My Lady Dedlock

My Lady Dedlock has been down at what she calls, in familiar conversation, her "place" in Lincolnshire. The waters are out in Lincolnshire. An arch of the bridge in the park has been sapped and sopped away. The adjacent low-lying ground for half a mile in breadth is a stagnant river with melancholy trees for islands in it and a surface punctured all over, all day long, with falling rain. My Lady Dedlock's place has been extremely dreary. The weather for many a day and night has been so wet that the trees seem wet through, and the soft loppings and prunings of the woodman's axe can make no crash or crackle as they fall. The deer, looking soaked, leave quagmires where they pass. The shot of a rifle loses its sharpness in the moist air, and its smoke moves in a tardy little cloud towards the green rise, coppice-topped, that makes a background for the falling rain. The view from my Lady Dedlock's own windows is alternately a lead-coloured view and a view in Indian ink. The vases on the stone terrace in the foreground catch the rain all day; and the heavy drops fall – drip, drip, drip – upon the broad flagged pavement, called from old time the Ghost's Walk, all night. On Sundays the little church in the park is mouldy; the oaken pulpit breaks out into a cold sweat; and there is a general smell and taste as of the ancient Dedlocks in their graves. My Lady Dedlock (who is childless), looking out in the early twilight from her boudoir at a keeper's lodge and seeing the light of a fire upon the latticed panes, and smoke rising from the chimney, and a child, chased by a woman, running out into the rain to meet the shining figure of a wrapped-up man coming through the gate, has been put quite out of temper. My Lady Dedlock says she has been "bored to death."

Luen taas vaihteeksi Dickensiä. Huomaan, että olisi normaalia inhota Dickensiä (kuten aiemmin teinkin, silloin kun en välittänyt myöskään mm. Mozartista), mutta nautiskelen silti. Sateisen britannialaisen maaseutukartanon puisto kuulostaa – ja nimen omaan kuulostaa, Dickenshan kuvaa sitä tässä paljolti kaikujen puuttumisen kautta – se kuulostaa niin kutsuvalta, että kun istuin yöllä lukemassa, minussa heräsi pakottava halu päästä, kunnon saappaat jalassa ja vettä pitävä takki yllä, kävelemään tuohon maisemaan ja etsimään jonkun yksin laulavan linnun ääntä toiveena keväästä. Kuvitella tuon paikan tuoksua! Ääni- ja tuoksumaisemat saavat minut liikkeelle toisella tapaa henkilökohtaisesta halusta kuin ehkä mikään visuaalinen. Kuvitella pitkospuut Lammassaareen kevätyönä, kaikki ruovikon yölaulajat ja lopulta jalopuiden varjossa satakielen naputus. Tai joku niistä Suomessa liian harvinaisista illoista, jolloin meren rannalla tuuli on lämmin ja pehmeä ja suolan tuoksun läpi häivähtää lapsuudestani tuttu aavistus erämaasta.

My Lady Dedlock ei kuitenkaan nauti sateisesta Lincolnshirestä. Dickens kuvaa naista, jolle lapsettomuus on onnettomuus, naista joka on onnistunut hankkimaan tavoittelemansa materian ja aseman, mutta joka ei onnistu löytämään edes tuossa sitaatissa kuvatusta taivaallisen kuuloisesta ympäristöstä mitään itseään ilahduttavaa. Kiinnitin asiaan huomiota, koska minulta kysytään aina välillä, ja kysyttiin taas vastikään, enkö todellakaan tahdo lapsia. En ole näet koskaan tuntenut mitään selkeää halua saada lasta. (Halu saada lapsi on tietysti aivan eri asia kuin se himo, mitä Lupiini on kuvannut osuvasti: "rakkausvauva on ymmärtääkseni eufemismi vastarakastuneena käyneelle vahingolle, kun ajatus rakkaimman siittämästä hedelmästä omassa kohdussa on tuntunut sekä hurmaavalta että eroottiselta ajatukselta ja ehkäisy siinä sivussa unohtunut".) Jotkut huolestuneet läheiseni tuntuvat pelkäävän, että päädyn my Lady Dedlockin asemaan kun näin huolettomasti hukkaan hedelmällisiä vuosiani työlle. En kuitenkaan osaa kuvitella, että vehmas sadesää voisi olla minulle muuta kuin kutsuva, tai että ylipäätään voisin joku päivä olla niin pettynyt, että onnistuisin ikävystymään. Miten lie.