28.8.07

Tunnustelen syömättömyyttä

Kun lääkäri tuli, jaksoin juuri ja juuri selostaa hänelle tilaani. Kuunneltuaan sydäntäni hän sanoi ettei kohtaus johtunut ollenkaan siitä, vaan kysymyksessä oli jotakin muuta. Sain ruiskeen joka palauttikin tilani ennalleen, mutta kokemus painui mieleeni pysyvästi. Myöhemmissä tutkimuksissa paljastui noiden kohtausten syykin, nimittäin verensokerin nopea aleneminen. Minulla oli ollut taipumusta siihen aikaisemminkin, ja kokemani jatkuva jännitystila oli pahentanut asian ja pannut sisäerityksen entistä enemmän sekaisin.

Luen Väinö Linnan esseitä. Onpa kiinnostavaa törmätä hänen kuvaukseensa sairastumisesta, työkyvyn menettämisestä 44 vuoden iässä. Ja etenkin kuvaukseen siitä, kuinka fyysinen tila ja siihen liittyvät ajatukset alkavat ohjata koko elämää, hallita reaktioita kaikkeen. Hankalaa, sillä vaikutussuhteet ovat monimutkaisia ja ne on helppo ymmärtää väärin, erityisen helppo jos päästää itsensä hauraan fatalistiseen tilaan. Veritulpan pelkääminen sai Linnan masentumaan, masennus pani oirehtimaan muuten fyysisesti, mikä lisäsi sairauden tuntua ja pelkoa.

Fyysisillä teoilla ja tekemättä jättämisillä on helppo vaikuttaa mielialaansa. Luin vasta Veloenan kirjoituksen Hiirieläimistä ja makeasta, ja mieleeni muistui Sirenin taannoinen kirjoitus makeansyömisestä. Niinpä en malta olla lipsumatta Linnan kokemuksista sivupoluille ja kirjoittamatta siitä, miten syömisella, syömättä jättämisellä ja niihin liittyvillä mielikuvilla ja tunnetiloilla voi tahtoen tai tahtomattaan viedä itseään retkille ties minne.

Kummallista että minulla on tästä niinkin paljon kirjoitettavaa kuin on, sillä suhteeni ruokaan on varsin mutkaton. Totta kai olen leikitellyt syömishäiriöllä kuten suurin osa tytöistä teini-iässä, mutta se jäi leikiksi. Olin vaihto-oppilaana Italiassa, pelotti ja olin yksinäinen, lihoin silkkaa säikähdystäni normaalipainoiseksi, koetin makean syömistä suruuni ja yritin laihduttaa epätervein keinoin. Älysin kuitenkin onneksi touhun mielettömyyden pian ja lopetin. Sittemmin ruoka on ollut miellyttävä asia, nautin pitkistä kynttilöin valaistuista illallisista ystävieni kanssa. Ja kuitenkin on olemassa henkinen, ruokaan välillisesti liittyvä tila, jonka koen niin ekstaattiseksi, että unohdun joskus tunnustelemaan sitä: syömättömyys.

On aikoja, jolloin ruoka ei maistu. Yleensä stressisiä aikoja, tai apeita, tai sekä että. Ja toisaalta aikoja, jolloin en malta syödä; usein työntäyteisiä, energisiäkin. Silloin syön käytännöllisesti laskelmoiden, sen verran ja sellaista ruokaa, että jaksan tehdä töitä eivätkä nopeat hiilihydraatit pääse tukkeuttamaan päätäni. Kala ja salaatti ovat hyviä työkausiruokia; ne eivät vie ajatuksia pois olennaisesta. Karamellipussi kestää viikon.

Kun vähäruokaista kautta on kestänyt jonkin aikaa, alan usein nauttia siitä. Nyt kun olen viime aikoina kuunnellut liki kaiken valveillaoloaikani musiikkia, nautinto korostuu. Arvo Pärt kuulostaa aivan erilaiselta tyhjällä vatsalla kuin kuuman ruokalautasellisen äärellä. Tyhjällä vatsalla huimaava hartaus tuo mieleen henkistyneen, eteerisen nunnan autiossa kirkkosalissa vaipumassa ekstaasiin – ruokalautanen muuttaa hartauden kuolevaisemmaksi ja vahvemmaksi. Paastottuani en malttaisi syödä koska ekstaattinen nunna avarassa kirkkosalissa on niin tavoiteltava kokemus. Ruoka muistuttaa katoavaisuudesta ja ruumiin hauraudesta ja ajasta ja siitä, että ylimaallinen laulu lähtee äärellisistä ihmisistä. Syötyäni sama musiikki tuo mieleeni munkin säilömässä satoa keskellä tuoksuvia yrttikimppuja, kunnioittaen joka eleellään elämän haurasta lämpöä.

