14.11.05

Mieliterve

Tulin tänään ajatelleeksi, että ehkei minuun nykyään harvemmin iskevät huonon olon puuskat välttämättä ole edes mitenkään erityisen harvinaisia "terveen" väestön keskuudessa, vaan saattaa hyvinkin olla tavallisen ihmisen tavallista mielentilojen vaihtelua (kukaan ei kai ole jatkuvasti leveä hymy kasvoillaan ja ajattele iloisia asioita?). Joskus sanotaan, ettei masennuksesta tai muista mielenterveyden ongelmista voi parantua. Ehkä ei. Itse olen tavannut ajatella, että paranemista ei ole edes olemassa, vaan terve ihminen on sellainen, joka angstaa mutta osaa elää sen kanssa eikä anna sen häiritä.

Arvelen olevani mieleltäni hyvin terve. Mietin sitä taas lukiessani Lord Boredomin tekstiä masennuksesta. Tietysti aikanaan tyyni itsetunto ja rauhallinen usko siihen, että kykenen moniin asioihin jos vain viitsin yrittää, olivat itsestäänselvyyksiä. Jännitin soittokokeessa musiikkiopistolla tai koulun juhlasalin näyttämön sivussa juuri ennen lavalle astumista, mutta jännitys oli asiaankuuluvaa ja hallitsin sen kyllä. Totta kai hermoilin siitä, pitikö joku ihana poika minusta vai ei, mutta hermoilu oli asiaankuuluvaa eikä voinut johtaa mihinkään totaaliseen romahdukseen. Olin pettynyt saatuani huonon numeron ruotsinkokeesta, mutta pettymys oli asiaankuuluvaa, ei mitenkään musertavaa. Ei terve lapsi tai nuori varmaan helposti tule kuvitelleeksi, että jollakulla toisella voisi olla toisin.

Nykyään pidän kokemaani vakautta ja sen suomaa keveyttä ihmeellisinä. Ihmeellisyyden huomaaminen ei vaatinut sitä, että olisin romahtanut koskaan itse, sillä ei, en ole. Olen ollut joskus hyvin ei-onnellinen, mutta en mieleltäni sairas. Sen sijaan olen kohdannut ja hyvin läheltä seurannut ihmisiä, joiden sanotaan olevan sairaita. Keskustelin tästä vasta kirjeitse erään ystäväni kanssa, ja totesin, että "Tiedän tietyt solmut, jotka kiristyvät minussa ajoin hankaliksi, mutta tiedän ja useimmiten koenkin niiden vähäpätöisyyden." ja "Olen tavallaan aina pitänyt itseäni hyvänä ja kestävänä työkaluna, ja kokemus on tyydyttävä."

En erityisemmin angstaa. Omatuntoni saattaa kolkuttaa jos vaivun kovin pitkiksi ajoiksi tuumimaan ei juuri mitään tai kertomaan itselleni kiinnostavia tarinoita, sillä voisin käyttää aikaani paremmin. En kuitenkaan ryve omantunnontuskissa; olen kärsinyt sellaisesta aivan muutaman kerran, aina hyvästä syystä, ja tehnyt sitten asialle jotain. Voin olla ärtynyt itselleni kun jokin työprojekti on saamattomuuteni vuoksi päässyt hyvin kiireiseksi, mutta samalla luotan täysin siihen, että saan sen määräaikaan mennessä valmiiksi, enkä tee sitä huonosti. Niin myös käy. Saatan olla allapäin, mutta se menee ohi kuin flunssa.

Yleensa oletan, etteivät muut ihmiset kiinnitä minuun erityisemmin huomiota. Joillekin tiedän olevani ystävä. En usko häritseväni muita suuremmin, ihmisillä on kyllä parempaa mietittävää kuin se mitä minä sanoin tai tein. En myöskään oleta, että juuri kellään olisi tarmoa ja kiinnostusta keskittyä harmin aiheuttamiseen minulle; jos jokin jonkun teko tuntuu minusta harmilliselta, se on varsin varmasti tehty ajattelematta minulle siitä mahdollisesti koituvaa kiusaa. En harmistu tai kiusaannu helposti.

