Satumaisemista

Seudun kotoisuus liittyy siihen, kuinka oma maisema on. En puhu vain suojeltavista kansallismaisemista, vaan niistä maisemista, jotka kauniinakin ovat tavanomaisia. Suomalainen järvimaisema kesäiltana, pelto auringon noustessa, lumen peitossa kimaltelevat puut Tähtitorninmäellä helmikuussa. Maisemasta voi ottaa kuvan, mutta kokonaan sitä ei voi säilöä, sillä ilman tuntu ja tuoksu ovat olennainen osa maisemaa.

Olen alkanut varautua siihen, että minulle kotoisia suomalaisia maisemia ei välttämättä ole enää kovin kauaa. En tiedä kuinka todennäköisesti Golf-virta lakkaa lämmittämästä eräitä pohjoisia alueita elinaikanani, mutta paras kai ajatella asia etukäteen.

Muutaman lämpöasteen ero taitaa muuttaa ruskan kokonaan keltaiseksi loimuksi. Kotoisuuden tunnetta ja kuulumista kuvaavat kirjoitukset saattavat pysähtyä pitkiksi ajoiksi yksittäiseen näkymään. Kuvaukset vaikuttavat siihen, miten kuvatunkaltaisia maisemia myöhemmin katsotaan; suomalaisia maisemia valokuvataan edelleen useimmiten kansallisromanttisen kuvataiteen vaikuttamana. Liki kaikkialla voi kuitenkin ottaa myös aivan epätyypillisiä luontokuvia. Berliiniläisen puiston saa näyttämään sellaiselta maisemalta, joka ei katoa hyvin helposti.


Olisin tahtonut kirjoittaa pidemmin tänään, mutta minut häädetään pian verkkokahvilasta, jossa istun. Kirjoitukseni muuttui seikkailuksi, en tiedä vielä pääsenkö loppuun saakka. Lähdin tänään matkaan kahdenkymmenen dirhamin ratsullani, en aivan varmana siitä jaksaisiko se aikomaani retkeä, ja kuvasin tietä kulkiessani.

Kuvat maisemista voivat kuvata myös sellaisia maisemia, joita ei voi haistaa tai joiden ilman tuntua ei ole päässyt kokeilemaan. Luotan siihen, että ne maisemat pysyvät samassa määrin kuin ovat nytkin, eli aivan kotimaisemattomaksi en jää, vaikka ne toisella tapaa omat, kotoisat muuttuisivatkin eri tavalla sisäänastutttaviksi kuin nyt ovat. Ne muuttuisivat, ja ehkä muuttuvat, satumaisemiksi.

Todellinen maisema ja satumaisema leikkaavat usein, minulla on tapana kävellä keijukaisniityillä keväisin ja menninkäismetsissä syksyisin, talvilumisista teistä tai kesäisistä merenrannoista ei ehkä tarvitse selittää. Nykyiset ilman tunnut tai juuri tietyt raikkaat valoisat tuoksut muuttuvat ehkä samankaltaisiksi, sellaiseksi, mikä välähtää silloin tällöin jossain, joka on kuitenkin helpo tunnistaa aivan muuksi jos tahtoo. Jos kuvaa ei rajaa, näkyy myös pyörätie.

Satumaisemia syntyy uusiakin, minä olen löytänyt aivan ennentuntemattomia verkossa seikkaillessani. Ehkä kaikki eivät hahmota verkkotilaa maisemina, joilla on oma näkönsä ja tuntunsa, mutta minä kyllä. Ne ovat yhtä selkeitä maisemia kuin satulinnan puisto ja sitä ympäröivät vuoret, tai synkkä metsä, jossa piilee noidan mökki.

Retkeni päättyi, illan hämärtyessä poljin takaisin Spreen yli pitkin ihmeellistä vanhaa siltaa, ja sain huomata, että kaiken todennäköisyyden vastaisesti etulyhtykin sittenkin toimi.