Velvollisuudesta uskoa
Taikoihin "semmoisenaan" uskominen voidaan tulkita uskoksi sanaan ja sanan voimaan performatiivisina kategorioina sekä tavaksi autorisoida "taikoja" perinteellisenä myyttisenä tietona. Leea Virtanen on huomauttanut, että kysymys "siitä, onko johonkin perinnetuotteeseen uskottu vai ei [...], on varmaan vaivannut enemmän tutkijoita kuin kansaa." Analyyttisenä käsitteenä loitsun autorisoiminen korvaa ongelmallisen uskon käsitteen. Kun Petri Lesonen, hänkin syntyperäisiä kivijärveläisiä perinteenkerääjiä kysyi, uskoiko Šuaren Pekko Perttunen "itsekin tietoloihinsa", oli tietäjä vastannut "puoli ikään kuin loukkaantuneena" sairaan paranevan, jos parannusperformanssi oli onnistunut eli tietäjän luonto noussut ja potilas pelästynyt. Todisteeksi riittivät kertomukset tapauksista, jotka hän oli parantanut.
Luen Lotte Tarkan järkälemäistä väitöskirjaa Rajarahvaan laulu, Tutkimus Vuokinniemen kalevalamittaisesta runokulttuurista 1821–1921. Tarkka kiinnittää huomiota ilmiöön, jonka luulen olevan edelleen yleinen, vaikka omassa elinympäristössämme se harvemmin liittyy taikoihin. Erityisesti kristityille ja valistushenkisille perinteenkerääjille oli tärkeää saada selville mihin taikoja käyttäneet tietäjät uskoivat. Usko ymmärrettiin uskoksi tiettyyn kuvaukseen maailmasta, siis ontologiseksi kokonaiskäsitykseksi. Tietäjillä taas ei välttämättä ollut moista. Niinpä jos folkloristi haluaa kuvata tietäjän ajatusmaailmaa mahdollisimman tarkasti, hänen ei pidä tehdä sitä sovittamalla tietäjän käsityksiä ontologisen uskomuksen kehikkoon.
Olen joskus kohdannut tuohtumusta kun olen kieltäytynyt ottamasta kantaa johonkin ontologiseen kiistaan. Useimmiten selitykseksi on kelvannut se, että sanon miettineeni asiaa kyllä ja tulleeni siihen tulokseen, ettei minulla ole riittävästi tietoa jotta voisin mielestäni uskottavasti uskoa mitään. Vastaus on tietysti ikävystyttävä. Jos luotan siihen, että voin leikitellä ilman että leikki otetaan heti tai myöhemmin tosissaan, saatan siksi lähteä oletusleikkiin mukaan (voisin itse asiassa olla tässä suhteessa luottavaisempi kuin olen).
Paljon hermostuttavampaa kuin perusteltu kannanotosta kieltäytyminen on sellaisen ihmisen kohtaaminen, joka ei tunnu antavan arvoa koko kysymykselle uskosta. Jos ihminen toimii tavalla, joka näyttäisi edellyttävän uskoa johonkin kuvaukseen maailmasta, on hermostuttavaa mikäli hän ei myönnä tätä yhteyttä ja suostu tietynmuotoiseen keskusteluun ontologisisten uskomustensa kokonaisuudesta. Hermostuttavuus saattaa johtua siitä, että usein tällaisissa tapauksissa yhden ihmisen eri toimintatavat tuntuvat edellyttävän sisäisesti ristiriitaisia uskomuksia (sivu sotkee ääkköset mutta juttu on hauska). Synkretismi on yleinen ilmiö.
Hermostuksentunteistani huolimatta olen sitä mieltä, ettei synkretismi ole pahasta. Se ei myöskään ole osoitus tyhmyydestä (tai viisaudesta). Huomatessaan sekoittuneet ja yhteensopimattomat uskomuksensa jotkut ryhtyvät korjaamaan niitä, jotkut taas eivät miellä toimintatapojen taustoja uskomuksiksi tai antavat asian vain olla, se ei ehkä tunnu kiinnostavalta.