Terveellekin ihmiselle tekee hyvää miettiä millä perusteilla toimii tietyillä tavoin, ja miettiä olisiko tapoja syytä muuttaa. Terveys tekee siitä kai helpompaa kuin se muuten olisi, sillä ajatteluun ja muutospäätöksissä pysymiseen on itsestäänselvästi energiaa. Olen havainnut toistavani tiettyjä käytösmalleja ja olevani taipuvainen tietynlaiseen jahnaukseen, ja olen purkanut itsekseni syitä miksi ja miten teen niin. Samalla olen onnistunut hylkäämään monia sellaisia malleja, joita olen alkanut pitää huononina. Olisin varmaan osannut aiemminkin, mutta en tullut ajatelleeksi asiaa.

Sairauden kohtaaminen toisissa on ollut vaikeaa. Pitäisi jotenkin hyväksyä se, ettei toinen välttämättä käyttäydy kurjasti muita kohtaan pahantahtoisuuttaan, tai jämähdä syömään itseään martyrismillä tai huonommuudentunteella minkään ajatusvirheen vuoksi. Pikemminkin pahantahtoisuus seuraa pahoinvoinnista, jota sairas jostain syystä pitää muiden syynä ja purkaa näihin. Tai martyrismi ja huonommuudentunne ovat itseään ruokkivia kehiä, joista ihminen ei osaa tai jaksa ulos.

Se ettei syytä toista sairaudesta ei saisi kuitenkaan merkitä sairauden ruokkimista. Minusta ainakin tuntuu siltä, etten tahdo auttaa ketään pitämään yllä sellaista, mistä tämä kärsii itse. En myöskään tahdo sairastua itse, ja masennus on tarttuva sairaus. On hyvin vaikeaa keksiä mitä voisi tehdä kun näkee läheisen ihmisen liukuvan syvemmälle pahaan oloonsa ja kieltäytyvän kaikesta sellaisesta, josta minun näkökulmastani katsottuna voisi ehkä olla hyötyä. Kun ainoa apu, mikä sallitaan, on mielestäni apua sairaudelle, ei sairaalle.

Olen kirjoittanut käyttäen sanoja "sairas" ja "terve" tavoilla, joilla on minulle merkitys. Moni kiistäisi tuon merkityksen; esimerkiksi se ihminen, joka väitti minulle joskus, että ainoat järjissään olevat ihmiset ovat masentuneita, muut elävät jonkinlaisen harhan vallassa. Kirjoitin tämän, koska minulle on tärkeää että voin verkossa lukea sellaisten ihmisten tekstejä, jotka eivät pidä itseään mieleltään terveinä. Se on ajatteluttavaa. Harvoin kuitenkaan olen lukenut kenenkään kertovan miltä tuntuu olla terve, ja se voi jonkun mielestä olla aivan yhtä vierasta ja ajatteluttavaa kuin haurauden, kitumisen ja luhistumisten kuvaukset ja tekstiksi purkautumiset minusta.

Pyydänkin niitä lukijoitani, jotka kokevat olevansa mieleltään terveitä, kertomaan siitä joko kommenteissa tai omassa blogissaan. Millaista se on?

9 Comments:

Blogger Veloena said...

Varmaan se terveys on aika suhteellista. Pidän itseäni mieleltäni terveen rajoissa olevana, ainakin nykyiselläni. (Kuvittelen ystävien hihittävän tässä kohdin.) Olen selvinnyt normaalilla tavalla - ystäville puhuen, aihetta kirjoittaen työstäen - neljästä tapahtumasta, joiden tiedän tilastollisesti suistavan ihmisiä suurella todennäköisyydellä erilaisiin terapioihin ja lääkekuureille. Uskon putoavani jaloilleni silloinkin, kun maailma on mustanpuhuva tai liian valoisa hengittää. Ehkä myös jonkinlainen tietoisuus siitä, että perustuntu maailmasta on toisenlainen, innostunut ja rakastava, auttaa heikkojen paikkojen ylitse.

