Katson
And thou art now a spirit pouring
Thy presence into all,
The essence of the tempest's roaring
And of the tempest's fall.
Sain työn valmiiksi ja saan nyt ajatella muuta. Luen Emily Brontën runoja, ostin vasta kokoelman Poems of Solitude. Käytän oudosti vapautunutta aikaani näkemällä ja katsomalla ihmisiä ja asioita, joista pidän. Kiersin tänään tapaamassa ihmisiä ja sitten vihdoin ARS 06:n. Kohtasin enemmän mieleistäni kuin osasin arvatakaan. Eilen sain tain mukaani elokuviin; arvasin aivan oikein, että hän ymmärtäisi arvostaa supersankarielokuvia: Superman returns. Alan olla tyytyväinen ja tiiviistä työrupeamasta toipunut.
ARS:ssa silmäni kiinnittyivät paitsi Angelo Filomenon silkkisiin, Swarowski-kristalleilla koristeltuihin koruompeluksiin, myös muutamiin mieshahmoihin. Mark Raidperen video 10 miestä kosketti - kuinka ihmeellistä istua yksin pienessä huoneessa katsomassa kuinka minulle tuntematon mies rentoutuu kameran edessä kuin peilin, alkaa poseerata, hymyilee minulle mutta ohitseni, koettaa löytää asennon, jossa näyttäisi kauniilta; tai kuuluu kai sanoa komealta. En tiennyt keitä ja missä miehet olivat, näin vain tuon halun.
AES+F -ryhmä kuitenkin otti suuriin maalauksiinsa kuvauksellisuuden ja käytti nuoren pojan joskus pelottavan, järkyttävän kauneuden: yksityiskohta teoksesta Viimeinen kapina:
Oli maalauksissa tyttöjäkin, mutten saanut silmiäni irti noista nuorukaisista. Etenkään en yhdestä maassa maanneesta vaaleahiuksisesta, ehkä 16-kesäisestä pojasta, fotorealismia tavoitellen mutta renessanssin asetelmin. Huulet kevyesti raollaan, vartalo vielä lähellä lapsen virheettömyyttä, mutta vailla lapsen pyöreyttä, vailla palleroisuuden häivääkään. Enkeli. Tunnen murhetta kuullessani soimausta siitä, että ihmiset (miehet) katsovat pitkään nuoria tyttöjä, sillä jos siinä katsomiskokemuksessa on mitään vähääkään samaa kuin mitä koen nähdessäni joskus noita olentoja elävinä, niin en soisi katseita pois. Miksei niin häkellyttävän kaunista saisi katsoa? Tietääkö tuonikäinen kaunis poika miltä hän näyttää? Voiko tietää?
Myöhemmin tietää toki. Kuljin huomaten, toisin kuin aikoihin, ja pysähdyin katsomaan monenlaista – tämä Édouard Levén kuva (Haava, alla yksityiskohta) pysäytti aika pitkäksi aikaa. Voi, tokihan tuo olento tietää kauneutensa.
Kotimatkalla mietin katselemaani ja sitä, kuinka ja mihin katseeni oli tarttunut. Vihastuvatko miehet ryhmänä katseestani? Vihastuvatko jotkut? Minähän katson sukupuolitettua, estetisoitua, vaikka henkistettyä niin ruumiillisuuteen kiteytettyä miehistä kauneutta, miestä objektina.
Minusta on hämmentävää kuinka harvassa kuitenkin nuo täydelleen katseen kohteiksi asetetut mieshahmot ovat, ja ennen kaikkea kuinka harvassa ovat niiden – heidän – kauneutta ylistävät sanat. Kuinka loputtomasti on kirjoitettu naishahmon piirteiden kauneudesta, miksi niin vähän noista enkelinkaltaisen huimaavista olennoista, miksi niin vähän miehisen kauneuden lajeista?
Tämä ihmetys ilmaantui pintaan tieysti edellisen illan elokuvan vuoksi. Sen Atlas-, arkkienkeli Mikael- ja Messisakuviin kai sitten tarvittiin ohjaajaksi homo. Onhan siinä jotain naurettavaa, että miesvartalon kuvallisen ylistyslaulun esittämiseen vaaditaan kohteen katsojaksi ja kuvaajaksi mies.
