Kuoleman ajattelemisesta
On kuollut primadonna,
hänen tomunsa hautaan kannettiin,
ja tuhannet surivat silloin,
sillä hän oli kaunis niin. –
Samat katsojat ensi-illoin
yhä kertyvät teatteriin.
Näin alkava Uuno Kailaan runo 'Primadonna on kuollut' lienee julkaistu ensi kertaa teoksessa Kirjeaarteita koulusta, jota luen paraikaa – kiitos Karri!
Olen ajatellut viime aikoina paljon kuolemaa. Koetan ratkaista kuinka paljon on mielekästä käyttää aikaa sen muistamiseen, että kuka tahansa ympärilläni tai minä itse voi kuolla milloin hyvänsä. En ole siitä erityisen huolissani mutta ajattelen sitä usein; ehkä enenevissä määrin, vaikka olen kyllä muistanut asian melko taajaan lapsesta pitäen.
Pidän kuoleman ajattelemista hyvänä, se muistuttaa ajattelemaan esimerkiksi kosketuksen ja näön ihmeellisyyttä. Aistien ylipäätään. Nämä näppäimet tuntuvat miellyttävän sileiltä sormieni alla. Istun puutarhaterassilla, edessäni on paljon vihreää, etuoikealla isäni tekemä veistos, jossa on hieman puolipalloa suuremman pyöröikosadodekaedrinpalan muotoisen kehikon keskellä diskopallomainen kappale, jonka nimeä en tiedä, mutta olen katsellessani oivaltanut, että se syntyy kun dodekaedrin tahoja vedetään irti toisistaan sopivasti, ja sitten kierretään kunnes sivujen väliin jääneet neliöt muuttuvat kolmiopareiksi; kolmiot ovat samankokoisia kuin kärkien väliin alkujaan syntyneet kolmiot. Välillä kappaleesta heijastuu auringonvaloa kasvoilleni. Tuuli suhisee puissa, tässä on hyvin lämmin.
Tämä muistaminen, itsen kokevana olentona unohtamatta jättäminen (voisin ehkä helpostikin) tuntuu olennaiselta. Lisäksi tietysti on hyväksi tietää läsnäolevien elävien hauraus, vaalia kun vaalittavaa on. Mielessä on kuitenkin käynyt onko liki jatkuvassa kuoleman ajattelemisessa jotain sellaista morbidia, joka ei ole oman arvioni mukaan hyväksi. Luulen kuitenkin, ettei, olenhan tyyni ja tyytyväinen.
Tunnisteet: kuolema, suhtautuminen toisiin
7 Comments:
Olen itse aina, lapsuudesta saakka, ajatellut kuoleman nimenomaan aistimisen loppumisena. Ja aina kuullessani jonkun kuolemasta ajatellut sitä, mitä itse aistin sillä hetkellä, ja sitä, ettei kuollut voi enää edes potentiaalisesti aistia sitä, toisin kuin minä. Olen myös ihmetellyt, ajatteleeko kukaan muu kuolemaa aistimisen loppumisena. Nyt tiedän vastauksen.
Mieltäni hiveli myös todella taitava sanan "diskopallomainen" käyttö merkinnän yleisen morbidiuden häivyttämiseksi. <3
Irtonaisia väitelauseita:
Mielekkään olemisen reunaehtona on jonkinasteinen antautuminen illuusiolle, joka saa sen näyttämään ikuiselta.
Ystävyyteen liittyy ajatus jatkuvuudesta.
Joissain uskonnoissa on rituaaleja, joissa sukupuoli- ja parisuhdeuskomuksien legimoinnin lisäksi vahvistetaan illuusiota kuolemattomuudesta ja tämän pyhän parisuhteen jatkumisesta ikuisessa.
Jos kuolema tulee lähelle, on se aina uhka ikuisuudelle.
Jos kuolemaa tunnustelee vaikka puutarhaterassilla ajatellen, voi tuntea myös jotain epämiellyttävää.
Välittömästi aistivalla ei ole huolta huomisesta eikä minuutta.
Satori on tila, joka tappaa minän hyväksymällä kuoleman.
Joskus asiaa ajateltuani huomasin pelkääväni sitä, että kuolisin tietämättäni.
Sit sitä vaan delaa,
tuijottaa jotain virtaa ja kelaa,
ett "Näin se pelaa".
Sitä siin sit hokee,
tuijottaa sitä tuonelan jokee -
ja sit voi relaa.