Minullekin netistä on löytynyt paljon mietityttävää nimenomaan mielen ongelmien ympäriltä. Olen tullut lempeämmäksi ja hauraammaksi luettuani joidenkin ihmisten elämää. Koen olevani onnellinen ja etuoikeutettu, kun tiedän jaksavani ja nauttivani elämääni.

Ja: olen samaa mieltä kanssasi siitä, että myötätuntoa on kyettävä osoittamaan tavalla, joka ei vahvista onnettomuutta tukevia käytösmalleja ("käytöksen" sisältäessä tässä ajattelun, tietty). Tällaisten toimintatapojen etsiminen on vaikeaa, mutta erityisen palkitsevaa. Kukapa ei tahtoisi levittää onnellisuutta ja iloa silloin, kun niitä itsellä riittää levitettäviksi?

Tulee nyt mieleen, tätä kirjoittaessa, oikeastaan myös se, että ajatus siitä, että vain jo valmiiksi onnellisilla ja tasapainoisilla ihmisillä olisi jakaa iloa ja rakkautta, on väärä. Ilo ja rakkaus, ystävyys ja ihmetys syntyvät jaettaessa. ne ovat ehkä ainokaisia tyhjästä syntyviä asioita. Tai ei tyhjästä: yhteydestä. Vaikka itsessä persoonaklönttiyksilönä ei olisi tuskin lainkaan iloa tai rakkautta, niin yhteydessä toisiin ihmisiin tai ideoihinkin sitä syntyy. En voi olla ajattelematta niitä tutkimuksia, joita on tehty vakavasti moniongelmaisista ihmisistä Briteissä - kuinka he ovat alkaneet puolustaa eläinten oikeuksia ja siten löytäneet elämälleen merkityksen, vähitellen itsetuntonsa takaisin jne.

Ehkä välittäminen on parasta terapiaa, myös ennaltaehkäisevästi.

Kiitos hyvästä kirjoituksesta.

15.11.05  
Blogger Eufemia said...

Kiitos hyvästä vastauksesta, Veloena. Kiinnostavaa että olet ainoa, joka on vastannut, laskurini mukaan täällä kuitenkin käy lukijoita. He siis joko kieltäytyvät käyttämästä terve/sairas -erottelua missään löyhässäkään mielessä, tai eivät koe olevansa terveitä, tai eivät vain muuten viitsi.

16.11.05  
Blogger Sven Laakso said...

On varmaan yleisesti tiedossa että masennus voi olla paljon konkreettisempi, invalidisoivampi ja kivuliaampi sairaus kuin jokin fyysisperäinen ja helposti diagnosoitava. Todella masentuneella ei ole epäilystäkään siitä onko sairas vai ei, tarvitseeko sairaalahoitoa vai ei.

Todella syvän ja vaikeasti autettavan masennuksen syy ei ole oman itsen kohtaaminen vaan toisten kohtaaminen. Se ei ole itseen kohdistuvaa epätoivoa vaan toisiin kohdistuvaa epätoivoa. Masennuksen ytimessä on kirkas oivallus siitä, että vaikka itseään ja omia ominaisuuksiaan hellästi rakastaakin, niillä eväillä ei pärjätä hengissä siinä joukossa jonka muodostavat toiset.

Todella katatonista tilaa lähestyvä masennus on puhdasta raivoa, sanoin kuvaamatonta vihaa, joka ei löydä kohteita, puita metsältä, ja joka siksi kääntyy mykästi sisäänpäin. Se on sukupuuttoon tuomitun lajin reaktio sen tosiasian edessä, että mitään sellaista selviytymiskeinoa, jolla samalla kertaa voisi säilyttää oman arvokkuutensa, inhimillisen kauneutensa ja elämänilonsa, ei maan päällä ole valmiina.

Siihen on liityttävä paljon ja syvää itsesääliä, että siinä tilanteessa voisi itsemurhan välttää.

