Sisareni on akrobaatti

Olisin voinut valita jotain aivan muuta kuin tämän. Seuraan suomeksi italiankielistä tekstiä ihmisolennon kielellis-kognitiivisista kyvyistä ja kaipaan ulos kokeilemaan miltä lumihanki kuulostaa ja tuntuu kengän alla. Entä jos työni ei vaatisikaan istumista paikallaan koneen ääressä tunnista ja päivästä ja viikosta toiseen? Nyysin tuon kuvan jostain, missä ei kerrotu kuvaajan nimeä.

Olen lukenut puolipakollisen bloggaustauon aikana muutakin kuin sitä mitä paraikaa suomennan, muun muassa Franco "Bifo" Berardia ja Marjatta Kurenniemeä, mutta nyt voisin palata tuolla mihinkäänliittymättömästi kuvaamaani asetelmaan:

Kuvitellaan henkilöt C ja D. C toivoo jotain, ja toive liittyy henkilön D toimiin. Hän kertoo D:lle, että hän toivoisi tämän tekevän asian x. D ei te asiaa x.
C pettyy, mutta ei sano tai tee mitään. D kuitenkin tuntee C:n hyvin, ja näkee että tämä on pettynyt.
D toteaa C:lle, että on vastenmielistä kuinka tämä kiusaa D:tä martyrismillään. C puolustautuu väittämällä, ettei sanonut tai tehnyt mitään. D toteaa, ettei C:n tarvitse, D tietää kyllä, että C on pettynyt ja katkera. D on aivan oikeassa, C tosiaan on pettynyt ja katkera.
Kuka tällaisessa tilanteessa kiusaa ketä tunnereaktioillaan?

Sven vastasi minulle:

Joko C:n pyyde on asiaton.
Tai D:n toimintatapa on loukkaava.
On tutkittava heidän suhdettaan tarkemmin, siihen sisältyviä lausuttuja ja julkilausumattomia sopimuksia, sen selvittämiseksi kumpi kiusaa.
Itse olen sillä kannalla että kannattaa tehdä aina tuplasti se mitä toinen pyytää ennen kuin hän edes ehtii pyytää. Tai sitten unohtaa koko kumppanuus.
Typerän pyyteelliset ihmiset, yhtälailla kuin epähienotunteiset ansaitsevat minusta aina vähintää kovan piäksännän (ellei heistä muuten voi ravistaa itseään ihan välittömästi eroon).

Svenin vastauksessa on sekä sellaista, minkä myönnän, että sellaista minkä kiistän. Komentelevista, vaativista ja meuhkaavista ihmisistä minäkin pysyttelen etäällä jos voin. En kuitenkaan pidä piäksemistä koskaan hyvänä, eikä typerään pyyteellisyyteen tietenkään se tehoa, että itse alkaa vaatia typeryydestä luopumista. Ja toisaalta jos koetan tehdä aina tuplasti sen, mitä toinen pyytää jo ennen kuin hän pyytää, aikani ei riitä muuhun mitä tahtoisin tehdä. Ajan rajallisuuden vuoksi voi vain toivoa sen riittävän, että tekee minkä voi, on vilpitön ja tahtoo hyvää.

Hyvän tahtominen näyttää olevan vaikea akrobaattinen temppu. Sen oppiminen vaatii valtavasti harjoitusta, eikä kertaopettelu riitä, vaan taitoa tule pitää yllä. Harjoitus, suoritus ja päämäärä eivät eroa toisistaan, hyvän tahtominen muistuttaa esittävää taidetta. On turhaa puhua hyvän tahtomisesta joka ei konkretisoidu teoissa. Hyvän tahtominen samalla kun toimii pahantahtoisesti muistuttaa sitä, että tahtoisi osata soittaa pianoa muttei harjoittele, eikä sitten koskaan soita koska ei osaa. Turha puhua olosuhteista, ne voi lähes aina muuttaa.

Kirjoitukseni on tällainen koska olen jonkin aikaa ympäristössä, jossa en voi välttää riitelyn kuulemista, ja se vaikuttaa sekä toimintakykyyni että mielialaani ikävällä tavalla.