12.9.07

Keskustelu traumoista

Kävin taannoin erään ystäväni kanssa erittäin kiinnostavan keskustelun. Se on palannut mieleeni tavan takaa, ja ajattelin nyt kirjoittaa siitä.

Käytimme puhuessamme sanaa "trauma", mutta en ole varma siitä onko se osuva. Käytän sitä kuitenkin edelleen paremman puutteessa. Puhe on pitkäkestoisista ja paljoon ihmisen asenteissa vaikuttavista perustavista pelokkaista olettamista, jotka vaikuttavat siihen, miten ihmiset tulkitsevat toisten tekoja. Keskustelussamme ystäväni erotti toisistaan kaksi tyypillistä ja tavallaan toisilleen vastakkaista traumaa. Lisäksi hän spekuloi olettamuksella, että toinen niistä olisi yleistynyt toisen kustannuksella.

Ensimmäinen trauma saa ihmisen epäilemään, että hänen toimiaan koetetaan rajoittaa tai häntä koetetaan pakottaa johonkin. Tällä tapaa traumatisoituneen ensireaktio asioihin on helposti puolustautuminen, sillä hän kokee helposti hyökkäyksiä tai vaatimuksia sielläkin, missä niitä ei ole. Tämän trauman julkinen ilmaus on poliittinen: vapautumista vaativa puhe erilaisista sorron muodoista ja hyökkäys pakotteita ja rajoitteita vastaan. (En muuten tietenkään itse poliittisesti erittäin liberaalina väitä, että kaikki rajoitteita vastustava politiikka olisi traumatisoitunutta.)

Toinen trauma taas on ensimmäiselle liki vastakkainen. Se saa ihmisen epäilemään, ettei häneen kiinnitetä todellisuudessa mitään huomiota, että hän on näkymätön ja kaikille merkityksetön. Tällä tapaa traumatisoitunut ei tietenkään koe kenenkään pyrkivän rajoittamaan hänen elämäänsä, mutta hän todennäköisesti toivoo huomiota ja pelkää ettei saa sitä. Traumaan liittyy usein tietoisuus siitä, ettei voi millään perusteella vaatia muilta mitään, myöskään huomiota. En osaa kuvitella kuinka tämä trauma ilmenisi poliittisesti, mutta julkisuudessa sitä voi halutessaan pohtia esimerkiksi Idols -karsintoja katsellessaan.

Nämä kaksi traumaa ovat oikeastaan toisensa poissulkevia. Jos olettaa olevansa näkymätön, ei voi kuvitella että kukaan vaatisi mitään, ja jos olettaa toisten esittävän jatkuvasti vaatimuksia, ei voi kuvitella olevansa näkymätön. Ihmiset eivät kuitenkaan ole aina johdonmukaisia, ja minusta näyttää siltä, että draamaillessaan moni saattaa päätyä vuoroin itkemään sitä, ettei ketään kiinnosta, vuoroin uhoten kiistämään toisten oikeuden esittää mitään vaatimuksia.

Ystäväni uumoili, että jälkimmäinen trauma olisi ehkä viime aikoina (vuosina? vuosikymmeninä?) lisääntynyt ja ensinmainittu vähentynyt; no, ainakin siinä sosiaalisessa ympäristössä ja siinä julkisuudessa, jonka keskellä me elämme. Ja tosiaan, kun mietin ikäisiäni ihmisiä, mieleeni tulee vain yksi, jonka voi hieman karrikoiden väittää edustavan puhtaasti ensimmäistä tyyppiä. Etenkään kohtalaisen suurissa kaupungeissa kasvaneet nuoret aikuiset eivät tunnu kokevan, että heitä koetettaisiin pakottaa johonkin tiettyyn muottiin. Ja kyllä, moni tuntuisi kokevan toisaalta, että eivät millään perusteella voi vaatia ympäristöltään mitään, ja toisaalta, ettei ympäristö ole heistä kiinnostunut. Minäkin tunnistan itsessäni selvästi tämän jälkimmäisen, mutten oikeastaan lainkaan ensimmäistä traumaa.