Uskallan nauttia paastoamisen suomasta tilasta vain siksi, että osaan syödä. Nyt olen taas maan päällä lämpimässä, mieleni on vakaa ja levollinen. Tyyneys tuntuu erityisen rakkaalta ja hyvältä kun tiedän millaisiin henkisiin huimaavuuksiin pääsen lyömällä ruumiini laimin. Hyvin pettäviin huimaavuuksiin, sillä häikäisevän kirkkauden ja fyysisen keveyden tunnun lisäksi saa heikkouden, niin fyysisen kuin psyykkisenkin. On olemassa muutamia joskus satuttaneita kokemuksia, jotka ovat jääneet ymmärtämättä ja joiden kipu saattaa palata kun päästän itseni heikkoon tilaan. On jo aikaa sitten haitallisiksi katsomiani ajatusluuppeja, joihin saatan vaipua. Asioita, joilla itseni satuttaminen on turhaa. Uskallan joskus nauttia syömättömyyden ekstaattisuudesta vain koska tunnistan nuo ajatukset ja osaan niiden tullessa panna kattilan tulelle. Kun olen ravittu, olen taas oma itseni.

Tunnisteet: , , ,

7 Comments:

Blogger Felis Catus said...

Tavallaan se, mitä kerrot kuulostaa jollain tavoin syömishäiriöiseltä, vaikka et olekkaan sitä mieltä, että sellainen sinua vaivaisi. Silloin kun itselläni oli anoreksia (ei tosin kovin paha, kun selvisin siitä ilman hoitoa) koin samankaltaista syömättömyydestä saatua nautintoa kuin, mistä kirjoitat. Tavallaan anoreksiassani oli jopa kyse siitä, että jäin tuohon nautintoon koukkuun. Voidaan tietysti kysyä, missä kohtaa menee raja 'normaalin' syömisen ja syömishäiriön välillä.

29.8.07  
Blogger Eufemia said...

Minusta ei voi puhua häiriöstä jos äärikokeiluista nautiskelu on hallinnassa eikä aiheuta vaaraa terveydelle.

29.8.07  
Blogger Mikko said...

Luetko Murroksia vai Oheisia vai kenties jotain muuta?

30.8.07  
Blogger Eufemia said...

Koottujen teosten Esseitä -opusta. Siinä on jonkin verran sellaisiakin tekstejä, joita ei ole julkaistu kirjoissa aiemmin.

30.8.07  
Blogger Veloena said...

Syömättömyys lisää esimerkiksi betaendorfiinin ja kortisolin eritystä ja sikäli haltiintumisella on taatusti vankka hormonaalinen perustansa; tunnistan itsekin tuon leijuvan tilan. Tosin minun pitää siihen päästäkseni olla jo valmiiksi todella kovan paineen alaisena; toistaiseksi on tarvittu joko äärimmäinen työstressi tai suhteen katkeamisen odotus.

En usko kyllä, että suurin osa teinitytöistä olisi leikitellyt tuolla tunteella. Minä olisin halunnut ehkä leikitellä, mutta oma tahdonvoimani ei riitä siihen ollenkaan. Tarvitaan paljon suuremmat ulkoiset paineet. Muistelen, että suurin osa teiniystävistäni kärsi lähinnä samasta asiasta kuin itsekin - siitä, että lihoi koko ajan ulos vaatteistaan. Toisaalta muistan myös, että kun koetin ystävystyä jonkun kanssa, ja tämä paljastui vähän syöväksi, se riitti itselleni tuolloin syyksi olla ystävystymättä syvemmin. Tuolloin oli paljon hankalampaa hallita tunnetta, että on epäonnistunut, koska ei omaa yhtä paljon tahdonvoimaa kuin joku toinen. Ja laihuus - se on niin tavoiteltua. Etenkin kun omassa perheessä kaikki muut naiset ovat joutuneet tekemisiin terveydenhuollon kanssa rankkojen laihdutustensa tiimoilta.

