Hämmästys

Ruhtinas nähtävästi kuuli ja hämmästyi, että hänen puoleensa käännyttiin ja ymmärsi kysymyksen, mutta ei liene oivaltanut sitä kokonaan eikä näin ollen vastannut. Huomattuaan, että kaikki nauroivat, hänkin avasi suunsa ja alkoi nauraa.

Olen hämmästynyt toistuvasti muutamista asioista viime päivinä. Olen myös tehnyt töitä ja lukenut siihen liittyvää, josta en valitettavasti voi kirjoittaa täällä, siksi niin hiljaista. Mutta siteeraanpa edelleen Dostojevskia ja kerron noista hämmennyksenaiheista.

Ensinnäkin hämmästyn aina huomatessani, että osaan vähän jotain kieltä. Suomen kohdalla hämmennyn sentään aika harvoin, vaikken sitäkään katso erityisen hyvin taitavani, mutta muiden kielten puhuminen on aina aika ihmeellistä. En ollenkaan tajua miten voin osata sanoa mitä haluan, vaikken osaisi selittää mitä sääntöä seuraan tai millä perusteella luotan osaamiseeni. Vieraskielisiä sanojakin tunnistan ja ymmärrän ihmeen paljon, vaikkei minulla ole aavistustakaan mistä olen niitä oppinut. Vieras kielihän on lähtökohtaisesti jotain vierasta, eli jotain, jonka olen erikseen opetellut, joissain tapauksissa jopa aikuisella iällä. Eikä minulla ole tajua siitä, kuinka oppiminen tapahtuu. En luota kielitaitooni, tunnen huijaavani jotenkin, tai ehkä minua huijataan suomentaessani kirjoja. Outo taikatemppu.

Toiseksi olen törmännyt taas pariin otteeseen erilaisissa tilanteissa siihen, että ihmiset näkevät mustasukkaisuudessa jotain moraalisesti hienoa. Hämmentävä ajatuskuvio menee kai tähän tapaan: Ihminen kärsii koska toinen ihminen ei toivo sellaisia asioita, joita hän haluaisi tämän toivovan. Sitten hän mieltää kärsimyksensä toisen syyksi: jos toinen olisi toivonut kuten olisi kuulunut, kärsimystä ei olisi aiheutunut, joten väärin toivonut on aiheuttanut kärsimyksen ja häntä sopii siitä soimata.

Joskus ajatuskulku on vielä hieman mutkikkaampi; tällöin siihen liittyy joku kolmas ihminen. Silloin ajatus saattaa kulkea seuraavaan tapaan: ihminen kärsii, koska toinen ihminen ei toivo sellaisia asioita, joita hän haluaisi tämän toivovan, mutta toivoo jotain johonkuhun kolmanteen ihmiseen liittyvää. Silloin syyllisyys siirretäänkin tälle kolmannelle. Äsken esittämässäni kahden ihmisen kuviossahan syytettävää ihmistä pidettiin vastuullisena omista toiveistaan ja velvollisena toivomaan sitä, mitä syyttäjä haluaa hänen toivovan. Tässä toisessa tapauksessa taas väärin toivova onkin manipuloitava uhri eikä siten vastuussa mistään; pahantekijä on kolmas, joka on ohjaillut uhrin toivomaan väärin. Oikeintoivominen määräytyy edelleen kärsivän toiveiden perusteella.

Kolmanneksi olen hämmästynyt siitä, ettei hypoteesin kyseenalaistavia huomioita kuulla. Olen toistuvasti törmännyt siihen, että jos esitän jossain keskustelussa, jossa ollaan innoissaan jostain kokonaisehkoselityksestä, huomion, joka ei sovi esitettyyn teoriaan, huomio sivuutetaan. Sen tosiasiallisuutta ei siis koeteta kiistää eikä sitä koeteta sovittaa selitykseen, vaan se ohitetaan kokonaan aivan kuin en olisi sanonut mitään.