Movements for animal rights are not irrational denials of human uniqueness; they are a clear-sighted recognition of connection across the discredited breach of nature and culture. Biology and evolutionary theory over the last two centuries have simultaneously produced modern organisms as objects of knowledge and reduced the line between humans and animals to a faint trace re-etched in ideological struggle or professional disputes between life and social science. Within this framework, teaching modern Christian creationism should be fought as a form of child abuse.
Biological-determinist ideology is only one position opened up in scientific culture for arguing the meanings of human animality. There is much room for radical political people to contest the meanings of the breached boundary. The cyborg appears in myth precisely where the boundary between human and animal is transgressed. Far from signalling a walling off of people from other living beings, cyborgs signal disturbingly and pleasurably tight coupling. Bestiality has a new status in this cycle of marriage exchange.
Kannattaa muuten käydä kaupassa janoisena; tulee ostettua salaattia, tuoremehua ja italialaisia luomuverigreippejä. Eipä pääse lihomaan. Yllä oleva sitaatti on kuitenkin Donna J. Harawayn usein siteeratusta tekstistä "A Cyborg Manifesto", jonka luimme vastikään eräässä lukupiirissä. Kirjoitus on sekoitus esseetä ja sci-fiä, ja koska se on 80-luvulta, se tuntuu väistämättä osin vanhentuneelta. Se on kuitenkin kiinnostavilla tavoilla omintakeinen. Olisin voinut jatkaa sitaattia, sillä seuraava kappale alkaa sanoilla "The second leaky distinction is between animal-human (organism) and machine", mutta riittäköön tuo ylläoleva tällä kertaa.
En välttämättä kulje samaan suuntaan Harawayn kanssa, mutta ilahdun silti aina kohdatessani kirjoittajan, joka koettaa tuoda jotain aivan muuta hedelmättömän luonto/kulttuuri -kinastelun tilalle. Totta kai monet Harawaysta innostuneet ovat sivuuttaneet hänen ajatuksensa eläimyydestä ja jatkavat vänkäämistä, jossa toisella puolella on tosikkomaisia sosiobiologeja ja toisella yhtä tosikkomaisia kulttuuriradikaaleja. Olen tuohon kinaan, sen sofistikoituneimpiinkin muotoihin, epämääräisen tyytymätön. Niinpä koettelen erilaisia polkuja, jotka näyttävät johtavan siitä poispäin, uusille käsitteellisille kentille, joilla asiat voisivat ehkä avautua hedelmällisemmin.
Ilahduin kun huomasin Harawayn huomauttavan, että ihmisen eläimyyttä voisi lähestyä monilla muillakin tavoilla kuin nykyään tehdään. Biologis-deterministinen lähestymistapa ei toki 80-luvullakaan ollut ainoa lähestymisvaihtoehto, mutta sekä silloin että nykyään se vaikuttaa vahvalta. Determinismiä on monin tavoin miedonnettu, mutta tietyt taustaoletukset eivät liene muuttuneet. Tämän huomaa siitä, että vastakkainasettelu luonnon ja kulttuurin välillä koetaan usein edelleen relevantiksi. Tahtoisin siis koettaa ajatella ihmisen eläimyyttä jollain toisella tavalla, mielellään kokeen vuoksi useilla.
Ensimmäinen kokeen vuoksi omaksumani ajattelun suuntavitta on uumoilu, että ymmärrämme eläimyyttä edelleen naurettavan huonosti. Jos on näin, ymmärrämme väistämättä myös ihmisen eläimyyttä naurettavan huonosti. Haraway alkoi heti eläimistä puhuttuaan puhua koneista, ja asetti vastakkain eläimen ja koneen. Minä kuitenkin epäilen, että eläin ja kone asettuvat ajattelussamme helposti myös rinnakkain – vallan 1600- tai 1700-lukulaiseen tapaan.