En tarkoita sitä, ettei olisi järkevää esittää kysymyksiä ontologisista uskomuksista. Kysymykset voivat olla hyvinkin olennaisia ja niiden huomaaminen voi saada ihmisen tarkastelemaan ja korjaamaan uskomuksiaan. Tarkoitan vain sitä, että luultavasti monet eivät esitä tällaisia kysymyksiä eikä heillä ole mitään moraalista velvollisuutta tehdä niin.
Tunnisteet: filosofia, folkloristiikka, omien käsitysten korjaaminen, strategiat, suullinen perinne, tieteenfilosofia
4 Comments:
Joskus riippumattomuus on de facto kannanotto toisen vaihtoehdon puolesta. Jos kysymys on, pitäisikö koulussa opettaa Intelligent Designia evoluution rinnalla, riippumattomuudesta seuraa, että ID saa ansiotonta jalansijaa.
Tieteen heikko kohta on siinä, että tieteeksi naamioitu poliittisten päämäärien ajaminen on vaikeaa erottaa "aidosta" tieteestä. Tietenkään "aitoa" tiedettä ei nykyään enää ole, josko sitä on koskaan ollutkaan.
Mutta asteessa lienee kyllä eroja. Yhteiskunnan yleinen moraalinen rappio taitaa olla tehnyt tämänkin tuhon mahdolliseksi.
Politisoidun tieteen tärkein väline on sama kuin politiikalla yleensä, retoriikka. Asiat uppoavat suureen yleisöön vain räikeinä yksinkertaistuksina.
Esimerkiksi "kaikki on sosiaalisesti konstruoitua" voi olla filosofille pelkkä leikki, johon kukaan ei usko, mutta rivitutkija tai varsinkaan suuri yleisö ei tunne tieteen filosofian nyansseja.
Minulla on kutina, että tieteenfilosofiset suuntaukset muuttuvat omiksi karikatyyreikseen. Suurta yleisöä kiinnostaa lopulta vain ontologian yläkäsite, esimerkissäni konstruktionismi ymmärretään konstruktivismin synonyymiksi ja molempien tarkoittavan samaa kuin kaikki on sosiaalisesti konstruoitua.
Jos tieteenfilosofi x kirjoittaa julkisesti myönteiseen sävyyn heikosta konstruktionismista, maallikko kuvittelee x:n kannattavan yläkäsitettä, ajatusta että kaikki on sosiaalisesti konstruoitua.
Tiedettä poliittisena aseena käyttävä ryhmä saa tästä lisää ruutia retoriikalleen.
Yksi mielenkiintoinen kysymys, kenen on vastuu kun tutkijan tuloksia vääristellään poliittisten tavoitteiden ajamiseen. Moraalisesta rappiosta on seurannut, että kaikki pakenevat vastuuta kuin ruttoa. Tietysti vastuu on ainakin vääristelijällä. Mutta onko tutkijalla jotain vastuuta?
Minusta tutkijan vastuuseen kuuluu vähintäänkin tämän problematiikan ymmärtäminen. Siihen kuuluu myös selvä sanoutuminen irti niistä kattotason ismeistä, joiden ongelmat näkee, ja joita käytetään julkisuudessa pääasiassa väärin ja poliittisesti motivoidusti.
Mjoo, Nacirema-mukaelma Vadénilta.
Mistä puhutaan, kun puhutaan "synkretismistä"? Jotta voi sekoittaa, tarvinnee tietysti ensin puhdistaa, jolloin synkretismi alkaa jo näennäisesti itseään vastaan kohdistetussa erittelyprosessissa, jonka pelkkä olemassaolo alleviivaa sekoittumiseen vaaraa. Puhdistusta edeltävään tietoon puolestaan on tuskin merkityksellistä viitata synkretisminä. Kun pääsemme vaiheeseen, jossa on mielekästä puhua synkretismistä, käsissämme on jo melkoinen valikoima ontologisia kannanottoja.
M, mikä on "yhteiskunnan moraalinen rappio?" Tarkoittaako se muuta kuin että ihmisyksilöt on onnistuneet keksimään itsensä subjekti toisensa jälkeen uusilla tavoilla?