Tämä muutos, jonka olen minäkin havaitsevinani, voi olla silkkaa harhaa. Asiaa pitäisi tutkia jotenkin muutenkin kuin siltä tuntuu -pohjalta. Mutta tutkia kuinka? Ainoa mieleeni tullut mahdollisesti toimiva keino on julmetun työläs: se vaatisi valtavien tekstimassojen, sanomalehtien, verkkosivujen jne. lähilukua, ja eri aikoina yleisesti hyväksyttyjen argumentointitapojen selvittämistä. Onko julkisessa puheessa käypä ja tehokas retoriikka muuttunut? Onko nykyään entistä vaikeampi väittää, että ryhmältä x vaaditaan sitä ja tätä, ja asettua vastustamaan väitettyjä vaatimuksia? Onko rajoituksista vapauttamisen retoriikka kärsinyt inflaation koska ihmiset eivät usko, että ketään kiinnostaisi nähdä sitä vaivaa, että ryhtyisi erikseen rajoittamaan?

Tunnisteet: , , ,

13 Comments:

Anonymous Punainen Nörtti said...

Minun mielestäni nuo traumat voivat ihan hyvinkin yhdistyä variantiksi, jossa ihminen kokee, että tullakseen huomatuksi ja mielenkiintoiseksi hänen täytyy alistua ympäristön vaatimuksiin ja rajoituksiin.

13.9.07  
Anonymous Punainen Nörtti said...

Kelpaisivatko seuraavat jälkimmäisen trauman poliittisiksi ilmentymiksi?

* Kun uskonnollisen rauhan häiritsemislakia (vai mikä se olikin) aikanaan sorvattiin, muistan nähneeni yleisönosastokirjoituksia, joissa haluttiin säilyttää sana "jumalanpilkka" lakitekstissä, koska heidän mukaansa Jumala on niin merkittävä, että hän ansaitsee maininnan laissa.

* Ne, joiden mielestä samaa sukupuolta olevien rekisteröidyistä parisuhteista tulisi käyttää lakitekstissä sanaa avioliitto, että yhteiskunta antaisi oikean signaalin ko. parisuhteiden kelvollisuudesta.

* Yleensä ottaen lait, joita perustellaan enemmän sillä, että ne antavat signaalin kuin niiden toteutuskelpoisuudella.

13.9.07  
Blogger Veloena said...

No mutta, tämä on kiinnostava avaus.

En osaa heti sanoa muuta kuin että minulle samoin kuin PN:lle tuli epämääräinen tunne, että kahtiajakosi (tai ystäväsi jako) on aika jyrkkä. Itse koin valinneeni näkymättömyyden, koska en tahtonut alistua vaatimuksiin ja rajoituksiin - suunnilleen näin. Ikään kuin jonkinlainen psyykkinen maan alle katoaminen, voisi sanoa. Lakkasin vain pitämästä yhteyttä ja vastaamasta mitenkään vaatimuksiin, ja kas, kävin näkymättömäksi. (Pidemmän päälle se ei kuitenkaan tuntunut järkevältä ratkaisulta, kuten blogistakin ehkä pystyy lukemaan.) Nykyään suhtaudun tuohon ajatukseen vähän huvittuneesti, mutta jotenkin sentyyppisesti sen aiemmin, nuorempana hahmotin.

Julkinen vaatiminen kuulostaa kyllä aina jollakin tavalla hassunkuriselta ja pompöösiltä, etenkin kun vaaditaan asioita, joiden kohdalla on itse kokenut, ettei niiden valitseminen aiheuta mitään ihmeempiä kurinpitotoimia tms. tai jos on ollut itse valmis hyväksymään näiden valintojen nurjatkin puolet (koska kaikissa valinnoissa on nurjia puolia, jos oikein tarkasti saivartelee), kuten nyt vaikkapa jonkin eläkemaksujen saamatta jäämisen tietyntyyppisistä kirjoituspalkkioista. Tietysti osa näistä hyväksymisistä on sitä luokkaa, että jonkun tyypin 1 traumapesän olisi ihan hyvä tulla tökkimään mitään vaatimatonta tyyppiä kaksi. Usein sitä osaa vasta silloin ryhdistäytyä, kun joku toinen osoittaa kohta kohdalta, miten itse asiassa suostuu hyväksymään aika kummallisia diilejä.

