Näkee kuolleitten väkeä

Minun poikani Kalle näkee kuolleitten väkeä. Se on ollut näkijä siitä asti, kun otti Kittilässä päissään ruumiin syliinsä. (n SKS KRA. Enontekiö. Samuli Paulaharju b) 14529. 1930. Muist.kirj. Jenny Paulaharju. < Eufemia Laakso, mökinmuori, 70 v.)

Kaarina Koski siteeraa väitöskirjassaan Kuoleman voimat, Kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä Jenny Paulaharjun vuonna 1930 muistiin kirjaamaa mökinmuori Eufemia Laakson lausuntoa, joka löytyy nykyään Kansanrunousarkistosta. Minä liityn ketjun jatkoksi tietysti siksi, että on aina hauska kohdata kaima. Terve, sinä Eufemia noin sadan vuoden takaa. Harmi, etten tiedä sinusta mitään muuta kuin sen, mitä Jenny Paulaharju kirjasi muistiin, ja se on kovin vähän.

Aineisto, joka arkistotyötä tekevällä perinteentutkijalla on käytössään, on tyypillisesti syntynyt samaan tapaan kuin ylläoleva katkelma. Joskus kauan sitten joku nykyään jo aikaa sitten kuopattu tutkija, tai mahdollisesti muun työnsä ohessa kansanperinteen keruuta harjoittanut kansankynttilä, on seurannut tai ollut seuraamatta ammoisia keruuohjeita, ja tallessa on hänen muistiinpanonsa siitä, mitä esimerkiksi Eufemia Laakso, mökinmuori, 70 v., kerran Enontekiössä kertoi pojastaan Kallesta.

Tutkimuksessa käytettävän aineiston tuottaminen on aina teoriapitoinen prosessi. Luonnontieteissä aineisto on usein koetuloksia, erilaisia mittaustuloksia, graafeja tms. Niiden tuottaminen on vaatinut paljon teoreettista ajattelua. Samalla tavalla myös arkistossa työskentelevän perinteentutkijan aineisto on koostettu tavalla, joka on vankan teoriapitoinen – mutta kiusallista kyllä, arkistoaineiston syntyyn vaikuttaneet teoriat on useissa tapauksissa hylätty aikaa sitten. Kerääjät ovat jättäneet tallettamatta paljon sellaista tietoa, joka olisi nykytutkijan mielestä olennaista, ja toisaalta he ovat hyvin saattaneet lisäillä omiaan; esimerkiksi he ovat saattaneet käyttää sellaisia sanoja, joita informantti ei käyttänyt. Nykytutkijan tilanne on samantyyppinen kuin jos luonnontieteilijä ei voisi tehdä itse kokeita uusimman tiedon ja uusimpien tutkimuskysymysten valossa, vaan joutuisi perustamaan työnsä niille muistiinpanoille, joita on jäljellä sata vuotta sitten tehdyistä kokeista.

Eufemia Laaksoa ei voi enää haastatella. Ylläolevasta sitaatista voi päätellä äärimmäisen vähän, mutta se on hyvin todennäköisesti paras mahdollinen väylä lähestyä Eufemia Laakson kuolleisiin liittyviä uskomuksia. Sama koskee kaikkia hänen aikalaisiaan. On vaikeaa tutkia nykyään jo kuolleiden, ja eläessään suurimmaksi osaksi luku- ja kirjoitustaidottomien ihmisten perinteitä ja uskomuksia.

Velvollisuudesta uskoa

Taikoihin "semmoisenaan" uskominen voidaan tulkita uskoksi sanaan ja sanan voimaan performatiivisina kategorioina sekä tavaksi autorisoida "taikoja" perinteellisenä myyttisenä tietona. Leea Virtanen on huomauttanut, että kysymys "siitä, onko johonkin perinnetuotteeseen uskottu vai ei [...], on varmaan vaivannut enemmän tutkijoita kuin kansaa." Analyyttisenä käsitteenä loitsun autorisoiminen korvaa ongelmallisen uskon käsitteen. Kun Petri Lesonen, hänkin syntyperäisiä kivijärveläisiä perinteenkerääjiä kysyi, uskoiko Šuaren Pekko Perttunen "itsekin tietoloihinsa", oli tietäjä vastannut "puoli ikään kuin loukkaantuneena" sairaan paranevan, jos parannusperformanssi oli onnistunut eli tietäjän luonto noussut ja potilas pelästynyt. Todisteeksi riittivät kertomukset tapauksista, jotka hän oli parantanut.