Seuraavaksi mieleentuleva ensimmäinen ajatus tervehtymisen tiellä on hyväksyä se, että mitään kirjallisuutta, mitään musiikkia, mitään taidetta tai tiedettä ei omalle lajille ole olemassa vaan kaikki pitää itse tehdä alusta, omin käsin ja nurkumatta. Tämä johtuu siitä, että aikaisemmin samanlaisiksi syntyneet ovat päätyneet poikkeuksetta loogiseen itsemurhaan, sen kaiken toivon rahdunkin totaalisen poissaolon edessä.

Seuraavaksi kehitysjärjestyksessä tulee havainto, että aivan kaikki toivo ei ole mennyttä, ja että elämän suuri ja juhlallinen arvokkuus on koko tämän systeemin totaalisen mahdottomuuden käsittämisessä, sen kanssa elämisessä ja jopa silmänräpäyksellisessä ylittämisessä: kohtalon ovelassa väistämisessä, ja niistä hetkistä nauttimisessa, kun kohtalon silmä välttää. En tiedä mikä voisi olla enemmän elämän arvonimen ansaitsevaa, mahdottomampaa, arvokkaampaa. Uskoa millisekuntiin, mutta olla uskomatta ikuisuuteen. Kirotun vilpitön onni, silmänräpäyksen kestoinen, on äärettömän arvokasta, siihen kiteytyy koko elämän merkitys.

16.11.05  
Anonymous Anonyymi said...

"Kiinnostavaa että olet ainoa, joka on vastannut, laskurini mukaan täällä kuitenkin käy lukijoita. He siis joko kieltäytyvät käyttämästä terve/sairas -erottelua missään löyhässäkään mielessä, tai eivät koe olevansa terveitä, tai eivät vain muuten viitsi."

En tiedä, mitä minun pitäisi sanoa vastaukseksi kysymykseen, olenko mieleltäni terve:

- ensinnäkin siksi, että kysymys on niin monimutkainen, että vastaaminen "missään löyhässäkään mielessä" yksinkertaisesti kyllä tai ei voi käsittääkseni tarkoittaa niin montaa asiaa, ettei se välttämättä sellaisenaan selventäisi mitään.

- toiseksi siksi, että mielessäni väikkyy myös vanha kansanuskomus, jonka mukaan se, joka erikseen väittää ettei ole hullu, on itse asiassa jo sillä perusteella.

No, minulla on kyllä puolustusvoimien toimeksiannosta diagnosoitu ihan lääkärintodistuksella kaksikin mielenterveyden häiriötä, mutta koen kyllä silti itse olevani mieleltäni varsin terve. Niin koki myös todistuksen kirjoittanut lääkäri...

18.11.05  
Blogger Eufemia said...

Sampo, kirjoituksenihan koski sitä, mitä tarkoitan sanoessani että minusta tuntuu, että olen terve. Päinvastaisesta tuntemuksesta kun olen kuullut ja lukenut niin paljon kuvauksia. Samalla tämä taisi olla jonkinlainen kertomus siitä kuinka sanat "terve" ja "sairas" saivat kokemusmaailmassani merkitystä.

Kyllä tai ei eivät kerro mitään, mutta jotain voi kertoa vaikkapa sen sanominen, että Sven, en tiedä mitä on kun "Masennuksen ytimessä on kirkas oivallus siitä, että vaikka itseään ja omia ominaisuuksiaan hellästi rakastaakin, niillä eväillä ei pärjätä hengissä siinä joukossa jonka muodostavat toiset." Olen kuullut vastaavaa ennenkin, mutta en tiedä miltä tuo tuntuu. Minä nimen omaan koen pärjääväni, enkä edes osaa tunnistaa itseäni tästä: "joka hetki rajoittavat itseään väkivaltaisesti mahtuakseen olemassaolonsa säädettyihin raameihin".

18.11.05  
Anonymous Anonyymi said...

On kieltämättä ajatteluttavaa, ihmeellistä ja kadehdittavaakin lukea, millaista on, kun itsetunto ei ole arjen riepoteltavissa. Itselleni mielenterveys merkitsisi tilaa, jossa jatkuva epäonnistumisen ja luhistumisen pelko ei söisi elämänhalua. Surullista; niin pitkä matka terveestä ihmisestä sairaaseen. Kohtaavatko nuo kaksi koskaan?

