Tunnustelen syömättömyyttä

Kun lääkäri tuli, jaksoin juuri ja juuri selostaa hänelle tilaani. Kuunneltuaan sydäntäni hän sanoi ettei kohtaus johtunut ollenkaan siitä, vaan kysymyksessä oli jotakin muuta. Sain ruiskeen joka palauttikin tilani ennalleen, mutta kokemus painui mieleeni pysyvästi. Myöhemmissä tutkimuksissa paljastui noiden kohtausten syykin, nimittäin verensokerin nopea aleneminen. Minulla oli ollut taipumusta siihen aikaisemminkin, ja kokemani jatkuva jännitystila oli pahentanut asian ja pannut sisäerityksen entistä enemmän sekaisin.

Luen Väinö Linnan esseitä. Onpa kiinnostavaa törmätä hänen kuvaukseensa sairastumisesta, työkyvyn menettämisestä 44 vuoden iässä. Ja etenkin kuvaukseen siitä, kuinka fyysinen tila ja siihen liittyvät ajatukset alkavat ohjata koko elämää, hallita reaktioita kaikkeen. Hankalaa, sillä vaikutussuhteet ovat monimutkaisia ja ne on helppo ymmärtää väärin, erityisen helppo jos päästää itsensä hauraan fatalistiseen tilaan. Veritulpan pelkääminen sai Linnan masentumaan, masennus pani oirehtimaan muuten fyysisesti, mikä lisäsi sairauden tuntua ja pelkoa.

Fyysisillä teoilla ja tekemättä jättämisillä on helppo vaikuttaa mielialaansa. Luin vasta Veloenan kirjoituksen Hiirieläimistä ja makeasta, ja mieleeni muistui Sirenin taannoinen kirjoitus makeansyömisestä. Niinpä en malta olla lipsumatta Linnan kokemuksista sivupoluille ja kirjoittamatta siitä, miten syömisella, syömättä jättämisellä ja niihin liittyvillä mielikuvilla ja tunnetiloilla voi tahtoen tai tahtomattaan viedä itseään retkille ties minne.

Kummallista että minulla on tästä niinkin paljon kirjoitettavaa kuin on, sillä suhteeni ruokaan on varsin mutkaton. Totta kai olen leikitellyt syömishäiriöllä kuten suurin osa tytöistä teini-iässä, mutta se jäi leikiksi. Olin vaihto-oppilaana Italiassa, pelotti ja olin yksinäinen, lihoin silkkaa säikähdystäni normaalipainoiseksi, koetin makean syömistä suruuni ja yritin laihduttaa epätervein keinoin. Älysin kuitenkin onneksi touhun mielettömyyden pian ja lopetin. Sittemmin ruoka on ollut miellyttävä asia, nautin pitkistä kynttilöin valaistuista illallisista ystävieni kanssa. Ja kuitenkin on olemassa henkinen, ruokaan välillisesti liittyvä tila, jonka koen niin ekstaattiseksi, että unohdun joskus tunnustelemaan sitä: syömättömyys.

On aikoja, jolloin ruoka ei maistu. Yleensä stressisiä aikoja, tai apeita, tai sekä että. Ja toisaalta aikoja, jolloin en malta syödä; usein työntäyteisiä, energisiäkin. Silloin syön käytännöllisesti laskelmoiden, sen verran ja sellaista ruokaa, että jaksan tehdä töitä eivätkä nopeat hiilihydraatit pääse tukkeuttamaan päätäni. Kala ja salaatti ovat hyviä työkausiruokia; ne eivät vie ajatuksia pois olennaisesta. Karamellipussi kestää viikon.

Kun vähäruokaista kautta on kestänyt jonkin aikaa, alan usein nauttia siitä. Nyt kun olen viime aikoina kuunnellut liki kaiken valveillaoloaikani musiikkia, nautinto korostuu. Arvo Pärt kuulostaa aivan erilaiselta tyhjällä vatsalla kuin kuuman ruokalautasellisen äärellä. Tyhjällä vatsalla huimaava hartaus tuo mieleen henkistyneen, eteerisen nunnan autiossa kirkkosalissa vaipumassa ekstaasiin – ruokalautanen muuttaa hartauden kuolevaisemmaksi ja vahvemmaksi. Paastottuani en malttaisi syödä koska ekstaattinen nunna avarassa kirkkosalissa on niin tavoiteltava kokemus. Ruoka muistuttaa katoavaisuudesta ja ruumiin hauraudesta ja ajasta ja siitä, että ylimaallinen laulu lähtee äärellisistä ihmisistä. Syötyäni sama musiikki tuo mieleeni munkin säilömässä satoa keskellä tuoksuvia yrttikimppuja, kunnioittaen joka eleellään elämän haurasta lämpöä.

Uskallan nauttia paastoamisen suomasta tilasta vain siksi, että osaan syödä. Nyt olen taas maan päällä lämpimässä, mieleni on vakaa ja levollinen. Tyyneys tuntuu erityisen rakkaalta ja hyvältä kun tiedän millaisiin henkisiin huimaavuuksiin pääsen lyömällä ruumiini laimin. Hyvin pettäviin huimaavuuksiin, sillä häikäisevän kirkkauden ja fyysisen keveyden tunnun lisäksi saa heikkouden, niin fyysisen kuin psyykkisenkin. On olemassa muutamia joskus satuttaneita kokemuksia, jotka ovat jääneet ymmärtämättä ja joiden kipu saattaa palata kun päästän itseni heikkoon tilaan. On jo aikaa sitten haitallisiksi katsomiani ajatusluuppeja, joihin saatan vaipua. Asioita, joilla itseni satuttaminen on turhaa. Uskallan joskus nauttia syömättömyyden ekstaattisuudesta vain koska tunnistan nuo ajatukset ja osaan niiden tullessa panna kattilan tulelle. Kun olen ravittu, olen taas oma itseni.