9.2.08

Hurmeen ja hien huuruja

"Tee hauta mulle, äitini, jo päättyy päivät multa;
paennut taistelua on tuo kurja sulho-kulta,
mua muistanut ja itseään ja sua kuullut vaan
ja veljein toivon pettänyt ja isiensä maan."

"Kun tuli muut, mut armas ei, hänt' itkin kaipaellen,
ma luulin hänen kaatuneen uroona tanterellen;
suruni oli suloinen, ei haikea kuin nyt,
hänt' oisin tuhat vuottakin ma surra mielinyt."

"Voi äiti, yöhön pimeään ma etsin kaatuneista,
mut noita armaan kasvoja ei ollut kellään heistä.
Viekkaassa tässä maailmass' en viihdy kauempaa,
kuolleissa kosk' ei ollut hän, ma toivon kuolemaa."

Aloin Runeberginpäivänä lukea uudestaan Vänrikki Stoolin tarinoita. Torpan tyttö, jonka loppua siteeraan yllä, teki vaikutuksen. Kammottavaa.

Eilen olin Sirkuksen Vapautusrintaman Sirkusklubilla ravintola Kuudennessa linjassa. Alamaailman vasarat eivät sairastapauksen tähden harmi kyllä soittaneet, mutta korvaa yhtye oli onneksi ihan hauska. Jenni Lehtinen ja Sasu Peistola vakuuttivat kuten aina; hienoa hieman liian matalalla olleen katon hipomista varpailla. Heitä Tulta Trio selvisi tihkusäästä häkellyttävästi ja onnistui tekemään loskan hengenvaaralliseksi liukastamasta terassinpinnasta shownsa osan. (Huomautan sisarelleni siitä, ettei hänellä edelleenkään ole verkossa mitään mihin linkittää: se on häpeä. Korjaa asia heti!)

Harjoitettu ja hankalissakin oloissa häikäisevä taitavuus on ihailtavaa. Kuinkakohan maailman täytyisi muuttua jotta en pitäisi sitä olennaisempana sankaruutena kuin tanterellen uroona kaatumista? Sankaruudesta pitäisi puhua enemmän; nykyään itsen – saatika toisen, läheisen – näkeminen sankarillisena vaikuttaa jotenkin epäilyttävältä. Se on paha, ja erityisen paha jos sankarillisuuden unohtamisen lisäksi muistetaan syyllistää. Nyt sankaruudesta puhuminen on jätetty sellaisille ihmisille, jotka antavat käsitteen kaventua vielä runebergilaistakin latteammaksi; en muista julkisesti enää aikoihin puhutun muista sankareista kuin urheilu-.

Tunnisteet: , , ,

2 Comments:

Blogger jari said...

Tuo sankarikuoleman ihannointi ihmetyttää minuakin. Mitä arvokasta tai hienoa on kuolemisessa sinänsä?

"Now I want you to remember that no bastard ever won a war by dying for his country. He won it by making the other poor dumb bastard die for his country."

--George Patton

11.2.08  
Blogger Erastotenes Aleksandrialainen said...

Runeberg oli mies, joka eli rauhan ajan Suomessa. Suomen sota ei ollut ollut mitenkään erityisen totaalinen, ei myöskään sitä edeltänyt Kustaan sota. Kummassakaan koko yhteiskunta ei ponnistanut voimiaan vihollista vastaan eikä vihollinen ryhtynyt kansanmurhaan. Runeberg oli totaalisesta sodasta ajatuksellisesti ainakin yhtä kaukana kuin me. Hänen oli helppo romantisoida taistelua, josta hänellä itsellään ei ollut mitään käsitystä.

Romanttisessa ajattelussa sankarikuolema on antautumista aatteelle: taistelun hurmassa noustaan arjen yläpuolelle, omistaudutaan kokonaan kauneudelle, puhtaudelle ja hyvyydelle, minkä jälkeen kuollaan. Tämä tekee yli-inhimillisestä kokemuksesta täydellisen ja varmistaa sen, ettei soturin tarvitse enää koskaan laskeutua arjen harmauteen ja maailman likaan.

Kuolema on tietyllä makaaberilla tavalla nykyvarusmiehenkin ihanne. Palvelin aikoinani tykistössä. Tulenjohtokoulutuksen saaneet olivat ylpeitä siitä tiedosta, että heitä koulutettiin paljon, koska tappiotkin olisivat kovia. Ajatus kuoleman todennäköisyydestä antoi pontta ja puhtia. Kyse lienee kieltoreaktiosta: hirvittävä käännetään myönteiseksi. Näin ihmismieli suojelee itseään.

11.2.08  

Lähetä kommentti

<< Home