Luen Lotte Tarkan järkälemäistä väitöskirjaa Rajarahvaan laulu, Tutkimus Vuokinniemen kalevalamittaisesta runokulttuurista 1821–1921. Tarkka kiinnittää huomiota ilmiöön, jonka luulen olevan edelleen yleinen, vaikka omassa elinympäristössämme se harvemmin liittyy taikoihin. Erityisesti kristityille ja valistushenkisille perinteenkerääjille oli tärkeää saada selville mihin taikoja käyttäneet tietäjät uskoivat. Usko ymmärrettiin uskoksi tiettyyn kuvaukseen maailmasta, siis ontologiseksi kokonaiskäsitykseksi. Tietäjillä taas ei välttämättä ollut moista. Niinpä jos folkloristi haluaa kuvata tietäjän ajatusmaailmaa mahdollisimman tarkasti, hänen ei pidä tehdä sitä sovittamalla tietäjän käsityksiä ontologisen uskomuksen kehikkoon.

Olen joskus kohdannut tuohtumusta kun olen kieltäytynyt ottamasta kantaa johonkin ontologiseen kiistaan. Useimmiten selitykseksi on kelvannut se, että sanon miettineeni asiaa kyllä ja tulleeni siihen tulokseen, ettei minulla ole riittävästi tietoa jotta voisin mielestäni uskottavasti uskoa mitään. Vastaus on tietysti ikävystyttävä. Jos luotan siihen, että voin leikitellä ilman että leikki otetaan heti tai myöhemmin tosissaan, saatan siksi lähteä oletusleikkiin mukaan (voisin itse asiassa olla tässä suhteessa luottavaisempi kuin olen).

Paljon hermostuttavampaa kuin perusteltu kannanotosta kieltäytyminen on sellaisen ihmisen kohtaaminen, joka ei tunnu antavan arvoa koko kysymykselle uskosta. Jos ihminen toimii tavalla, joka näyttäisi edellyttävän uskoa johonkin kuvaukseen maailmasta, on hermostuttavaa mikäli hän ei myönnä tätä yhteyttä ja suostu tietynmuotoiseen keskusteluun ontologisisten uskomustensa kokonaisuudesta. Hermostuttavuus saattaa johtua siitä, että usein tällaisissa tapauksissa yhden ihmisen eri toimintatavat tuntuvat edellyttävän sisäisesti ristiriitaisia uskomuksia (sivu sotkee ääkköset mutta juttu on hauska). Synkretismi on yleinen ilmiö.

Hermostuksentunteistani huolimatta olen sitä mieltä, ettei synkretismi ole pahasta. Se ei myöskään ole osoitus tyhmyydestä (tai viisaudesta). Huomatessaan sekoittuneet ja yhteensopimattomat uskomuksensa jotkut ryhtyvät korjaamaan niitä, jotkut taas eivät miellä toimintatapojen taustoja uskomuksiksi tai antavat asian vain olla, se ei ehkä tunnu kiinnostavalta.

En tarkoita sitä, ettei olisi järkevää esittää kysymyksiä ontologisista uskomuksista. Kysymykset voivat olla hyvinkin olennaisia ja niiden huomaaminen voi saada ihmisen tarkastelemaan ja korjaamaan uskomuksiaan. Tarkoitan vain sitä, että luultavasti monet eivät esitä tällaisia kysymyksiä eikä heillä ole mitään moraalista velvollisuutta tehdä niin.

Muistiin merkitseminen

Ilmaisun kaavoittuminen on muistinvaraisen kulttuurin elinehto. Runomitta säilyttää sanatarkasti muistettavan sanoman proosaa paremmin. Walter Ong on tähdentänyt, että suullisissa kulttuureissa kollektiivinen muisti toimii paljon enemmän kaavoittuneiden mallien ja formuloiden varassa kuin kirjoituskulttuureissa. Perinteiset mallit ja kaavat vaikuttavat myös tapaan, jolla kokemukset jäsennetään muistissa säilytettäväksi.

