttötilanteessa, riippuu taustalla olevasta sosiaalisesta kanssakäymisestä, joka on tätä tilannetta paljon laajempaa.

Mutta Wittgensteinin laajempi argumentti tässä liittyy yksityistä kokemusta kuvaavan kielen erityisluonteeseen kielenä. Se liittyy muistin pettämisen mahdollisuuteen ja siihen, että jos (1):n ja (2):n ero hämärtyy jälkikäteen heittäjän itsensä mielessä, hän ei voi turvautua mihinkään ulkopuoliseen mittapuuhun selvittääkseen sen uudestaan itselleen. Ajatellaan, että heittäjä pitää yksityisesti kirjaa heitoistaan ja merkitsee siihen (1)-tyyppiset ja (2)-tyyppiset harjoitusheitot eri symboleilla - esimerkiksi kirjaimilla »A» ja »B». Jos hän myöhemmin itse jostain syystä unohtaa, kumpi tarkoitti muistiinpanoissa kumpaa (eikä ole myöskään kertonut sitä kenellekään muulle tuoden näin yksityiset kokemuksensa em. sosiaalisen kanssakäymisen piiriin), niin aluksi hyvinkin todellinen ero on tämän unohtamisen perusteella kadonnut ikään kuin takautuvasti. Ja Wittgensteinin pointti on tässä tavallaan, että tämän omituisen erityispiirteen nojalla näissä muistiinpanoissa käytetty kieli ylipäänsä on kieltä vain tietyssä toissijaisessa sanan »kieli» merkityksessä, joka ei ole arkinen. (Huolimatta siitä että - jos rinnastukseni on oikea - sitä käytetään huolettomasti ja epäproblemaattisesti jopa pääministeritssolla...)

29.6.12  
Anonymous M said...

Kasvatusratkaisujen katsotaan kuuluvan lasten vanhemmille, eikä tähän ole sopivaa puuttua kuin ääritapauksissa. (Selän takana kyllä jupistaan, eli välinpitämättömiä ihmiset eivät ole. Välittäminen vain voi johtaa paitsi auttamiseen, myös esimerkiksi päivittelyyn tai itsekseen hiljaa ahdistumiseen.) Jos siis koettaa kasvattaa toisten lapsia, mutta erehtyy kasvattamaan lapsen vanhempien mielestä väärin, voi saada niskaansa paitsi vanhempien vihat, myös muiden ihmisten toruja.

Minusta vaikuttaisi siltä, että tämä ei pidä täysin paikkaansa, ainakaan kaikissa konteksteissa. Olen törmännyt usein päinvastaiseen kommenttiin, jossa opettaja valittaa kuinka lasten vanhemmat olettavat että koulun tulisi hoitaa lasten kasvatus. Opettajien mielestä koulu ei siihen kykene. Eli siis opettajat kieltäytyvät kasvatusvastuusta.

Tämä tekstisi on tietysti ymmärrettävä siinä äärikulttuuriliberaalissa kontekstissa, jossa kaikki menee onneksi koko ajan kohti parempaa, vaikka tosin kaikki uudet ilmenneet ongelmat johtuvat aina konservatismista, siitä, että vanhoja käytäntöjä ei ole vielä sataprosenttisesti onnistuttu kitkemään pois. Tässä siis esimerkiksi ydinperhemallia.

Koska en ole äärikonservatiivi enkä ääriliberaali, näen ns. harmaan sävyjä tässä näiden kahden välissä.

Vaikka olen Kataisen kanssa eri mieltä suunnilleen kaikesta, minusta hän on oikeassa siinä, että välittämisen kulttuuri on vähentynyt.

On nimittäin tehtävä ero sen välille, että sanoo välittävänsä jostain ja että oikeasti välittää jostain. Kun oikeasti välittää jotain, toimii siten, kuin välittäisi siitä. Eli silloin kun oikeasti välittää, ristiriitaa tekojen ja sanomisen välillä ei ole. Siksi on katsottava mitä ihmiset tekevät, ei se mitä he sanovat, eli signaloivat, jos haluaa tietää välittävätkö he jostain.

Tietenkään Kataisen tarkoituksena ei ole todellisuudessa lisätä välittämistä, koska Katainenkin on äärikulttuuriliberaali. Kovalla taloudellisella oikeistolla on samat tavoitteet kuin muilla äärikulttuuriliberaaleilla, eli tuhota kaikki yhteisöllisyyden rippeetkin yhteiskunnasta. Ei riitä, että yli puolet perheistä eroaa. On väsymättä taisteltava sen eteen, ettei yksikään lapsi koskaan asu elämäänsä hetkeäkään ydinperheessä, joka on puhdas paholaisen keksintö, jossa ei ole mitään hyvää tai kaunista.

