Jani Kaaron romanttisista mietteistä

Se, mitä tässä maalailen, on paljon muinaisempi visio. 

Sellainen kuin Yurok-intiaaneilla, jotka eivät astuneet polulle ennen kuin olivat kysyneet lupaa hengiltä. Tai kuin Kolumbian Ika-intiaaneilla, joille kasvit olivat jumalia ja maisema kokonaisuudessaan pyhä. Kuin papualaisella heimolla, jonka nimeä en enää muista ja joka uskoi, että kaikki metsän äänet ovat viestejä esi-isien ja henkien näkymättömästä maailmasta. 

Näihin luonnonuskontoihin verrattuna suuret maailmanuskonnot ovat koko lailla toisenlaisia järjestelmiä.

Tuolla otsikolla saan ehkä houkuteltua kirjoitukselleni lukijoita? Pahoittelen, arvon Kaaro-fanit, mutta otsikko viittaa romanttiseen kuvaan jalosta villistä, johon Kaaro tukeutuu uusimmassa kolumnissaan – tai otsikon mukaan esseessään, "Oliko jumalten kuolema suuri voitto?" Kaaro avaa kirjoituksellaan Helsingin Sanomain tiedesivujen uuden esseepalstan. Usein nautin hänen kirjoituksistaan, mutta tällä kertaa en.

Ajatus luonnonkansojen välittömästä luontosuhteesta ja autenttisesta kosketuksesta koko maailman kanssa on jo satojen vuosien ajan ollut tärkeä osa eurooppalaista ajattelua. Esimerkiksi Johann Gottfried von Herder katsoi ihmisyyden syvimmillään toteutuvan todennäköisemmin oppimattoman villin majassa, jossa perinteet ja välitön suhde luontoon elävät joka hetkessä, kuin maailmankansalaisen kylmän laskelmoivassa ja alkuperästään vieraantuneessa sydämessä. Toisin kuin Kaaro, Herder yhdisti jalon villin romanttisen ihailun kristilliseen ajatteluun, mutta muuten miehet ovat melko lailla samoilla linjoilla.

Harmi kyllä Herder ei ole enää huudossa antropologien tai uskontotieteilijöiden parissa. Romanttinen kuva jalojen villien autenttisesta luontosuhteesta on tyrmätty etnografisessa tutkimuksessa erittäin hyvin perustein ajat sitten. Kaaro rakentaa siis esseensä paitsi romanttiselle, myös pseudotieteelliselle ajattelulle. (Lisään tähän tarkennuksen: Kaaro ei esseessaan piittaa antropologiassa erittäin laajalti jaetusta näkemyksestä, etteivät "luonnonkansat" eroa moderneista ihmisistä sellaisella tavalla, että heillä olisi "henkisesti rikkaampi elämä". Modernit ihmiset eivät antropologien mukaan ole heihin verrattuna syntiin langenneita, "pysyvästi vajavaisia". Oletus, että luonnonkansat elävät paratiisissa, johon meillä "ei ole paluuta" on paitsi perusteeton ja romanttinen kuvitelma, myös ärhäkkää kyseisten kansojen toiseuttamista.)

Tämä on erityisen ongelmallista siksi, että essentialisoiva, romanttinen ajattelu on viime vuosikymmeninä tehnyt paluuta erityisesti poliittisesti motivoituneessa, alkuperäiskansoja koskevassa tutkimuksessa. Romanttinen kuva jalosta villistä on otettu käyttöön alkuperäiskansojen poliittisissa liikkeissä, ja sieltä se on liukunut politisoituneeseen aktivistitutkimukseen. Monet antropologit ovat tietysti pöyristyneet tilanteesta. Esimerkiksi sosiaaliantropologi Adam Kuper on julkaissut aiheesta tärkeää kirjallisuutta – linkitettäköön tässä klassikkoartikkeli "The Return of the Native". Suomessa aihetta on käsitellyt esimerkiksi Sanna Valkonen.

Tiedetoimittaja Kaaro sohaisee siis romanttisella esseellään keskelle yhtä antropologian keskeisistä rajanvetokiistoista (eli kiistoista siitä, mikä on tiedettä ja mikä ei). Hän tekee sen kaikesta päätellen viattoman tietämättömänä siitä, mitä on tekemässä. Tämä on nyt lyhyen ajan sisällä jo toinen kerta, kun Helsingin Sanomain tiedesivut alittavat riman puhuessaan humanistisista tai yhteiskuntatieteellisistä aiheista. Kaaro muovaa tiedesivujen uuden esseepalstan profiilia. Toivoisin, ettei palstasta tulisi pseudotieteellisten spekulaatioiden tyyssija.