Sosiaalisia pelejä

Briefly, a woman marries a domineering man so that he will restrict her activities and thus keep her from getting into situations which frighten her. If this were a simple operation, she might express her gratitude when he performed this service for her. In the game of "If It Weren't For You", however, her reaction is quite the opposite: she takes advantage of the situation to complain about the restrictions which makes her spouse feel uneasy and gives her all sorts of advantages. This game is the internal social advantage. The external social advantage is the derivate pastime "If It Weren't For Him" which she plays with her congenial lady friends.

Jos naisen tuttavatar ei osallistu jälkimmäiseen harrasteeseen ja myötäile valitusta, on hän vain hieman ikävystyttävä tyyppi. Jos naisen puoliso sen sijaan lakkaa hoitamasta oman osansa pelissä "If It Weren't For You", seuraa merkittäviä ongelmia. Näin ainakin väittää Eric Berne, jonka kirjan Games People Play juuri luin. Kirja tuntui hetkittäin psykologiapurkkapopilta, mutta hetkittäin se oli myös oikein riemastuttava, ja tunnistin tietysti joidenkin pelien kuvauksista tilanteita, joihin olen päätynyt toistuvasti.

Bernen kehittämää psykoterapian muotoa kutsutaan transaktioanalyysiksi. Se oli muodissa 70-luvulla, sillä on edelleen kannattajansa ja monet siihen sisältyneet ideat ovat osa self-help -kirjallisuuden ajatuskaanonia – eikä tämä ole moite, sillä eihän self-help möisi jos ihmiset kokisivat siihen sisältyvät ajatukset merkityksettömiksi. Liian häiritseviäkään ne eivät tietenkään saa olla eivätkä etenkään vaikeastitajuttavia. Bernen omat kirjat saattavat olla hivenen häiritsevämpiä kuin useimpiin self-help -oppaisiin kirjatut sovellutukset.

Ymmärsin kirjan olennaiseksi sisällöksi väitteen, että ihmiset hyvin usein pelaavat sosiaalisia pelejä, joiden tavoite on muu kuin miltä näyttää. Tavoite saattaa olla sellaiseen tilanteeseen päätyminen, jossa toinen ihminen antaa pelaajalle anteeksi, tai sellaiseen, jossa pelaaja voi kokea itsensä kaltoinkohdelluksi, tai sellaiseen, jossa pelaaja pääsee toteamaan, että miehet ovat sikoja tai naiset psykonarttuja – tai muuta vastaavaa. Toinen olennainen väite on, että ihminen on usein mieltynyt muutamiin tiettyihin peleihin ja toistaa niitä. Jos kaksi yhteensopivia pelejä pelaavaa ihmistä kohtaa toisensa, he saattavat jatkaa touhua vuosikymmenestä toiseen. Esimerkiksi sitaatissa lyhyesti kuvatun pelin menestyksekäs pelaaminen vaatii sopivaa peliä pelaavan puolison. Kolmas olennainen väite on, etteivät pelit ole pääpiirteiltään kovin omaperäisiä, joten on mahdollista kuvata tavanomaisia pelejä, joista ihmiset voivat tunnistaa itsensä ja etenkin tuttavansa (self-help -kirjallisuuden viihdekäyttö perustunee pitkälti jälkimmäiseen). Kolmas väite tuo mieleeni erään hupaisan tapahtuman.

Vuosia sitten majailin viikon kahden ystäväni luona ulkomailla. Koska tunnen heidät aika hyvin ja heillä on epätavallisia käsityksiä loukkaantumisesta (tai lähinnä loukkaantumattomuudesta), päätin käyttää heidän seurassaan kokemiani sosiaalisia hankauksia hyväkseni ja kirjoittaa niistä. Muovasin tilannetta joiltain osin, lähinnä poistin tunnistamista helpottavia yksityiskohtia ja muutin ihmisten nimet kirjaimiksi x y ja z. Kirjoitus ei ole kovinkaan kummoinen, mutta sen seuraukset olivat hassuja. En osannut arvata, että abstrahoinnin seurauksena eivät ainoastaan ystäväni, joista todellisuudessa kirjoitin, vaan toisetkin ihmiset tunnistaisivat itsensä kuvauksestani. Niin kuitenkin kävi. Aivan muut olivat varmoja siitä, että kirjoitin heistä. Tämä kai osoittaa, etteivät monet sosiaaliset pelit tosiaan ole pääpiirteiltään kovin omaperäisiä.

Muuten, kuten Matti huomautti, mistä kiitos, Steven D. Hales todistaa (pdf), että keijukaisia on olemassa.