Odotettuani aikani taiteiden yössä pikkuisen jurtan ulkopuolella pääsin sisään kuuntelemaan kuinka Taito Hoffrén lauloi Arhippa Perttuselta talteen kerättyjä runoja. Kuuntelin vain pienen osan nelituntisesta esityksestä; Lemminkäisen tarinan loppupuolen sekä Kilpakosinnan. Perttusen versioissa Lemminkäinen äitinsä ponnistuksista huolimatta kuolee ja lopuksi hänen lihansa syödään suurina herkkuina ruotsalaisissa pappiloissa; Kilpakosinnassa taas Pohjan neito annetaan lopulta Väinämöiselle.

Siteeraamani katkelma on Anna-Leena Siikalan teoksesta Suomalainen šamanismi. Oli todella kiinnostavaa kuulla Hoffrénin kertovan kuinka on mahdollista opetella ulkoa neljän tunnin verran kalevalaisia runoja. Kuten Siikala yllä toteaa, runomitta helpottaa muistamista merkittävästi. Lisäksi se toimii rakenteena johon improvisoida mikäli muistaminen ei luonnistu. Huomasin yli puoli tuntia kestäneessä Kilpakosinnan esityksessä muutamia kaarroksia, jotka loivat vaikutelman unohduksesta ja sitä seuranneesta kiertelystä ja sitten siitä, että langan pää löytyi taas. Hoffrén lauloi silmät kiinni. Esiintymispaikka oli haastava, sillä jurtan seinäkankaan koloista kurkisteli humalaisia möliseviä nuorukaisia ja vähän matkan päässä soitti joku machupicchuorkesteri (pienellä ja yhteen koska tarkoitan tuon yleisnimeksi).

Jos muistiin merkitseminen merkitsee omaan muistiin painamista, muistetun siirtäminen toisen muistetuksi vaatii paljon yhdessä vietettyä aikaa. Tulin ajatelleeksi tätä taas seuraavana iltana, lauantaina, jolloin olin sisareni syntymäpäivillä. Siellä oli myös samaa koulua viime vuoden hänen kanssaan käynyt Guillaume (jonka kotisivuja en löydä, mikä on rasittavaa; linkitän myöhemmin jos löydän), joka tuli Suomeen lomalle tyttöystävänsä kanssa. Guillaume on häikäisevän hyvä jonglööri, ja äitini sai iloksemme houkuteltua hänet esiintymään. Valonheitinkin löytyi hälventämään elokuunillan pimeyttä, joten saimme nähdä kuinka kahdeksan palloa lentää hallitusti ilmassa ison paritalon toisen kerroksen ikkunoiden tasalle ja takaisin heittelijän käsiin. Temppujen taidokkuutta kiinnostavampaa oli kuitenkin se, että Guillaume selosti meille samalla jongleerauksen notaatiojärjestelmän periaatteita.

Jongleerauskuvioita on osattu kirjoittaa muistiin vasta viimeiset parikymmentä vuotta, ja Guillaume kuuluu ensimmäiseen sukupolveen, joka on oppinut lajin alusta alkaen sellaisena, ettei tietyn tempun selittäminen vaadi sen näyttämistä kertaakaan. Tämä on hänen mukaansa johtanut viimeisten kymmenen vuoden aikana huimaan edistykseen: kun harrastajat ja ammattilaiset voivat jakaa keksintöjään esimerksi keskustelupalstoilla, ideat leviävät tykkänään toisenlaista tahtia kuin koskaan ennen. Lisäksi muualle kuin mieleen muistiin merkitsemisen mahdollisuus auttaa miettimään mikä voisi ehkä olla mahdollista, vaikka kukaan ei olisikaan sitä ehkä vielä tehnyt. Notaatiojärjestelmä on muuttanut jongleerausta ratkaisevalla tavalla. Sisareni, joka on ilma-akrobaatti, kuunteli selvästi hieman kateellisena esityksen jälkeen syntynyttä keskustelua. Hänkin on, kirjalliseen kulttuuriin kasvaneena, tietysti koettanut kirjoittaa temppujaan muistiin. Valitettavasti hänellä ei ole sellaista merkitsemisjärjestelmää, jota ymmärtäisi vaikkei olisi koskaan nähnyt tai kokeillut muistiin merkittävää temppua.