Demoni
Tästä syystä kyse ei ole niinkään Kafkan ja Walserin luomuksien luonnollisesta viattomuudesta, joka vastustaa Jumalan kaikkivaltaisuutta, kuin kiusauksesta. Heidän demoninsa ei ole kiusaaja, vaan olento, joka on loputtomasti alttiina tulla kiusatuksi.
Lueskelen Agambenin Tulevaa yhteisöä. (Miksi italialaiset filosofit fanittavat Glenn Gouldia?) Agambenia on mukava juuri lueskella, sillä luvut muistuttavat blogikirjoituksia. Sen kuulee jo otsikoista: "Etiikka", "Dim-sukkahousut", "Sädekehät" ja "Pseudonyymit" seuraavat toisiaan tässä järjestyksessä.
Agamben muistuttaa Spinozan kirjoittaneen, että demoninen on jumalasta etäisin olento, olennoista heikoin. Se siis tarvitsee eniten apuamme. Ja, Agamben jatkaa: "Paha on yksinomaisesti epäadekvaatti reaktiomme tämän demonisen elementin edessä, pelästynyt vetäytymisemme sen luota tekemään – perustamalla paha tässä paossa – jonkin voiman olla."
Monet tosiaan pitävät kiusaamiselle altistumista eräänlaisena pahantekona. Vähintäänkin jokainen verkossa oleillut (ja jokainen koulukiusaamista nähnyt) tietää, että helpostikiusattavuus herättää raivoa. Minunkin on joskus aika vaikea sietää sitä, sillä alttius näyttää usein aktiiviselta asettumiselta alttiiksi kiusanteolle. On päivänselvää, että örkit ryömivät koloistaan kun niitä kutsutaan. – Miksi siis kutsua? Kutsua toisia tekemään pahaa? Pahantahtoisuutta? – Vaan siitä lienee kyse harvemmin kuin siltä tuntuu. Siltä tuntuu on näet sen reaktion alku, joka johta "epäadekvaatteihin reaktioihin demonin edessä", siis pahantekoon.
Demoni on olento, joka "tarvitsee eniten apuamme ja rukouksiamme". Vaikka ajattelisikin näin, on helppo eksyä reagoimaan epäadekvaatisti. Demonin demoniutta ei näet pidä suojella; ei ole aiheellista järjestää mukavaa sijaa alttiudelle tulla kiusatuksi. Puolustushyökkäys demonin puolesta säilyttää asetelman sellaisena, joka saattaa ihmisiä kiusaukseen. Rukouksessa rukoillaan, että demoni, kaikista heikoin olento, vahvistuisi. Apu ei saa perustua oletukselle, ettei näin tule käymään.
Selkärankansa lujuutta voinee arvailla seuraamalla kuinka hyvin osaa pidättäytyä.
Tunnisteet: suhtautuminen toisiin
17 Comments:
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Johan se määriteltiin ainakin puoliksi: Jumalasta etäisin olento, olennoista heikoin. Koska puhe oli Spinozasta, niin Deus sive natura, eli Jumala on ihan kaikki. Tällöin demonikaan ei ole Jumalasta irrallinen, vaan nimen omaan olennoista heikoin, eli vähiten Jumalan kaltainen. Ei siis kuin kummitus tai peikko, sillä ne osaavat kaikenlaista nastaa kuten kahleidenkalistelua ja örisemistä.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
"Uskominen" ei ole minustakaan erityisen kiinnostavaa. Sen sijaan on usein hyvin kiinnostavaa ja opettavaista miettiä erilaisia menneitä ja nykyisiä tapoja jäsentää asioita.
Tommin asenne uskontoa kohtaan on mielenkiintoinen. Jos oletetaan, että länsimaisen kulttuurin piirissä voisi kasvaa yksilö, joka ei tunne Jumalan ja jumaluuden käsitteitä, on jokin mennyt koululaitoksella pieleeen. Ihminen, joka oikeasti olisi noin tietämätön, ei kykenisi ymmärtämään mitenkään länsimaisen ajattelun valtavirtaa viimeisen parintuhannen vuoden ajalta. Spinoza, Platon, Aristoteles ja Kant ovat arvokkaita ajattelijoita niin ateistille kuin uskovallekin.