Kiinnostava tyypittely, kaiken kaikkiaan. Tosin en ole varma, onko tuo tyypin yksi traumoittunut nyt oikeasti kovin traumoittunut, ellei sitten hänen agitaatiopuuhiaan luonnehdi ylenmääräinen defensiivisyys ja reaktiivisuus, joka helposti kääntyy itse asiaa vastaan. (Voi olla, etten vain poiminut tätä piirrettä tarpeeksi tarkasti kuvauksestasi, oletan sinun tarkoittaneen tätä.)

Mmh, kiinnostavaa.

13.9.07  
Blogger Eufemia said...

Punainen nörtti, niinhän ne voivat yhdistyä ja yhdistyvät, mutta täysin johdonmukaista se ei ole - rakennelmaan kun oikeastaan sisältyy oletus, että näkymättömälle esitetään vaatimuksia. Signaalinantamislait... hmm, tätä täytyy miettiä.

Veloena, hauskaa jos kiinnosti. Totta, kahtiajako on jopa karrikoidun jyrkkä; miellänkin sen pikemminkin työkaluksi kuin kuvaukseksi todellisuudesta.

Ai, psyykkinen maan alle katoaminen? Vaatimuksista irti päästäminen? Jännää, olenkohan sitten oudompi kuin luulin, sillä en muista koskaan kokeneeni, että minulta olisi mitenkään painostavasti vaadittu mitään (paitsi muutamassa ihmissuhteessa, mutta se on eri juttu kuin mistä tässä puhun). Näkymättömyyden, tai ehkä pikemminkin merkityksettömyyden (muille) ja etäisyyden kokemus taas on ollut aina tuttu.

Mielestäni kumpikaan trauma ei ole välttämättä kovin pahasta, siis jos ne on jotenkin tiedostettu, sillä kumpaankin sisältyy mahdollisia hyviä puolia: ensimmäiseen taipumus poliittiseen aktiivisuuteen, toiseen taas vastuunkanto itsestä.

14.9.07  
Anonymous Punainen Nörtti said...

Olen edelleen hiukan sitä mieltä, että yhtaikainen traumatisoituminen molemmista tyypeistä on johdonmukaista. En nimittäin usko, että vaatimukset sille, että ihminen olisi kelvollinen yhteiskunnan jäsen olisivat ajan myötä yhtään lieventyneet. Yhteiskunnan liberalisoitumisen myötä vain se sanktio, joka normien rikkomisesta seuraa on muuttunut. Siinä missä se ennen oli erilaista normien rikkojan höykyttämistä ja yrityksiä palauttaa tämä ruotuun, nykyisin sanktiona on lähinnä normien rikkojan mariginaalisoiminen ja oman onnensa nojaan jättäminen.

14.9.07  
Blogger Eufemia said...

Punainen nörtti, olet oikeassa siinä tapauksessa, että toinen trauma ymmärretään selkeäksi peloksi, että tulee marginalisoiduksi. Maginalisointi on tällöin juuri sanktiointikeino, ja sellaiseksi se koetaankin, jolloin kyseessä on oikeastaan eräs ensimmäisen trauman muoto.

Olen kuitenkin koettanut tässä käsitellä hieman toisentyyppistä asiaa. "Toinen trauma" lähtee ehkä jopa liikkeelle sen tajuamisesta, ettei keneltäkään voi millään vakaalla perusteella vaatia mitään, että ympäristöllä ei ole mitään velvollisuuksia yksilöä kohtaan. Tästä ei seuraa huoli mistään määriteltävissä olevasta marginalisoitumisesta, vaan epämääräinen huoli, että on muille ihmisille täysin samantekevä teki mitä teki.

14.9.07  
Blogger Odelma said...

Minusta noita kahta on oikeastaan vaikea erottaa jyrkästi, koska molemmat ovat hyvin inhimillisiä: kuulua ryhmään eli noudattaa joitakin sen periaatteita tai tapoja, tässä siis toteuttaa sen vaatimuksia, ja samalla olla huomioitu ja hyväksytty omana itsenään.