4 Comments:
Tuo on kyllä mielenkiintoinen kysymys. Itse olen valinnut sen linjan, että ylistän kulloistakin rakastettuani aika yksityisesti, koska menen itse kovin hämilleni julkisesta ylistyksestä (ja pelkään sen olevan jotain julmaa ironiaa) ja jotenkin olen (ehkä täysin perusteetta) kuvitellut, että rakastetutkin ajattelisivat täten.
Tietysti valokuvauksen ja muidenkin kuvataiteiden harrastajana taidan olla morbidi tapaus; poimin piirteet aika nopeasti ja tyypittelen, mihin taidehistorian vaiheeseen ne sopisivat parhaiten. Ja kenties kuvaan miestä tällaisissa asetelmissa ikään kuin koetellakseni teoriaani käytännössä. Mutta en pidä sitä erityisen vaarallisena - suostun toki itsekin kuvattavaksi noin, jos joku onnistuu perustelemaan, että piirteeni sopisivat siihen-ja-siihen.
Ja tietysti minua kiinnostaa se, millaisia piirteitä muut (naiset) pitävät miehessä visuaalisesti kauniina.
Yksi seikka, mikä tuntuu jotenkin fataalilta siinä mielessä että se on turhankin vetoava, on miehen esittäminen vaarattoman oloisena. Esimerkiksi, nukkuvana. Tai epävarmana. Sellaiseen kuvaan reagoi poikkeuksetta positiivisesti. Sen sijaan kovismainen poseerausilme, rehvakkuus, uhmakkuus, töykeys ja vihaisuus eivät jotenkin pure itseeni lainkaan visuaalisesti vaan tekevät kuvasta jotenkin luotaantyöntävän. (Ja myös livemiehestä, on pakko sanoa. Mikään ei kauhistuta niin kovin kuin huomata rakastetun otsaan piirtyvän kulmakarvojen väliin äkäisyysviivan, ja syvenevän, vakiintuvan. Äkkiä hätkähtää - tuoko on hänen suhtautumisensa maailmaan? Miksi ihmeessä?)
Luultavasti lumoavat olennot tietävät kyllä lumoavuutensa, ainakin hetkittäin. Sillä saavathan he palautetta: Sellaista on vaikea onnistua salaamaan ilmeissä ja eleissä!
Vaikka tietenkin tässäkin kai verrataan jatkuvasti ikätovereihin ja seuralaisiin: kun kävelen ystäväni kanssa huoneeseen, kumpaa katsotaan pidempään jne. Niinpä osa lumosta jää tuhoutumatta, muuttumatta kovaksi lumon itsetietoisuudeksi silkasta sattumasta, siitä kenen kanssa on ystävystynyt aiemmin laskelmoimatta sen kauaskantoisia vaikutuksia minäkuvaan ja sen myötä siihen, miten toiset ottavat vastaan. Minulle lumo on silloin osittain tuhottua, kun se alkaa dominoida - mies, joka "tietää" olevansa komea, tuntuu usein näyttelevän komean miehen luonneroolia ja siinä on jotakin epäillyttävää; ihmisen kuuluisi kai mielestäni olla haluttavuudestaan epävarma sukupuolestaan riippumatta. Ja ehkä on jokin erityisen herkkä ikä, jossa fiksataan uskomus omasta viehättävyydestä?
Mutta se on ainakin varmaa, että objektivoinnista puhutaan usein turhan yksipuolisesti ja oletetaan se aina jotenkin negatiiviseksi asiaksi. Ikään kuin se ei olisi tietyssä mielessä välttämättömyys, ja hetkellisesti ja ei-dogmaattisena esiintyessään ihan miellyttäväkin piirre.
On mielenkiintoinen, ja kumman vaiettu kysymys. Tähänkään kirjoitukseen ei ollut kellään avoimesti mitään sanomista sinua ennen, vaikka muutamakin kommentoi/reagoi yksityisesti.
Tyypittely on hauskaa; olen harrastanut sitä paitsi taidehistoriallisin luokin ja aikakausin, myös miettimällä millaisia satuolentoja tai sarjakuvahahmoja ihmiset olisivat. Pitäisi aktivoitua kuvaamaan noita mietteitä jotenkin.