Se mitä Katainen tekee, on signaloida että välittäminen toisista on tärkeää, kun hän samalla teoilla jatkuvasti tekee kaikkensa että välittäminen yhteiskunnasta kitkettäisiin kokonaan pois. Ja tässä äärikulttuuriliberaalit ovat selkeästi hyvin käyttökelpoinen työkalu.

29.6.12  
Anonymous M said...

Korjaan sen verran, että Katainen ei ole välttämättä äärikulttuuriliberaali, eivätkä nämä ole samoja asioita (editoinnin jäljiltä yllä lukee kuten ajattelisin näin), vaan että taloudellisella äärioikeistolla on vain samat tavoitteet kuin äärikulttuuriliberaaleilla, poistaa yhteiskunnasta kaikki yhteisöllisyys. Edellisillä siksi, että yksittäisiä kansalaisia on helpompi kontrolloida toimimaan vain bisnesten etujen mukaan kuin kansalaisten yhteenliittymiä. Jälkimmäisten syitä en lähde arvuuttelemaan.

Mutta olet tietysti oikeassa siinä, että mitään sellaista onnelaa tuskin on koskaan ollut, jossa ihan kaikista, myös sisäpiirin ulkopuolella olevista ihmisistä kuten portoista tai romaneista olisi pidetty huolta muuten kuin yksittäisten ihmisten toimesta. Mutta silti luultavasti sisäpiirin jäsenistä on pidetty parempaa huolta.

29.6.12  
Blogger Merja Heinonen, Yrityssuomi.fi said...

Tekstisi alkupäässä olevat huomiot bloggauskutsun epäselvyydestä ja ehkä jonkinlaisesta hallintoalamaisuusasenteesta ovat juuri oikeat. Vaikka olen itse pitkän linjan virkamies, en oikein päässyt jyvälle siitä, mitä ja milloin halutaan.

Mutta haluan silti olla positiivisella ja odottavalla kannnalla, sillä ei ole helppoa virkamiehen, etenkään VNK:ssä heittäytyä someen.

Välittämisestä on paljonkin ajatuksia, mutten pysty niitä nyt tässä purkamaan.

Mutta tämä on oikeaa keskustelua kyllä!

29.6.12  
Blogger Eufemia said...

Tommi, nythän voit purkaa rauhassa estojasi syyskuuhun asti, katsoa millaista keskustelua tuonne Tulevaisuusselonteko 2030 -sivulle syksyllä alkaa kehittyä ja repäistä sitten omassa blogissasi. Keskusteluun tulee selvästi enemmänkin teemoja kuin nuo pari, jotka Katainen heitti ilmoille.

Jännittävä huomio Wittgensteinin tokaisusta; sillä on tosiaan seurauksia yllättävän monenlaisissa yhteyksissä. Tulee mieleen keskustelu jonka kerran vuosia sitten kävin Jakke Holvaksen kanssa solidaarisuudesta. Ve vänkäsimme puolisen tuntia muistaakseni siitä, että minun mielestäni ihmisiltä ei voi vaatia solidaarisuutta, koska solidaarisuuden käsitteeseen sisältyy oletus selkeästä sisäisestä tapahtumasta. On naurettavaa yrittää vaatia ihmisiltä jotain tiettyä sisäistä tapahtumaa, joten solidaarisuutta ei oikein voida vaatia. Tietynlaista käytöstä, esimerkiksi yhteisvastuullista toimintaa, voi vaatia, mutta on toivotonta yrittää varmistaa, että ihmiset kokevat toiminnan yhteydessä juuri tietynlaisia tunteita tai ovat juuri halutulla tavalla siihen sitoutuneita.

Tuomas, Tommi vastasikin sinulle jo paljon paremmin kuin itse olisin osannut. Huomaan, että sinulla on vaaliblogi - onnea vaalityöhön! Olisi todella kiinnostavaa lukea sinunkin vastauksesi Kataiselle tai kommentteja muihin tulevaisuusselontekoteemoihin.

Booksy, suomalaisilla on kyllä mielestäni aika paljon jaettujakin arvoja, mutta omien lastensa suhteen ihmiset ovat nykyään huomattavan pikkutarkkoja: melkeinpä vielä olennaisempaa kuin se, ettei heitä kasvateta koskaan yhtään "väärin" tuntuu olevan se, että vanhemmilla täytyy olla täysi valta siitä, miten heidän lapsiaan kasvatetaan. Nykyäänhän puututaan hyvin herkästi siihenkin jos opettajat kasvattavat lapsia vanhempien mielestä väärin. En tiedä milloin lastenkasvatuksesta on tullut niin vahvasti perheensisäinen yksityisasia, sillä käsittääkseni vielä joitain vuosikymmeniä sitten tilanne oli jossain määrin toisenlainen. Ylipäätään liikun tämän aiheen kohdalla vahvasti mutun varassa, joten olisi kiinnostavaa lukea aiheesta jokin asiallinen tutkimus.