Toinen seikka on, uskooko jumalien tai Jumalan olemassaoloon. Minä uskon kolmiyhteiseen Luojaan, joten tommin näkemyksen mukaan lienen fiktiivinen olento.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Niinpä niin Tommi.
Kuten sanottu - et sinä keskustele, etkä sinä kai edes halua keskustella, vaikka jotain kommentoitkin.
Ja vaikka yrittäisin miten hyväntahtoisesti ja ei-ruumistisesti löytää sinun käsittämättömän totaalista mutta toivottavasti teeskennellystä (sillä jos se on aitoa kyvyttömyyttä, lienet luultavasti avohoidossa?) mielikuvituksettomuudestasi jonkinlaisen satiirin pilkahduksen, niin ei onnistu.
Perustelen kuitenkin ymmärtämättömyyttäni kohteliaasti (kuten eufemia minun filosofisia pakerruksisiani luettuaan), että mitä ilmeisimmin syy on minussa (siis lukijassa) - ei sinussa.
Tunnustan kuitenkin Tommi, että jostain merkillisestä syystä - vaikket sinä saakaan minua nauramaan mielipiteillesi (mikäli ne ovat mielipiteitä - sinä sen tietysti jälleen paremmin tiedät), saat minut kuitenkin lähes purskahtamaan itkuun kuten eräs 35 vuotta sitten tapaamani noin 30-vuotias, skitsofreniaa sairastanut mies, joka yritti suorittaa ylioppilastutkintoa Kotkan silloisessa iltalukiossa.
Yritimme useaan otteeseen keskustella aika vakavistakin asioista, mutta hänen tapansa argumentoida oli jotain aivan uskomattoman "tyrmäävää".
Hän pystyi esittämään vastaväitteitä, jotka eivät oikeastaan olleet osoitettavissa vääriksi, mutta jotka erittäin hämmentävällä tavalla sekoittivat keskenään tasot kirjaimellinen/vertauskuvallinen tai konkreettinen/abstrakti.
En silloin tajunnut, vaikka jotain jo mielisairauksista tiesinkin, että tämänkaltainen kyvyttömyys käsitellä kognitiivisesti symbolisen ja ei-symbolisen eroa liittyi monesti juuri skitsofreenikon mielen "häiriötilaan".
Muistan ne lähes kammottavat naurunpuuskat, joita hän sai aina, kun oli mielestään osoittanut jossain kommentissaan, että minun täytyi olla aivan pihalla väitteitteni kanssa esim. juuri Nietzschestä (jo silloin!).
Kammottavinta tuossa naurussa oli, etten ymmärtänyt siitä mitään - en liioin sitä, että hän nauroi, koska tunsi olevansa oikeassa (ja tietyssä mielessä, tietyllä mutta täysin epäadekvaatilla tavalla hän OLI oikeassa), vaikkei asiallisesti ottaen varmasti ollut.
Toisaalta tuosta naurusta ei löytynyt myöskään mitään ironista tai edes vahingoniloista.
Se tuli ikäänkuin toisesta maailmasta, joka oli minulle täysin outo - lähes pelottava.
Kolme vuotta myöhemmin tyyppi oli tehnyt itsemurhan tyhjentämällä omista lääkkeistään purkillisen, jonka ilmeisesti tiesi varmuudella vievän hengen.
*
Että tällainen - suorastaan demoninen assosiaatio nousi muistini syövereistä.
Mutta ehkäpä se oli "vain" kummitus tai peikko...
Vielä kerran ja kuten sanottu - jos/kun en ymmärrä sinua, niin vika lienee kuitenkin kokonaan minun puolellani...
PS. Eufemian kommentin linkki opettavaista, jossa referoidaan Tuija Pulkkisen kirjan Postmoderni politiikan filosofia esittelemää saksalaisen idealismin (lähinnä Hegel) ja liberaalin angloamerikkalaisen (etenkin Locke) perinteen erilaisia käsityksiä vapaudesta ja kansalaisyhteiskunnasta, on varsin mainio.