Kyllä, miehen esittäminen nukkuvana tai jotenkin haavoittuvaisena on helposti vetoavaa. Kuitenkin vain jos haavoittuvaisuuteen ei liity vaativaisuutta tms. Kovismaiset poseerausilmeet ovat yleensä joko tylsiä tai hellyttäviä - jälkimmäisestä näkyi hyviä esimerkkejä eilen veljenpoikani rippikirkossa (kaikkialle sitä joutuu), jossa alboihin sonnustautuneet 15-vuotiaat koettivat näyttää uskottavilta.
Niin, äkäisyysviivan syvenemisen seuraaminen on murehduttavaa. Kuitenkin sitä koettaa pysyä vierellä, sillä rypyn vakiinnuttaminen on mielestäni kunkin oma valinta, sellainen valinta, joka ei saisi työntää minua ystävän läheltä pois.
Mutta paljonko lumoavat olennot saavat palautetta? Ja keneltä? Jotta he tietäisivät lumoavuutensa, heidän on saatava palautetta oikeilta henkilöiltä, eikä niin välttämättä käy. On tietysti (no jaa, minun mielestäni tietysti) harmi, jos ihminen jää peilaamaan itseään muissa niin intensiivisesti, että hän tarttuu lumoavan olennon rooliin kokopäivätoimisesti, mutta eipä liika epävarmuuskaan hyväksi ole; se tekee ihmisen helposti onnettomaksi, eikä sellaisessa ole mitään erityisen lumoavaa.
Omista tavoistaan objektivoida pitäisi puhua enemmän. Yksipuolinen kuva objektivoinnista vaientaa, mikä on harmi.
Heh. Minäkin olen käynyt aikaisemmin katsomassa tuon Viimeinen kapina-teoksen. Miehenä kiinnitin huomioni naispuolisiin persooniin, jotka hekin olivat sangen viehättäviä. Ja armeijakuosi on aina minun silmissäni plussaa.
Tuntuu siltä että monissa taiteen kappaleissa, aina Ahosta alkaen, on esitetty, että miehen täytyy olla kova lumotakseen naisia. Monesti on saanut kuulla että itsevarmuus ja ennen kaikkea itsevarma komeus on seksikästä. Kiva tietää että kaikki eivät ajattele sentään näin, sillä itse en jaksa kovan roolia vetää.
Varmasti kokisin miellyttävänä jos joku tuntisi esteettistä nautintoa minua katsellessani, ja vielä rohkaisisinkin siihen jos olisin yhtään varmempi omasta ruumiistani. Miehenä on kuitenkin vaikea saada naisia puhumaan avoimesti ja objektivoimaan miehiä: miten ihmeessä se onnistuisi?
Suhtautuminen objektivoinnin kohteeksi joutumiseen on kuitenkin todennäköisesti sama molemmin sukupuolin. Eräs naispuolinen tuttavani kerran kertoi, että hänelle oli kaupungin vakiojuoppoporukan johtaja huikannut terassilta "hyvä perse!" (joka sikäli osoitus hyvin tarkasta ja hienostuneesta objektivoinnista.) (mutta perusteltu, sillä ei hän nyt erityisen pahannäköinen ole.)
Tuttavani toki käänsi katseensa pois ja kiihdytti paikalta, kuten pitää tehdä, mutta sisimmässään hänestä tuntui hyvältä. Joku oli huomannut hänet, ja jopa sanonut häntä julkisesti viehättäväksi.
Itsevarmuuden voi käsittää niin monin tavoin - esimerkiksi luottamus siihen, että voi jännittämättä paljastaa epäröintinsä, voi antaa hyvin itsevarman vaikutelman.
Miehenä on kuitenkin vaikea saada naisia puhumaan avoimesti ja objektivoimaan miehiä: miten ihmeessä se onnistuisi?
Siihen ei tunnu olevan kovin hyvää valmista sanastoa. Lisäksi avoimessa miehen objektivoinnissa tulee luopuneeksi omasta asemastaan oletusarvoisena objektina, mikä voi tuntua hankalalta. Katsovaan keskittyväksi subjektiksi muuttuminen liittyy jotenkin vanhenemiseen, oman viehätysvoiman vähenemiseen, sillä tapaa neutrimmaksi muuttumiseen kuin monet vanhemmat saiset ovat. Miestä objektivoiva ylistävä sanasto kun tuntuu olevan lähinnä äidin.
Lähetä kommentti
<< Home