Kyse on kai molempien kohdalla huomion hakemisesta, mutta on kasvatuksesta tai persoonasta, esim. intro- tai ekstroverttiudesta kiinni, kummalla tavalla sitä "toteuttaa". Mutta kuten sanoit, ihmiset eivät ole johdonmukaisia (eikä minusta tarvitsekaan), ja ihmisillä on nuo molemmat yllämainitut tarpeet, harva toteuttaa aina vain toista.

Minä näen tämän näin: ensimmäisestä traumasta kärsivä näkee omat ongelmansa muiden aiheuttamina ja ärisee muille. Silloin mikään huomio ei ole tarpeeksi. Toisesta traumasta kärsivä ei taas pysty puolustaamaan itseään, vaan kokee itse olevansa vääränlainen saadakseen huomiota, koska ei täytä vaatimuksia. Huomionkipeydessään hän usein alistuu vaatimuksille, mutta ei jaksa tai edes huomaa äristä niistä, koska huomio on tärkeämpää.

En ymmärrä, miten Idols-karsinnat liittyvät ihmiseen, jolla on "tietoisuus siitä, ettei voi millään perusteella vaatia muilta mitään, myöskään huomiota", koska ensimmäiseksi tulee mieleen että huomiotahan Idoliksi haluava hakee. Mutta tarkoitatko sitten sellaisia anteeksipyyteleviä hakijoita, jotka eivät edes itse usko itseensä?

15.9.07  
Anonymous Maahanmuuttaja said...

Molemmat traumat yhdistyvät ainakin maahanmuuttajissa. Olen itse käynyt läpi pitkän ja tuskallisen prosessin, ennen kuin huomasin kuuden vuoden kuluttua, ettei kukaan rajoita toimintaani, ei pakota mihinkään, ja toisaalta en ole näkymätönkään. Tarkoitan tietenkin vain sosiaalista kenttää, intiimillä tasolla näiden tuntojen kanssa saa painia loppuikänsä.

15.9.07  
Blogger Tulta syöksevä lintu said...

Eufemia, kiinnostava ajatusleikki. Ajatellessani tuota ensimmäistä traumaa tahdon painottaa samaa asiaa kuin mitä itsekin kappaleen lopuksi alleviivaat, eli ettei vapautta puolustava retoriikka voi olla edes pääsääntöisesti traumaattista. Uhka on todellinen. Sen sijaan hankalampaa on se, miksi vapautta halajava lipeää tästä selkeästä tiedostuksestaan ja hankkeestaan, antaen itse sorrolle elämän ja ahdistuen sellaisesta, mitä ei oikeastaan osaa nimetä ja nähdä. Tähän liittyy myös äskettäinen sananvaihto 'lasikatoista' täällä.

Sen sijaan en näe ensinkään miksi yksi trauma olisi yleistynyt toisen kustannuksella. Etenkään itsessäni en näe tuota toista traumaa laisinkaan, mutta en muutenkaan perusta 'moderni vieraantuneisuus' argumentista. Johan Georg Simmel lätkäisi kaupunkilaiseen blasé'n leiman, jonka puoli moderni apatia on.

Ja miten mikään 'likeinen' tai 'etäinen' lukeminen paljastaisi jotakin kollektiivisista traumoista, ellet itse edes allekirjoita ihmistoimintaa tekstinä? Pikemminkin tekstiin saa tahtoessaan piirrettyä sen ääriviivat.


Veloena sanoi:

Lakkasin vain pitämästä yhteyttä ja vastaamasta mitenkään vaatimuksiin, ja kas, kävin näkymättömäksi.

Jos nyt jätetään luvusta se, että et ollut valintasi kanssa täysin sujut, kuvaat mielestäni tuossa potentiaalisen itsevarmaa anarkismia. Suurin osa siitä, mitä anarkismiksi kutsutaan alistaa itsensä poliittisen opposition (ja itse asiassa absurdeimmillaan poliittisen järjestäytymisen) kautta. Mutta mikä kiistää (väki-)vallan tehokkaammin kuin välinpitämättömyys sitä kohtaan silloin, kun se ei ole elämälle konkreettisena esteenä.

15.9.07  
Blogger Eufemia said...

Hmm, olen kirjoittanut epäymmärrettävästi. Tätä täytyy selvästi vielä miettiä, sillä tuntuu siltä, etten ole onnistunut selittämään "toista traumaa" tyydyttävällä tavalla.