La Mettrie on toki hauska, ja tapa jolla hän laajensi Descartesin eläinkäsityksen koskemaan ihmisiäkin on riemastuttava. Descartes on kuitenkin vähemmän riemastuttava. Kuoro joka laulaa hänen pahaatekevää vaikutustaan länsimaiselle ajattelulle on niin äänekäs, etten viitsi liittyä siihen, mutta silti huomautan, ettei eläimen ymmärtäminen koneeksi ole välttämätöntä. Monet mainittujen vuosisatojen filosofeista olivat niin vaikuttuneita kellokoneistoista, että näkivät niitä kaikkialla, mutta meidän ei silti tarvitse tehdä samoin. Luulen, että niin on enemmän tai vähemmän tietoisesti tehty viimeisten muutaman sadan vuoden ajan. Metafora on vienyt tutkimusta eteenpäin, mutta myös ollut ajattelun tiellä. Haraway ehkä toivoisi, että kun kuvamme koneesta on viime vuosikymmeninä muuttunut radikaalisti, myös tämän metaforan haitallisuus vaimenisi. Saa nähdä.
Mekanistinen kuva eläimestä saattaa osin selittää joidenkin kummallisten kiistojen olemassaoloa. Jos oletetaan, että ihmisen eläimyys merkitsee automaatin lailla toimimista, ajatus ihmisestä kulttuuriolentona todella voi näyttää olevan ristiriidassa ihmisen eläimyyden kanssa. Jos on pakko käyttää sanaa "kulttuuri", niin minusta pitäisi useammin ajatella eläimiä ihan oikeasti kulttuuriolentoina. Mielummin pitäisi löytää uusia käsitteitä.
Olen muutenkin ollut viime aikoina epämääräisen tyytymätön. Koen tyhmentyväni jatkuvasti. Luultavasti asiaa auttaisi jos söisin enemmän verigreippejä ja vähemmän pullaa, soittaisin enemmän pianoa ja lukisin vähemmän blogeja.
Tunnisteet: eläimyys, ihmiskäsitys, otukset, ruumiillisuus, strategiat, tieteenfilosofia, ymmärtäminen
Aurinkoa on riittänyt, ja paisteessa lentelee perhosia. Kahtena peräkkäisenä päivänä olen nähnyt jotain hyvin kummallista: erään aivan tavalliselta näyttävän koivun kyljestä on tullut perhosten kohtaamispaikka. Koska täällä ei ole verkkoyhteyttä, kaivoin hyllystä isoisäni vanhan hakuteoksen, Uunio Saalaksen Hyönteisiä värikuvina vuodelta 1953. Se toimi hyvin, tunnistin valkealla rungolla paistatelleet perhoset.
Suruperhosia eli suruvaippoja (Vanéssa antíopa) oli enimmillään viisi. Saalaksen mukaan: "Se lentelee metsäniityillä, puutarhoissa ym. elo- ja syyskuussa sekä, talvehdittuaan aikuisena, jälleen touko‒kesäkuussa. Se on Etelä- ja Keski-Suomessa varsin yleinen ja levinnyt Lappiin saakka."
Liuskaperhosia eli viinimarjaperhosia (Polygónia [Vanéssa] c-album) oli useita. Saalas kertoo niistä muun muassa seuraavaa: "Tämä punakeltainen, mustatäpläinen päiväperhonen, jonka siivet ovat erikoisen mutkalaitaiset, on saanut tieteellisen lajinimensä siitä, että sen takasiipien alapinnassa on pieni valkoinen C:n muotoinen täplä."
Amiraalejakin (Pyraméis atalánta) oli monta. Saalas sanoo siitä näin: "Perhonen lentelee elo‒syyskuussa ja on yleensä verraten harvinainen, mutta on toisina vuosina esiintynyt hyvin runsaslukuisena. Lienee 'siirtoluontoinen' laji, joka vuosittain vaeltelee maahamme eteläisemmiltä seuduilta."
Jännittävää, yleisyysarviot ovat pysyneet melko lailla ennallaan, mutta perhosten latinankieliset nimet näkyvät muuttuneen. Suruvaippa on Nymphalis antiopa ja amiraali taas Vanessa atalanta; vain liuska- eli viinimarja- eli herukkaperhonen on edelleen Polygonia c-album. Ne ovat kaikki täpläperhosia, ja kaikista niistä löytyy paljon kuvia koivunrungoilla. Vaan miksi ne siinä viihtyvät ‒ sitä ei kerrota.