Olen kirjan itsekin lukenut, ja se selvensi aika lailla eräitten muiden (mm. Fukuyaman Historian loppu ja viimeinen ihminen) ohella eurooppalaisen ja amerikkalaisen politiikan kulttuurin eroja.
Amerikkalainen, lähinnä Lockesta (ei niinkään Hobbesista) periytyvä negatiivinen vapaus merkitsee vapauden rajoitusten minimoimista, kun taas Hegelin kehittelemä positiivinen vapaus korostaa juuri yhteisön, valtion ja moraalin merkitystä vapauden mielekkyyden ja sisällön perustana.
Sillä jos me emme ole vapaita johonkin, ei ainoastaan vapaita jostakin, ei vapaudella ylipäätään ole juurikaan mitään mieltä, muotoili asiaa jopa Nietzsche Zarathustrassaan.
*
Mitä ruumismiin tulee, niin minulle se on yhä edelleen melko sisäistämätön termi, jolle en näe yleisempää käyttöä.
Ehkä rinnastukseni perustuu väärikäsitykseen, mutta ruumismi muistuttaa jossain suhteessa Dawkinsin meemiä, jonka analogia geenin suhteen oli alunperin varsin mielenkiintoinen ja lupaava, mutta joka ei sittemmin osoittautunut tieteellisesti kovinkaan käyttökelpoiseksi.
Kun pyysin Tommilta aiemmin "erotusdiagnostista" määritelmää ruumismista toivoin, että hän perustelisi, miten se eroaa käsitteistä, jotka jollain tavalla sivuavat tai ovat merkitykseltään ja/tai käytöltään sitä lähellä - kuten ehkä psykologinen egoismi tai joku vastaava.
Tällainen erottelu selventäisi tämänkin käsitteen käyttöä huomattavasti enemmän kuin pelkkä käsitteen kuvailu lisämääreiden avulla.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Tommi, sanot ettet uskaltaisi kirjoittaa demoneista tai jumalista, koska "ne ovat niin epämääräisiä olentoja". Kuitenkin jos luet tuon eufemiatukseni, niin ehkä huomaat, etten postuloi siinä demoneita tai jumalia missään sellaisiin uskovassa mielessä. Pikemminkin kokeilen tekstilläni sitä, voisinko puhua noilla käsitteillä sellaisista asioista, jotka tuntuvat olennaisilta. Se on minusta aika hyvä tapa saada jotain uudelta tuntuvaa ja ehkä mielekästä irti sekä itselle vieraista käsitteistä että mietityttävistä asioista.
Kokeile joskus. Ota jokin sinusta vieraan tuntuinen käsite ja koeta käyttää sitä hyvin. Ei niin, että pyrit osoittamaan käsitteen huonouden, vaan päinvastoin, pyrkien sanomaan sen avulla jotain tolkullista. Se on aika virkistävää.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Toki argumentin olisi voinut kirjoittaa auki ja jättää puhumatta demoneista. Vaan jos olisin tehnyt niin, en olisi päässyt kokeilemaan miltä tuntuu puhua demoneista. Tekstistä olisi jäänyt puuttumaan se tunnustelu toisenlaisten jäsennystapojen suuntaan, mitä siinä nyt on. (Lisäksi tämä tietysti on lukupäiväkirja, Agamben puhuu demonisuudesta, ja ajatukseni lähti siitä - mikä ei kuitenkaan ole minusta kovin ollennaista.)
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
hei eufemia! on joo kiva kokeilla, milta TUNTUU puhua jostakin, oli se sitten mitä vaan, koneella vaan sanat on sanoj a j eihän tunnesisällöissä ole mittään väärää
voisinko puhua käsitteillä asioista, jotka tuntuvat olennaisilta?
tommi.kokemusperäisistä asioista voi kirjoittaa.stop.
tagisi oli 'suhteet toisiin'
tuo 'toinen' saattaakin vastata...
http://pleieri.blogspot.com/2013/05/psykologinen-egoismi.html
Lähetä kommentti
<< Home