Camillan sisaret ja veljet

"Oh, yes, yes!" cried Camilla, whose fermenting feelings appeared to rise from her legs to her bosom. "It's all very true! It's a weakness to be so affectionate, but I can't help it. No doubt my health would be much better if it was otherwise, still I wouldn't change my disposition if I could. It's the cause of much suffering, but it's a consolation to know I posses it, when I wake up in the night." Here another burst of feeling.

Omituista, kuvittelin pitkään, etten pidä Dickensistä. Huomaan olleeni väärässä. Nyt luen Great Expectationsia ja olen jo tavattoman kiintynyt Miss Havishamiin. Tuossa yllä puhuu kuitenkin joku stereotyyppihahmo nimeltään Camilla, johon en ole ehtinyt vielä tutustua lähemmin enkä tiedä tulenko tutustumaankaan.

Luulin pitkään, että herkkätunteisen kärsimyskyvyn korostaminen siihen tapaan kuin tuossa sitaatissa tehdään on puhtaasti tietyn kirjallisuuden lajityypin hahmojen ominaisuus, ja etten tulisi kohtaamaan Camillan kaltaisia olentoja kuin kirjoissa. Olin tietysti väärässä. Koska olin vilpittömästi uskoni vallassa, kesti jonkin aikaa ennen kuin oivalsin, että tietyt kohtaamani ihmiset olisivat kelvanneet malleiksi kirjoittajalle, joka luo Camillan kaltaista hahmoa. Asian hahmottamisesta on tietysti nyt jo joitain vuosia. Olen epäilemättä kirjoittanut tästä aiheesta monasti ennenkin.

Sen jälkeen kun olin alkanut tajuta, että tuohonkin kirjoissa kuvattuun toimintatapaan saattoi törmätä monissa yhteyksissä, aloin tietysti selvittää missä määroin itse muistutan Camillaa. Olin aikanaan tyttökirjoista ja muusta vastaavasta lukemistosta sekä ympäröivän maailman tarjoamista esimerkeistä aika hyvin sisäistänyt ajatuskuvion, jonka mukaan kärsiminen on jaloa ja kärsijää ylentävää – toisaalta olin myös jo pidemmän aikaa kapinoinut tätä ajatuskuviota vastaan. Kapinoinnissa auttoi sen huomaaminen, kuinka hyvin tarmokkaat kärsijät sopivat kaikenmoisten Camillojen esikuviksi.

En aio ryhtyä kaltoinkohtelemaan herkkätunteisuuden käsitettä, tai aikanaan se ei ole tarkoitukseni. Joku voi tietysti kokea toisin. Tunnen monta ihmistä, jotka määrittelevät itseään tavalla tai toisella herkkätunteisuutensa kautta, eikä tuolaisessa määrittelyssä ole mielestäni mitään moitittavaa. Rakennanhan itsekin kuvausta itsestäni useidenkin tyyppihahmojen ja stereotyyppisten ominaisuuksien avulla; herkkätunteisuus ei ole yksi niistä, mutta se voi jollekulle toisella hyvin olla hyvä malli, jonka kautta jäsentää käsitystään itsestään. Pikemminkin mietin tuota omistetun piirteen vuoksi mustasukkaisesti kärsimistä.

Omistetun siksi, että Camillahan julistaa itse herkkätunteisuuden omakseen. Hän toisaalta myöntää, että olisi kaikille helpompaa, jos hän kärsisi vähemmän, mutta toisaalta sanoo, ettei voi kärsimisalttiudelleen mitään, ja ettei myöskään luopuisi siitä vaikka voisi. Hän jopa pahastuu ajatuksesta, että voisi olla kärsimättä. Olen kuullut muutaman ihmisen puhuvan samaan tapaan. Ei tietenkään yhtä korostetun naurettavasti kuin Dickensin kirjoittamana, mutta juuri yhtä epäjohdonmukaisesti ja julistetulla kyvyttömyydellään ylpeillen. Eräs etsi ihmisen, joka taatusti tuottaisi hänelle toivotunlaista huolta, ja asettui sitten mukavasti kärsimään siitä, mitä alun alkaenkin tiesi tämän ihmisen olevan. Eräs toinen oli lähinnä katkera maailmalle siitä, ettei maailma arvostanut häntä riittävästi. Hän oli myös vankasti sitä mieltä, ettei kaltaiseni iloluontoinen hattarapää kykene ymmärtämään todellista maailmantuskaa. Hän oli luultavasti oikeassa.

Dickens saa minut näemmä pirulliseksi. No, kuitenkin olen tuuminut melko lailla myös sitä, kuinka paljon ja missä tilanteissa muistutan Camillaa. Eräissä tilanteissa muistutan, vaikken onneksi mitenkään johdonmukaisesti. En tahtoisi vaalia kykyäni kärsimiseen. Uumoilen, että taipumuksia voi vahvistaa vaalimalla ja heikentää jättämällä vaalimatta, ehkä jopa piruilemalla hiljaa itsekseen ei-toivottujen taipumusten kustannuksella. Saan itseni välillä kiinni sellaisista ajatuskuluista, joille joudun nauramaan kun kerronkin ne hieman toisessa valossa; kun kerron itseni Camillamaisena hahmona. Nauru ei kuitenkaan saisi olla pilkallista, itsen ruoskiminen ivanaurulla on harha-askel, sillä se johtaa taas kärsimiseen. Naurun on hyvä olla iloista.