Luutumisesta ja toistosta

Luin vastikään vaihteeksi hyvän romaanin, jonka nimen mainitsen sitten kun saan. Sen lopussa minäkertoja käy lyhyesti läpi muutaman henkilöhahmon myöhempiä vaiheita ja vertaa toisiinsa vaimoa ja hänen miestään ja sitä kuinka he vanhenevat. Minäkertoja tuntee sympatiaa kumpaakin kohtaan, mutta sanoo toisen heistä vanhenneen toista paremmin. Yhdestä tulee äksy, kun toinen taas pysyy avoimena muille ihmisille ja ajattelulle. Kumpikin on aina tehnyt paljon kiinnostavia asioita.

Joskus törmään vanhoihin tuttuihin, joita en ole nähnyt vuosiin. Alamme jutella kuten ennenkin, vaihdamme kuulumiset ja kerromme töistämme ja muista tekemisistämme, mutta niistä ei voi puhua pitkään, sillä emme ymmärrä toistemme aloja riittävästi, mutta lasissa on juomaa ja aikaa kerrankin on, ja niin puhe kääntyy ihmisenä olemiseen yleensä. Etiikkaan, ehkä. Johonkin kielifilosofian ja kielitieteen väliselle hämärälle alueelle kuuluvaan kysymykseen. Psykologisiin, tai joissain tapauksissa melkein metafyysisiin mietteisiin (jälkimmäisiä minä en niinkään kehrää, mutta kuuntelen toki sujuvasti). Miksei estetiikkaankin. Sitten huomaan kuuntelevani juttua, jonka olen kuullut viimeksi silloin kun edellisen kerran istuimme näin, eivätkä sanamuodotkaan ole muuttuneet. Kyseessä voi olla kysymys, idea, haave, suuri metafyysinen systeemi tai ehkä vain anekdootti ja siinä kiteytyvä näkemys. Se on täsmälleen sama kuin kymmenen vuotta aiemmin. Toisin sanoen se lepää koskemattomana mielen pöytälaatikossa, josta se otetaan esiin vain näinä harvoina hetkinä kun tulee asetuttua kerrankin toviksi puhumaan muusta kuin arjesta tai töistä.

Huomattakoon, että näiden ihmisten arki ja työt ovat usein erittäin kiinnostavia. Olisiko niin, etteivät he ehdi tai jaksa enää niiden lisäksi miettiä ihmisenä olemista? Ilmiö on minusta kuitenkin pelottava, enkä haluaisi itse huomata esimerkiksi eettisen ajatteluni pysähtyneen vuosiksi. Viime aikoina olen alkanut ymmärtää kuinka se käy; työt ja eräät arjenkin asiat ovat niin kiinnostavia ja niitä on niin paljon, että keskittymiseni virtaa niihin ja unohdan olla itsessäni läsnä. Minulla on onnea, sillä lemmikkini on sosiaalisesti minua paljon tarkkanäköisempi, ja hän osaa usein havahduttaa minut itseeni silloin kun se on tarpeen. Siitäkin lienee hyötyä, että itseni unohtaminen tuntuu pelottavalta: pelkään että se tekisi minusta pidemmän päälle epämiellyttävän, äksyn ihmisen. Ehkä osaan varoa. Yhtä kaikki, tänne ei ole ilmaantunut aikoihin juuri mitään. Aikaa ja tarmoa ei tunnu riittävän vapaahetkinä esiin pulpahtelevien ajatuksentynkien aukikirjoittamiseen, vaikka juuri siten saisin niistä selvää, eivätkä ne haipuisi jonnekin sanallistumattomiin, vaan muuttuisivat alkupisteiksi, josta voisin lähteä taas ehtiessäni eteenpäin kohti jotain uutta, hiljalleen jäsentyvää. Tänne kirjoittaminen on yksi niistä keinoista, joilla voin yrittää estää itseäni luutumasta. Jotta en kymmenen vuoden jälkeen toistaisi samaa ajatusta kuin nyt, vaan minulla olisi uusi ja elävä.