Politisoidun tieteen tärkein väline on sama kuin politiikalla yleensä, retoriikka. Asiat uppoavat suureen yleisöön vain räikeinä yksinkertaistuksina.
Ajatusleikittelyä. Minusta tuntuu, että ei ole kaukaa haettua väittää, että asiat uppoavat myös valikoituihin tieteellisiin yleisöihin vain räikeästi yksinkertaistavana retoriikkana, jota rajaavat muodikkaat ja klassikoissa toistetut käsitteelliset keskustelut. On tietysti pöyristyttävää, että ajatellaan viestittävien asioiden voivan kääntyä myös muille sanastoille kuin tieteellisten erikoisalojen vaalimille sellaisille. Pöyristyneisyys paljastaa itse kääntämisen osakseen saaman vähäisen huomion. Pöyristymistä edeltää sanastojen omien mittojen sekoittaminen toisiinsa; onnistutaan kuvittelemaan käsissä oleva tieto samanaikaisesti yksistä ja kaksista lähtöolettamista käsin. Vastaavia passioita aiheuttaisi lapsuuden törmäilyautoleikki, jossa toinen rakentaa autonsa lego-palikoista ja toinen ottaa käyttöönsä valmiin Majoreten. Oma synkretistinen reaktiomme loukkaa meitä. Liioittelen nyt tietenkin sanastojen (ja törmäilyautojen) puhtautta, mutta kuitenkin kuvittelemme ne toistuvasti puhtaampina kuin millaisiksi onnistumme ne jatkuvasti neuvotellussa (tai ihmeellisen unohtelevan, haalivan ja hylkäävän keräilijän omitussa) muodossaan saattamaan; Majoreten korin irtoaminen sen pohjasta ei kuitenkaan ole niin harvinaista kuin luullaan. Oikeastaan koko puhe synkretismistä on suurta liioittelua. Aivan kuin metsästäisimme eri kielten todellisia luonteita tai piirtäisimme näkyviin jo ennestään tyhjässä tilassa odottaneita muotoja.
Muuten: vastaus kysymykseen, onko tutkijalla jotakin vastuuta tekstuaalisen artefaktinsa kierrätyksestä: olisi ainoastaan puille ja muille kirjanpainotaidon marttyyreille, mikäli ne vielä eläisivät. Jos tutkijan täytyy sanoutua irti sellaisten artefaktien luomisesta, joita arvelee toisten käyttävän mahdollisesti väärin (ehkä hieman myös siksi, että väärinkäyttäjät katsovat usein löytäneensä tiedolle ihan hyvää käyttöä), se tarkoittanee väljästi ottaen kannanottoa sitkeää oikean käyttötavan opettamista vastaan. Reaalipolitiikka on vastuiden määrittelyssä huono korvike ihanteille ja edustaa mielestäni väärää "pragmatismia". Tyttösikiöiden abortoiminen olisi epäilemättä toimiva, mutta ainakin omien ihanteideni puitteissa kelvoton ratkaisu naisten kohtaaman väkivallan karsimiseksi.
Asiasta kuudenteen. Nyt kun ajattelen, taidan törmätä eniten puheeseen moraalisesta rappiosta silloin, kun vastustetaan ihanteita ja puolletaan liennytystä.
M, mikä on "yhteiskunnan moraalinen rappio?" Tarkoittaako se muuta kuin että ihmisyksilöt on onnistuneet keksimään itsensä subjekti toisensa jälkeen uusilla tavoilla?
Tapailin kai jotain sellaista, että kuvittelen yhteisten moraalisten absoluuttien olevan vähenemään päin. Esimerkiksi jos toimitusjohtaja jää kiinni valehtelusta, se ei taida olla samalla tavalla paheksuttavaa kuin joskus aiemmin. Tai että kukaan ei enää kehtaa komennella naapurin kakaroita.
Yksinkertaistaen voisi ehkä ajatella, että moraalisesti toimimiseen on kolme kannustinta: oma moraali, yhteisön moraali ja rangaistuksen pelko.
Jos olen oikeassa ja yhteisön moraali on löyhentynyt, ei ole välttämättä samanlaista sosiaalista painetta toimia oikein kuin vaikka joskus viisikymmenluvulla.