Kummallista kyllä, lihominen loppui samalla kuin lukiokin, jota vihasin. Ehkä se liittyy siihen, että jaksoi taas liikkua? Todennäköisesti.

Tuo ajatus, että tietyntyyppinen musiikki vaatii tietyntyyppisen tilan, on jotakin, jonka tunnistan kyllä myös. Joskus kun kuuntelen musiikkia, joka ei kolahda juuri lainkaan, saatan arvuutella, millaisen tilan juuri tämä musiikki vaatisi. Joskus saattaa tunnistaa, että tämä voisi kolahtaa itselle tässä tai tässä olossa, mutta joskus seinä nousee pystyyn: tällaista oloa ei ole vielä koskaan ollut ja sitä on tietysti mahdoton sen takia kuvitellakaan riittävän täsmällisesti.

Minäkin pidän hyvistä työruuista; mikään ei ole kauheampaa kuin ruoka, joka kiskaisee väsymykseen useiksi tunneiksi.

1.9.07  
Blogger Eufemia said...

Paastoaminen on kuulunut ilman muuta asiaan eri puolilla maailmaa valmistauduttaessa mihinkään samanistisen oloisiin seikkailuihin, eli sen tuottama haltioituttava kokemus on epäilemättä yleisinhimillinen. En tiedä luonnistuisiko leijunnan saavuttaminen minulta milloin vain - harvemmin haluan sitä aktiivisesti (enhän halua juoda itseäni selvästi humalaankaan kuin muutaman kerran vuodessa). Työstressi tietysti on sen verran tavallinen asia, että en ehkä huomaisi vaikka se vaadittaisiin leijunnan löytämiseksi...

Höh, teinivuosikokemuksemme ovat aika erilaisia syömisen osalta. Luultavasti se johtuu siitä, että olen pikemminkin taipuvainen laihtumaan kuin lihomaan liikaa. Vaihto-oppilasvuosi oli poikkeus, mikä oli kammottavaa.

Muistan keveänleijuvat olot jo hyvin nuorelta iältä. Silloin kuten nykyäänkään ei yleensä ollut kyse siitä, että olisin tietoisesti ollut syömättä, vaan siitä, että olin unohtanut syödä tehdessäni muuta. Opin sitten, että kun tulee kummallinen ja huono olo, pitää muistaa syödä.

2.9.07  
Blogger Veloena said...

Niinpä... ja luultavasti nuo taipuvuudet lihoa/laihtua ovat kytköksissä moneen seikkaan: luontumuksiin, stressihormonien tasoon, jne.

Mietin tätä pitkään ja tajusin jotakin olennaista esimerkiksi omasta perheestäni: Sekä äiti että minä kammoamme nälkä-äkäisyyttä siinä määrin, että meille syömisen unohtaminen ei käy kovin helposti. Isä ja sisko sen sijaan - no, toivon että he oppisivat tuon "kun tulee kummallinen ja huono olo, pitää muistaa syödä"; he pikemminkin lakkaavat silloin syömästä täysin ja heidän kanssaan on mahdotonta kommunikoida kuinkaan.

On kyllä jotenkin kauhean kiinnostavaa, miten eri tavalla ihmiset ohjaavat olojaan syömisen (ja musiikin ja liikunnan ja ja ja) avulla!

Minua jotenkin kauhistuttaa edelleen se, mitä luin kesällä editoimastani vauvojen stressivasteen kehitystä käsittelevästä kirjasta - että stressin normaalitaso, johon keho koettaa palautua erilaisin keinoin, asettuu puolen vuoden ikään mennessä. En oikein suostu uskomaan, että se pitäisi tuosta noin vain hyväksyä.

Sen uudelleen säätäminen vaatii ponnistelua. Mutta toisaalta, mikäpä ei vaadi ponnistelua ;) - eihän ihminen mikään kivi ole.

4.9.07  

Lähetä kommentti

<< Home