Odelma, Idols-karsinnat liittyvät mielestäni toiseen traumaan juuri silloin kun ihmiset eivät häpeile. Kun he kokevat voivansa tehdä mitä hyvänsä koska ei ketään kuitenkaan kiinnosta, kun he arvelevat ihmisten unohtavan saman tien joka tapauksessa. Totta kai huomion hakeminen on ristiriitaista jos kokee niin, mutta toive on kuitenkin siksi ymmärrettävä, että ristiriitakin tuntuu ymmärrettävältä. Joten huomiota haetaan tavoittelemalla jatkuvaa julkisuutta ja sen tuomaa näkyvyyttä.

Maahanmuuttaja, en tietenkään ole kokenut tuota kunnolla itse, mutta hieman kyllä, olen asunut ulkomailla useaan otteeseen. Näkymättömyyden kokemus sai särmää vieraassa ympäristössä, ajoin on tosi uuvuttavaa olla ulkomaalainen. Ja tosiaan, kyllä siihen ajoittain sekoittui kokemus, että minulta vaadittiin asioita - lähinnä siksi, että olin vähän väliä muiden tiellä tai häiriöksi tietämättömyyteni ja osaamattomuuteni vuoksi.

15.9.07  
Blogger Eufemia said...

Tulta syöksevä lintu, minun on helppo kuvitella, ettet tunnista tuota toista traumaa itsessäsi lainkaan. Hmm, kiitos huomautuksesta, että johan Simmelkin. Voi tosiaan olla, että kuvitelma toisen trauman lisääntymisestä on harha. Mitä lukemiseen tulee, kyllä minusta jotain voi päätellä siitä, miten julkisesti hyväksytyt argumentointitavat muuttuvat ajasta toiseen. Jos argumentti ei herätä vastustusta, sen sisältämä ajattelutapa tuntuu argumentointihetkellä todennäköisesti monien mielestä luontevalta. Jos samanlainen argumentointitapa alkaa myöhemmin herättää närää tai epäuskoa, on todennäköistä, että monen tapa ajatella on jollain tapaa erilainen kuin ensinmainitussa tapauksessa.

15.9.07  
Blogger Matti said...

Anteeksi että kommentoin tikkua enkä aitaa. Mutta yleinen rajoituksista vapautumisen retoriikka alkoi Suomessa 80-luvulla, ja eli omaa hiljaiselämäänsä vailla suurempaa poliittista merkitystä. Se kuitenkin iskostui yhdelle sukupolvelle positiivisena arvona: jos on jotain "rajoja" tai "tabuja", niistä pitää "vapautua".

90-luvun alussa Suomi koki shokin, kun kansainvälinen toimintaympäristö muuttui. Seuranneen laman aikana omaksuttiin nopeasti uusi (finanssi)liberalistinen talousdoktriini, jonka mukaan täystyöllisyys ei ollut enää tärkein päämäärä.

Nyt tämä kaikki ilmaistiin kielessä, jossa puhuttiin rajoista ja tabuista vapautumisena. Tietty terapiakieli helpotti eli fasilitoi uudistusten rynnimistä läpi. Kertoo aika paljon, että ennen sana "tasa-arvo" tarkoitti kansakunnan tulonjaon suhteellista tasaisuutta.

En nyt sano mikä on hyvää ja huonoa, mutta liittäisin mielelläni traumapuheen historialliseen tarkasteluun. En tarkoita että yhtä palautettaisiin toiseen. Mutta psykoslangin ärsyttävin piirre on sen epäpoliittisuus.

21.9.07  
Blogger Eufemia said...

En ole aivan varma ymmärsinkö viimeistä kappalettasi, Matti, mutta joka tapauksessa kiinnostava kulma lähestyä aihetta. Niin, psykoslangi on epäpoliittista. Se on argumentointikeino (tai pikemminkin -keinoja), monella tapaa samankaltainen kuin mistä Leena Eräsaari puhuu kirjoituksessaan Virasto. Kun johonkin (koneeseen tai vapautumiseen) vetoaminen on laajalti hyväksytty hyväksi argumentoinniksi, sillä voi puolustaa melkein mitä kantaa hyvänsä.

21.9.07  

Lähetä kommentti

<< Home