Muuten: vastaus kysymykseen, onko tutkijalla jotakin vastuuta tekstuaalisen artefaktinsa kierrätyksestä: olisi ainoastaan puille ja muille kirjanpainotaidon marttyyreille, mikäli ne vielä eläisivät. Jos tutkijan täytyy sanoutua irti sellaisten artefaktien luomisesta, joita arvelee toisten käyttävän mahdollisesti väärin (ehkä hieman myös siksi, että väärinkäyttäjät katsovat usein löytäneensä tiedolle ihan hyvää käyttöä), se tarkoittanee väljästi ottaen kannanottoa sitkeää oikean käyttötavan opettamista vastaan.
Sanot kai, että lasta ei pidä heittää pesuveden mukana. Minä puhuin tapauksesta jossa lapsi ei ole siellä saavissa.
Reaalipolitiikka on vastuiden määrittelyssä huono korvike ihanteille ja edustaa mielestäni väärää "pragmatismia". Tyttösikiöiden abortoiminen olisi epäilemättä toimiva, mutta ainakin omien ihanteideni puitteissa kelvoton ratkaisu naisten kohtaaman väkivallan karsimiseksi.
En luullakseni esittänyt, että vastuut määräytyisivät reaalipolitiikan mukaan. Esitin, että ihmisellä on vastuu ymmärtää tekojensa seuraukset myös reaalipolitiikan valossa ja toimia siten ettei edistä moraalittomia päämääriä siinäkään valossa. Esimerkkisi herättää kyllä hienosti tunteita, muttei liity pointtiini mitenkään.
Parempi esimerkki moraalisesta tapailustani olisi, että ihmisen tulisi Natsi-Saksassa kieltäytyä kirjoittamasta tietokoneohjelmia, jotka mahdollistavat juutalaisten kaasuttamisen.
Asiasta kuudenteen. Nyt kun ajattelen, taidan törmätä eniten puheeseen moraalisesta rappiosta silloin, kun vastustetaan ihanteita ja puolletaan liennytystä.
Ehkä, jos ajattelet vasemmistolaisina pidettyjä ihanteita: vapautta, välittämistä jne. Moraalisen rappion kritiikki kuuluu nähdäkseni kyllä oikeistolaisena pidettyihin ihanteisiin: suoraselkäisyyteen, kunniaan, isänmaallisuuteen jne.
Toisen maailmansodan jälkeen erityisesti lääketieteellistä tutkimusta on vahdattu jatkuvasti yhä tarkemmin. Siitä huolimatta tällainen on ollut mahdollista, eikä ole mitään takeita siitä, etteikö olisi edelleen. Tutkimusten tekemistä kuitenkin vahditaan länsimaissa nykyään ainakin raskaammalla byrokratialla kuin esimerkiksi 50-luvulla - tiedä häntä vähentääkö se kammottavuuksien todennäköisyyttä.
Tämä on kuitenkin aivan eri asia kuin se, että tieteenfilosofian tutkijan tekstiä käytetään jonkin poliittisen agendan ajamiseksi. Se on myös eri asia kuin kaasutusohjelmien kirjoittaminen.
Olen kyllä aivan samaa mieltä siitä, että kaikkien kolmen, lääketieteen tutkijan, tieteenfilosofin ja ohjelman kirjoittajan, on syytä ajatella työnsä etiikkaa. Minusta ei kuitenkaan olisi kovin eettistä tehdä vain sellaista tieteenfilosofista tutkimusta, joka taipuisi popularisointeihin helposti ja vain poliittisesti miellyttävillä tavoilla. Se olisi huono ohjenuora tutkimukselle ja mielestäni moraalitonta. Luultavimmin moista ei ehdotetukaan, kunhan harhailen.
Synkretismistä taas: ilmauksen taustalla on tietysti oletus siitä, että ihmismieli on luonnostaan järkevä ja muodostaa koherentteja ajatuskokonaisuuksia. En luule, että niin on, mutta sanoja on pakko käyttää jos haluaa tulla edes vähän ymmärretyksi. Voisinkin julkaista seuraavaksi erään vastalauseen sille, että niin on.
Lähetä kommentti
<< Home