Selitystarinatyypeistä taas

For another telling example of the Torgovnick technique of "imagine and find it true," let's consider her analysis of a photograph she encountered in the American Museum of Natural History. In Gone Primitive, Torgovnick captions the picture, "A visual pun ‒ on the young girl, the form of breasts." She then provides a reading of the photograph: the girl is "smiling broadly at the camera in the classic welcoming 'aloha' way." This "pubescent" girl "holds in each hand the tips of palm fronds ‒ this is perhaps a photograph meant to evoke a fertility or initiatory ritual." Torgovnick then explains that "individual fronds, stripped from the trees, form the girl's elaborate necklace/breastpiece/blouse. From the tips of each frond in the breastpiece dangles one of the photographer's light [sic] bulbs."

Olen kahlaillut laiskasti kummallisessa kirjallisuudessa koettaessani etsiä esimerkkiä tietynlaisesta tutkimuksesta. Hylkäsin hyvin nopeasti Marianna Torgovnickin teoksen Gone Primitive; Savage Intellects, Modern Lives, sillä nähdäkseni siinä ei tehdä eikä esitellä juuri mitään sellaista, mitä minun tekisi mieli kutsua tutkimukseksi. Suosituksesta luin Denis Duttonin murhaavan arvostelun kirjasta. Se on julkaistu Philosopy and Literature -lehdessä vuonna 1991; halukkaat voivat lukea suunnilleen saman kritiikin tuolta. Sivun puolenvälin tienoilta löytyy mustavalkoinen kuva, jota Torgovnick innostuu tulkitsemaan liki lapsipornografiseksi. Kuten Dutton toteaa, ja kuten kuvan värillisestä versiosta on helppo nähdä, Torgovnickin tulkinta on pahasti harhainen. Itse asiassa kuvassa on melanesialainen tyttö (Polynesia ja "aloha" ovat siis aika kaukana), ja hänellä on kaulassaan kirkasvärisissä nauhoissa roikkuvia käytettyjä salamalamppuja. Niitä hän on saanut kuvaajalta, kasvitieteilijältä, jota lapset auttoivat keräämään paikallisia kasvilajeja ja olivat iloisia saadessaan korvaukseksi hienoja kaulakoruja. Ei siis palmunlehviä kaulassa, eikä muuten käsissäkään, kuten Dutton huomauttaa.

Olen jo hyvän aikaa jupissut täällä vähän väliä selitystarinatyypeistä. Puhun niistä koettaessani ymmärtää sitä psykologista ilmiötä, mistä tässäkin näyttäisi olevan kyse. Minusta vaikuttaa siltä, että Torgovnick on niin ihastunut tiettyyn selitystarinatyyppiin, että kun hän keksii tyypinmukaisen selityshypoteesin, hän ei kaipaa lisätodisteita: selityshypoteesin on oltava tosi, koska se on muodoltaan oikeanlainen. Tyydyttävän selityksen kriteerit eivät siis liity mitenkään olennaisesti empiriaan, vaan ainoastaan muotokriteereillä on väliä. Jos hypoteesi edustaa valittua selitystarinatyyppiä, se on tosi.

Kolonialismin ja patriarkaatin vimmaisat kriitikot eivät suinkaan ole ainoita, jotka tekevät näin. Evoluutiopsykologia on tällä hetkellä toinen alue, jolta löytyy todella huimaavia esimerkkejä selityshypoteesien hyväksymisestä ymmärtääkseni vain sillä perusteella, että ne istuvat valittuun selitystarinatyyppiin. R. C. Richardson mainitsi viime talvena Suomessa käydessään tästä useita hyviä esimerkkejä. Erityisesti mieleeni jäi se, kuinka ihmisillä yleistä käärmepelkoa on koetettu selittää. Siteeraan Wikipediaa:

If humans are mostly adapted to Pleistocene environments, then some psychological mechanisms should occasionally exhibit “mismatches” to the modern environment, similar to the attachment patterns of ducks. One example is the fact that although about 10,000 people are killed with guns in the US annually, whereas spiders and snakes kill only a handful, people nonetheless learn to fear spiders and snakes about as easily as they do a pointed gun, and more easily than an unpointed gun, rabbits or flowers. A potential explanation is that spiders and snakes were a threat to human ancestors throughout the Pleistocene, whereas guns (and rabbits and flowers) were not. There is thus a mismatch between our evolved fear-learning psychology and the modern environment.

Aika huono potentiaalinen selitys, sanoi Richardson, sillä kyseisenä aikana niillä alueilla, joilla ihmisiä eli, ei nykytietojemme mukaan ollut muita käärmeitä kuin valtavia kuristajakäärmeitä. Selitettävänä ei kuitenkaan ole monimetristen hirviöiden pelkääminen (se ei ehkä vaadi kummempia selityksiä), vaan pienten, kiemurtelevien otusten pelkääminen. Toisin sanoen selityshypoteesi ei pärjää ilman oletettuja pieniä myrkkykäärmeitä. Niitä ei ollut. Selityshypoteesi on siis hylättävä. Luulisi, ettei tällaisen asian huomaamiseen tarvittaisi kriitikkoa, vaan tutkijat tekisivät havainnon itse. Toisaalta, voisihan sitä myös kuvitella Torgovnickin kyenneen ihan itse huomaamaan, että hänen palmunlehvänsä olivat itse asiassa nauhoja.

On kuin tietty selitystarinatyyppi olisi ymmärretty teoriaksi, jonka avulla voi dedusoida selityksiä tunnetuille ilmiöille. Tarvitaan vain selitettävä ilmiö (tulkittava valokuva tai käärmepelko) ja selitystarinatyyppi (alistavan katseen paljastava tarina tai evoluutioselitystarina), ei muuta. Tehtäväksi ymmärretään näiden kahden sovittaminen mukavasti yhteen, ja tulosta pidetään oikeana selityksenä. Eräät eivät muista, ettei historiantutkimus ole poliittista kirjallisuuskritiikkiä, ja toiset taas unohtavat, että evoluutiobiologia on historiatiede.

Yöpöytäni kirjakasan pinnalla on viime aikoina ollut Petri Ylikosken ja Tomi Kokkosen Evoluutio ja ihmisluonto; se on mukavaa iltaselailtavaa. Voisin lopettaa siteeraamalla siitä jotain, joka kumma kyllä ei ole itsestäänselvää:

Valitettavasti ollaan usein tilanteessa, että saatavilla oleva todistusaineisto ei riitä valitsemaan kilpailevien evoluutioskenaarioiden väliltä. On siis pakko hyväksyä tilanne, jossa tutkijoilla on useita vaihtoehtoisia evolutiivisia tarinoita tietyn käyttäytymisen tai psykologisen mekanismin synnystä. Tällaisessa tilanteessa jokaisella voi toki olla oma suosikkihypoteesinsa, mutta on tärkeää muistaa, että hypoteeseja ei hyväksytä henkilökohtaisten mieltymysten vaan todistusaineiston perusteella. Jos todistusaineisto ei riitä, älyllinen rehellisyys vaatii, että täytyy tyytyä kartoittamaan kaikkien mahdollisten vaihtoehtojen joukko ja olla sen jälkeen tyytyväisiä jokaisesta todistusaineiston palasesta, jonka avulla tätä joukkoa voidaan karsia.