Keskiluokkaisuudesta

As argued above, when a person sells their labour power, that labour power is a commodity which gains value in exchange. Once it becomes impossible to distinguish the self from the labour power that this self is selling, the result is that the process of commodification extends to the self as well. Promoting the self is thus inevitably intertwined with the commodification of the self as soon as value comes to play a part in the processes of promotion. Adding value to the self in the labour market therefore contains a notion of the self as a commodity. This does not mean that coaching, for instance, can be reduced to the processes of commodification, any more than it can be reduced to processes of self-promotion, but rather that these processes are tightly interwoven with each other and with processes concerning the ideals of self-development and a sense of agency, as has been argued throughout this research. 

So how is potential then individualised, or to put it differently, how does an individual produce potential or articulate the promise of certain kind of capability that has value in the labour market? How does one become, or make oneself into, a commodity? In the context of work-related coaching, it seems that one way for a person to produce potential is to tell narratives in which the self becomes an individual characterised by potential.

Juttelin jokunen viikko sitten Tommin kanssa hänen tulossa olevan kirjansa lisäksi muun muassa edellisestä eufemiatuksestani, ja hän huomautti, että otin siinä keskiluokkaisuuteni niin kevyesti annettuna, että teksti kuulosti 80-lukulaiselta sosiologialta. Laman myötä luottamus omaan turvattuun asemaan romahti, eikä keskiluokkaisuuteensa voinut enää suhtautua niin mutkattomasti. Väitän kuitenkin, että kyllä voi: omasta keskiluokkaisuudestaan voi olla suhteellisen varma, vaikka muistaisikin laman. Näin on koska keskiluokkaisuuden käsite on muuttunut.

Kuulun keskiluokkaan koska osaan myydä itseäni työvoimana. Osaan riittävän hyvin vakuuttaa työnantajan omasta potentiastani. Sitaatti yllä on Katariina Mäkisen väitöskirjasta Becoming Valuable Selves: Self-Promotion, Gender and Individuality in Late Capitalism (PDF), josta kirjoitin kerran aiemminkin. Mäkinen kirjoittaa siinä samasta aiheesta, jota Juha Jokelan näytelmä Esitystalous käsitteli – siitäkin tuli kirjoitettua. Työmarkkinoilla myydään yhä enemmän yleisluontoista, erittelemätöntä kyvykkyyttä, ja itseään myyvän työntekijän tulee olla elävä lupaus tällaisesta kyvykkyydestä. Parhaiten se onnistuu jos omaan lupausluonteeseensa uskoo itsekin. Niinpä kerromme itsemme kyvykkäinä, myytäväksi kelpoina, siis keskiluokkaisina. Minun kulloisetkin tulonlähteeni ovat kaikkea muuta kuin vakaita ja jos mitataan vain taloudellista ailahtelua, kuulun prekariaattiin, mutta oma kelpoisuuteni kauppatavarana takaa luokka-asemani.

Työväenluokkaa ei enää ole. Väite on tietysti naurettava, mutta minulla on silti peruste esittää se. Kävin eilen Amos Andersonilla, varsinaisesti koska halusin nähdä Erkki Kurenniemen häröjä videoita, joita on esillä näyttelyssä Muutosten pyörteissä, 1960–80-lukujen taidetta STSY:n kokoelmista, mutta tulin samalla käyneeksi läpi myös alakerrosten paljonmainostetun mutta köyhähkön näyttelyn Boutique: Where Art Meets Fashion. Siellä oli esillä työryhmän Heide Lunabba & Tärähtäneet ämmät teos Cultural Dresscode. Teosta varten tekijät olivat kysyneet yhteensä 395 helsinkiläiseltä Valtterin kirpputorilla, Kämp Galleriassa, Itiksessä, Pihlajamäen ostoskeskuksessa, leipäjonossa ja Lasipalatsilla mihin yhteiskuntaluokkaan he katsoivat kuuluvansa. Kysyjät eivät antaneet valmiita vaihtoehtoja. Keskiluokkaan, vastasi valtava osa. Yhteensä neljä, joista kolme Itiksessä ja yksi Pihlajamäessä, vastasi "duunari". Sanaa "työväenluokka" ei käyttänyt kukaan. Sen sijaan 32 sanoi kuuluvansa "kansaan" (Kämpissä nolla), ja "köyhäksi" identifioitui 18 (Kämpissä nolla). Kaikenlaista veikeääkin löytyi: esimerkiksi 15, jotka lukivat itsensä "kulttuurisesti hallitsevaan luokkaan". Kuluttava helsinkiläinen ei katso kuuluvansa työväenluokkaan; ainakaan itseidentifikaation välineenä työväenluokkaa ei siis enää ole.

Nykyinen keskiluokan käsite on sellainen, ettei työväenluokka enää sovi sen vastinpariksi. Pärjääminen esitystaloudessa ja säällinen itsensä myymisen taito eivät riipu työn luonteesta, ja jos keskiluokkaan kuuluminen määrittyy niiden perusteella, työläisen virkamiehestä erottava työväenluokan käsite käy itseidentifikaation välineenä tarpeettomaksi. Niinpä työväenluokan sijaan meillä ehkä on esitystaloudesta kieltäytyvää kansaa ja esitystaidottomia köyhiä (vai menisiköhän se toisin päin?), ja lisäksi suuri joukko sellaisia, joilla on vaikeaa nykyisten luokkakäsitteiden kanssa.