Keskustelu traumoista

Kävin taannoin erään ystäväni kanssa erittäin kiinnostavan keskustelun. Se on palannut mieleeni tavan takaa, ja ajattelin nyt kirjoittaa siitä.

Käytimme puhuessamme sanaa "trauma", mutta en ole varma siitä onko se osuva. Käytän sitä kuitenkin edelleen paremman puutteessa. Puhe on pitkäkestoisista ja paljoon ihmisen asenteissa vaikuttavista perustavista pelokkaista olettamista, jotka vaikuttavat siihen, miten ihmiset tulkitsevat toisten tekoja. Keskustelussamme ystäväni erotti toisistaan kaksi tyypillistä ja tavallaan toisilleen vastakkaista traumaa. Lisäksi hän spekuloi olettamuksella, että toinen niistä olisi yleistynyt toisen kustannuksella.

Ensimmäinen trauma saa ihmisen epäilemään, että hänen toimiaan koetetaan rajoittaa tai häntä koetetaan pakottaa johonkin. Tällä tapaa traumatisoituneen ensireaktio asioihin on helposti puolustautuminen, sillä hän kokee helposti hyökkäyksiä tai vaatimuksia sielläkin, missä niitä ei ole. Tämän trauman julkinen ilmaus on poliittinen: vapautumista vaativa puhe erilaisista sorron muodoista ja hyökkäys pakotteita ja rajoitteita vastaan. (En muuten tietenkään itse poliittisesti erittäin liberaalina väitä, että kaikki rajoitteita vastustava politiikka olisi traumatisoitunutta.)

Toinen trauma taas on ensimmäiselle liki vastakkainen. Se saa ihmisen epäilemään, ettei häneen kiinnitetä todellisuudessa mitään huomiota, että hän on näkymätön ja kaikille merkityksetön. Tällä tapaa traumatisoitunut ei tietenkään koe kenenkään pyrkivän rajoittamaan hänen elämäänsä, mutta hän todennäköisesti toivoo huomiota ja pelkää ettei saa sitä. Traumaan liittyy usein tietoisuus siitä, ettei voi millään perusteella vaatia muilta mitään, myöskään huomiota. En osaa kuvitella kuinka tämä trauma ilmenisi poliittisesti, mutta julkisuudessa sitä voi halutessaan pohtia esimerkiksi Idols -karsintoja katsellessaan.

Nämä kaksi traumaa ovat oikeastaan toisensa poissulkevia. Jos olettaa olevansa näkymätön, ei voi kuvitella että kukaan vaatisi mitään, ja jos olettaa toisten esittävän jatkuvasti vaatimuksia, ei voi kuvitella olevansa näkymätön. Ihmiset eivät kuitenkaan ole aina johdonmukaisia, ja minusta näyttää siltä, että draamaillessaan moni saattaa päätyä vuoroin itkemään sitä, ettei ketään kiinnosta, vuoroin uhoten kiistämään toisten oikeuden esittää mitään vaatimuksia.

Ystäväni uumoili, että jälkimmäinen trauma olisi ehkä viime aikoina (vuosina? vuosikymmeninä?) lisääntynyt ja ensinmainittu vähentynyt; no, ainakin siinä sosiaalisessa ympäristössä ja siinä julkisuudessa, jonka keskellä me elämme. Ja tosiaan, kun mietin ikäisiäni ihmisiä, mieleeni tulee vain yksi, jonka voi hieman karrikoiden väittää edustavan puhtaasti ensimmäistä tyyppiä. Etenkään kohtalaisen suurissa kaupungeissa kasvaneet nuoret aikuiset eivät tunnu kokevan, että heitä koetettaisiin pakottaa johonkin tiettyyn muottiin. Ja kyllä, moni tuntuisi kokevan toisaalta, että eivät millään perusteella voi vaatia ympäristöltään mitään, ja toisaalta, ettei ympäristö ole heistä kiinnostunut. Minäkin tunnistan itsessäni selvästi tämän jälkimmäisen, mutten oikeastaan lainkaan ensimmäistä traumaa.

Tämä muutos, jonka olen minäkin havaitsevinani, voi olla silkkaa harhaa. Asiaa pitäisi tutkia jotenkin muutenkin kuin siltä tuntuu -pohjalta. Mutta tutkia kuinka? Ainoa mieleeni tullut mahdollisesti toimiva keino on julmetun työläs: se vaatisi valtavien tekstimassojen, sanomalehtien, verkkosivujen jne. lähilukua, ja eri aikoina yleisesti hyväksyttyjen argumentointitapojen selvittämistä. Onko julkisessa puheessa käypä ja tehokas retoriikka muuttunut? Onko nykyään entistä vaikeampi väittää, että ryhmältä x vaaditaan sitä ja tätä, ja asettua vastustamaan väitettyjä vaatimuksia? Onko rajoituksista vapauttamisen retoriikka kärsinyt inflaation koska ihmiset eivät usko, että ketään kiinnostaisi nähdä sitä vaivaa, että ryhtyisi erikseen rajoittamaan?