En tiedä, olenko varsinaisesti ajatellut kuolemaa aistimisen loppumisena. Olemassa olemisen loppumisena, katoamisena lähinnä. Aistimisen loppumistahan se lopulta on. Olen lähinnä aktiivisesti yrittänyt olla ajattelematta, mitä kuolemasta ajattelen, koska silloin pelkään sekoavani. Niin pelottava asia kuolema on. Luultavasti minun pelkoni on merkki juuri siitä, että minun pitäisi ajatella enemmän kuolemaa. Käsitellä pelkoni ja yrittää siten päästä pelon yläpuolelle. Toisaalta, onko kuolemaa tosiaankaan hyvä ajatella liikaa. Siinä voi jäädä elämä elämättä tai elää liikaa.
Minun on pakko vielä kommentoida kommenttia. Jack the blogger kiteytti niin hyvin ajatukseni: "Joskus asiaa ajateltuani huomasin pelkääväni sitä, että kuolisin tietämättäni". En ole osannut muodostaa pelkoani kunnolla sanoiksi, mutta tuossa se on kaikessa yksinkertaisuudessaan.
Voi, minusta olisi juuri hienointa kuolla niin, ettei huomaisikaan. Jäisi väliin kaikki mystisyys ja makaaberi hautajaisten suunnittelu, johon kokemukseni mukaan kuulutetun kuoleman läheisyys saa ihmiset vajoamaan.
Ei silti, olen jo omat hautajaiseni ja elimenluovutukseni suunnitellut, joten voin keskittyä sitten kuoleman koputellessa mystisyyteen.
Mieleeni muistuu eräs elokuva, jossa Gregory Peck on sotilaana Burmassa. Eräässä kohtauksessa päähenkilö katselee lasta, joka leikkii hiekassa liskon kanssa, ja kun kolleega tulee paikalle ja kysyy, mitä lapsi touhuaa, Peck toteaa: " ikuinen dilemma: tappaako vai ei". Lapsi nitistääkin liskon. Uteliaisuus, joka tappaa vain nähdäkseen miltä kuolema näyttää...inhimillistä?
Koko elokuva on mielestäni aika moniulotteinen tutkielma kuolemasta, kuten usein sotaelokuvat.
(piti etsiä nimi imdb:stä, kyseessä on "Purple Plain").
Voi Sampo, hauskaa jos hiveli. Minusta aistimisen loppumisen ajattelu saa lisäksi miettimään tajuamista, esimerkiksi sitä, että tajuan diskopallomaista kappaletta katsoessani millainen se on, tai tajuan, että on lämmin.
Jtm, kommentteja väitelauseisiin:
- Onko? Miten niin?
- Luultavasti usein liittyy. Voin kuitenkin kuvitella tilanteen, jossa ystävyyteen ei liity ainakaan ajatusta ystävyyden minkäänlaisesta konkreettisesta jatkumisesta.
- Niin on sellaisia rituaaleja. Jänniä.
- Miksi kuolema olisi uhka ikuisuudelle? Minusta ainoastaan yksittäisten olioiden yms. ikuisuudelle.
- Voi tuntea jotain epämiellyttävää, kyllä.
- Tuo on monasti toistettu kuvaus eläimestä tai oikeastaan ihmisen ja eläimen välisestä erosta. Suhtaudun siihen epäillen - vai tiedätkö sinä miltä tuntuu aistia välittömästi tai olla vailla minuutta? Jos et, miksi pitäisi olettaa, että mikään oleminen olisi kuvittelemamme välittömästiaistimisen kaltaista?
- Satori, niinpä näkyy olevan. Opin uutta.
Jack, tuo on kieltämättä osuva pelko.
Gouda, sinun pitäisi perustaa lorublogi.
Sointu, minusta kuoleman muistaminen ja ajatteleminen ei ole ahdistavaa. Koeta ajatella asiaa ihan rauhassa jonkin aikaa; keskity siihen hetkeksi. Ei kuoleman pelkäämiseen vaan ajatukseen kuolemasta. Minusta kuoleman pelkäämisen ajatteleminen voi johtaa siihen, että "voi jäädä elämä elämättä tai elää liikaa", ei kuoleman ajatteleminen.
Sari, ei sitä kuolemista tarvitsisi välttämättä kovin kauan etukäteen tietää, mutta olisi kuitenkin harmi (tämän hetken näkökulmasta tietysti) kuolla niin, ettei alkuunkaan tajua mitä on juuri tapahtumassa, esimerkiksi nukkuessaan. Kyllä minä ainakin olen utelias.
Lähetä kommentti
<< Home