13.8.07

Olemaan unohtuminen tai muistuminen

He did not wring his hands nor weep,
Nor did he peek or pine,
But he drank the air as though it held
Some healthful anodyne;
With open mouth he drank the sun
As though it had been wine!

Olin tänään ystäväni jumalan luona pelaamassa hänen luomaansa peliä Helvetinpartio X. Koska peli oli ajoin hidastempoista, luin sen lomassa toisen ystäväni kirjaa, joka lojui sohvalla. Se oli Oscar Wilde -kokoelma, ja aloin lukea runoa The Ballad of Reading Gaol. Tuo katkelma sopii alustukseksi lyhyeen jatkoon sille, mitä kirjoitin toissapäivänä.

Minua on joskus pyydetty kuvaamaan mikä tuntuu olennaiselta kokemuksessani itsenäni olemisesta. Olen lähtenyt aina liikkeelle ruumiillisesta kokemuksesta ja kosketuspintojen, ulottumisen ja painon tunnusta. Olen myös pitäytynyt juuri noiden asioiden kuvaamisessa, hyvin pikkutarkasti, kurottamatta minnekään. Kuvannut sitä, miltä tuntuu kun lumi narisee kengän alla tai yötuuli on lämmin, tai naapurista tunkee kotiini tupakansavun haju ja herättää minut yöllä. Kuoleminen kuulostaa siltä hetkeltä, jolloin kaikki tuo lakkaa.

Väsynyt, raskas olo painoi minut kotimatkalla kiinni junan penkkiin; harhaileva katseeni poimi kaikenlaista minkä muistankin, mutta satunnaisesti. Se tässäolo, jota olen koettanut kysyttäessä kuvata, on helposti niin hajamielisen suuntautumatonta, etten muista kiinnostua muista – enpä toisaalta juuri itsestänikään. Tyyntä, vailla mitään erityistä halua tai ajatusta. Pyrkivä subjektius, kaikenlainen kohdistuminen ja into jäävät taka-alalle epämääräisiksi liehuviksi hälyääniksi. Samoin kaikki haluihin liittyvät epävarmuudet. Olennaista saattaa olla esimerkiksi junan muovipäälysteisen penkin ja käteni välinen kitka.

Minulle on puhuttu viime aikoina jonkin verran "ruumiillisuudesta". Tuota sanaa ei voi tuoda mieleeni ilman, että haluan keskittyä tähän mistä olen koettanut nyt puhua, syrjäyttämättä olennaista millään muulla, tärkeälläkään. Wilden kuolemaantuomittu muistaa kiinnittää huomiota siihen, miltä ruumiillinen, aistillinen olemassaolo tuntuu.

Tunnisteet: , , ,

7 Comments:

Blogger Tristan said...

Opettelin tuota runoa teininä jotain 20 säkeistöä ulkoa - vieläkin muistan osan. Siihen liittyy paljon muistoja tunteista ja olemisesta teini-ikäisenä. Kosketti mahtipontisuudellaan tuossa vaiheessa.

13.8.07  
Anonymous aino said...

mitä theokratialle tapahtui

13.8.07  
Blogger Eufemia said...

Tristan, jeh, tajuan hyvin teini-ikäisen halun opetella tuota runoa ulkoa.

Aino, sitä täytynee kysyä hältä itseltään.

13.8.07  
Blogger Tulta syöksevä lintu said...

Ovatko kyseessä väsymyksen hetket vai valmiina olemisen hetket? - ne päivät, joina Jumala lepäsi, ilman tiesi valmiiksi hengittää? Tai sen joukossa tupakansavun. 'Taka-ala' menettää merkityksensä ja olennainen kokemus itsestä on esteettisesti tunnistettu ja kirkas.

13.8.07  
Blogger Eufemia said...

Tulta syöksevä lintu, mielestäni molemmat, siksi otsikon unohtuminen ja muistuminen. Väsyneenä, esimerkiksi viime yönä junassa olemaan unohtuminen ei ole tunnistettua ja kirkasta, onpahan vain. Jotain hyvin samankaltaista tulee kuitenkin ajoin koettua myös kirkkaasti ajatellen, Wilden kuolemaantuomitun lailla.

13.8.07  
Anonymous Vyyhtiläinen said...

Laskeuduin junan penkille, ja kaikki muukin laskeutui: ihmiset, menossa kuka minnekin, mainokset, kädensijat, kantamukset, ikkunoiden heijastukset... Oli kuin koko vaunu olisi tehty pelkistä vastauksista: kosketin penkkiä - penkki kosketti minua.

Sitten jäin pois tästä junasta, mutta en tiedä miten se tapahtui.

13.8.07  
Blogger Tulta syöksevä lintu said...

Tuokiojunaprofiileja?

Nousin kantamuksiseni junan eteiseen, enkä välittänyt laskea niitä alas tai etsiä istuinta, vaikka niiden paino hiersi hartioitani. Kassi painoi miellyttävästi kämmentä vasten ja nostelin sitä kevyesti keskittyäkseni ajatuksiini. Katselin syrjäkarein ihmisiä vaunuissa, kurtistelin kulmiani ja kohotin silloin tällöin toista kulmakarvaani. Hiki. Huomio, jota kiinnitin toisiin oli ylimalkaista ja jotakin etsivää.

13.8.07  

Lähetä kommentti

<< Home