29.6.12  
Blogger Eufemia said...

Merja Heinonen, kiitos kommentistasi! Tavallaan hauska kuulla, ettei pitkän linjan virkamieskään saa bloggauskutsusta oikein selkoa. Kuten sanottu, idea on minustakin todella hauska, toteutus vain vielä hieman haparoiva. Eiköhän se siitä, sillä sivustolle näemmä vasta etsitään "projektin viestintätiimiin asiantuntijaa vastaamaan ennakointihankkeen aikana toteutettavasta verkkosivusta 'www.2030.fi'".

29.6.12  
Blogger Merja Heinonen, Yrityssuomi.fi said...

Jepulis, tuota en huomannutkaan. Pitäisköhän hakeutua uuteen duuniin?

29.6.12  
Anonymous Tuomas Korppi said...

Eufemia, bloggasin sitten vastauksen Kataiselle.

30.6.12  
Blogger kaskaste said...

Heipä hei, Eufemia! Erinomainen kirjoitus. Voi olla, että tässä vielä ennen syksyä tulee mieleen jotain, mutta ehdit kyllä jo sisällyttää tekstiisi melkein kaiken oleellisen, mitä minulla nyt olisi välittämisestä sanottavana.

Jos jotain historiallisia muutoksia "välittämisen kulttuurissa" on tapahtunut, ne tosiaan tuskin liittyvät suoraan mihinkään "välittämisen tunnetilaan" tai sen puutteeseen. Ei minulla tietysti ole varmaa tietoa muiden tunnetiloista kuin omistani, mutta eipä ole myöskään mitään syytä olettaa, etteivätkö useimmat muutkin tässä samassa liberaalin moniarvoisessa ympäristössä elävät ihmiset kamppailisi sisäisten ristiriitojen kanssa juuri koska erilaisia välittämisen tunnetiloja heissä vallitsee, mutta he samalla varsin hyvin tietävät, etteivät voi tietää mikä kellekin on hyväksi ja mitä kukakin haluaa (ja keneltä). Ja institutionaaliset rakenteet, jotka helpottaisivat tällaisen tiedon välittämistä ovat tosiaan huomattavan surkeita ja kehittymättömiä.

Mutta koska tämän mahdollisen tulevan blogikeskustelun herättäjien intressit ovat nimenomaan poliittiset, niin ehkä vielä paljon pontevammin korostaisin sitä, että välittämisen kulttuurin lisääminen on itsessään huono poliittinen tavoite tehtiinpä se sitten yhteisöllisyyttä eli kiusaamista lisäämällä tai vain informaationkulkua helpottamalla. Vaikka informaationkulkua helpottavien instituutioiden rakentelu sinällään onkin harmitonta ja varmasti lisäisi kaltaisteni (eli tunkeilevuutta välillä kenties patologisestikin välttelevien) ihmisten henkilökohtaista mukavuutta ja sosiaalista sidoksellisuutta, vapaaehtoisapu sopii lähinnä tilanteisiin, jotka tosiasiallisesti (eli "auttamisen" pintaa vähän raaputtamalla) ovat symmetrisiä win-win-asetelmia, tavallista ei-rahallista vertaisvaihdantaa. Tällöin ei synny mitään sietämättömiä henkilökohtaisia kiitollisuudenvelkoja. Kaikkeen varsinaiseen auttamiseen valtio on epähenkilökohtaisuudessaan aivan ylivertainen väline, ja parasta olisikin käyttää kaikki poliittinen energia valtion sosiaalisten turvarakenteiden puolustamiseen ja vahvistamiseen. Joten tiivistyksenä Kataiselle: lähtökohtaisesti vastustan yhteisöllistä välittämistä, kannatan valtiollista välittämistä ja suhtaudun ei-valtiolliseen ja ei-yhteisölliseen "välittämisen kulttuuriin" neutraalisti eli politiikan ulkopuolisena mieltymyskysymyksenä.

Joka tapauksessa on mielestäni hyvä havainto, että "välittämisen kulttuurin" edistäminen ei välttämättä aina tarkoita yhteisöllisyyden vahvistamista (= yhdenmukaistamista, normittamista, kyttäämistä), vaan välittämisen kulttuurille voisi kyllä teoriassa luoda tukirakenteita muutenkin.

11.7.12  

Lähetä kommentti

<< Home