19.11.05  
Anonymous Anonyymi said...

Siis kysymys oli siitä, että onko minulla joskus ollut jokin erillinen kokemus, jota nimittäisin terveyden kokemukseksi? Ei muistaakseni.

20.11.05  
Blogger Eufemia said...

Anonyymi ja Sampo, se että minulla on aina silloin tällöin eriteltävissä määrin erillinen kokemus terveydestä, on seurausta juuri sairaan kohtaamisesta. Voivat siis kyllä kohdata, ja siitä voi seurata ainakin paljon mietittävää.

20.11.05  
Anonymous Anonyymi said...

En ole ollenkaan varma, pidänkö itseäni terveenä. Nykyään kuitenkin pärjäilen ja koen tyytyväisyyttä, ehkä se antaa minulle riittävän oikeutuksen kommentoida.

Olen oikeastaan oppinut hieman kavahtamaan jaottelua terve/sairas, uumoilemaan sen takana jonkinlaista retorista vallankäyttöä. Tällaisesta en tosin lainkaan epäile eufemiaa, vaan uskon, kun hän kirjoittaa löytäneensä sanaparille itselleen merkityksekästä käyttöä.

Itse en - kuten alussa totesin - oikein osaa pitää itseäni nimenomaan terveenä. En siltikään, vaikka olen uskoakseni kokenut myös masennuksen. (Luulen, että minulle olisi muutama vuosi takaperin diagnosoitu lievä sellainen, jos olisin hakenut ammattiapua. Paha sanoa, kun en tullut hakeneeksi.)

Nykyään voin paremmin. Tuntuu itse asiassa melkein, kuin minulla olisi ollut jonkinlainen tarve käydä pohjamudissa nähdäkseni, voinko luottaa itseeni ja ihmisiin ympärilläni, ylipäätään siihen että elämä kantaa. Itsensä hukuttamisesta ja uudelleen löytämisestä (menemisestä hobitisti sinne ja takaisin, kuten olen sitä myös joskus kutsunut) syntyi vankka kokemus siitä, että selviää kyllä mistä vaan. Jos joku kykenee tavoittamaan tuon kokemuksen ilman suurempaa kärsimystä, niin mikäs sen mukavampaa.

En tiedä, haenko epätoivoisesti merkitystä jostain, missä sitä ei ole, glorifioinko. Olen avoin kritiikille.

On hirveän riskialtista yrittää määrittää masennusta jotenkin kattavasti, mutta yritän silti taas. Kyse on ehkä toivon puutteesta. Joko omaan persoonaan tai sitten muuhun maailmaan liitettyjen synkkyyksien vuoksi oma tilanne tuntuu toivottomalta. Hyviä lähteitä toivolle ovat erilaiset merkityksen ja tarkoituksen kokemukset, mutta myöskään hauskaa ei kannata arvona sivuuttaa. Itse olen löytänyt sisäisen hedonistini ja se on hyvä turvaverkko. Sellaisinakin päivinä, jolloin alkaa tuntua uhkaavan tyhjältä, tiedän kaiken olevan hyvin niin kauan, kun luotan kykyyni kokea simppeliä mielihyvää, sillä hetkellä tai siedättävän lähellä tulevaisuudessa.

Oma ihmiskuvani on oikeastaan aika kipu-keskeinen. Ihmisten pelot ja tuska ovat mielestäni aika kuvaava osa heidän persoonallisuuttaan, koska ne paljastavat, mitä he ovat vielä vailla. Tämä puolestaan usein korreloi heidän motiiviensa ja draivinsa kanssa ja auttaa minua ymmärtämään heitä paremmin. Tuska on saanut maailmankuvassani negatiivisten konnotaatioiden rinnalle tietyn selkeästi positiivisen merkityksen.

On hyvä tuntea asioiden paino. Se pystyykö tämän kanssa elämään, riippuu siitä, löytääkö oikean painopisteen. Pitää oppia nostamaan jaloillaan, ei selällään :).

Tämä meni varmaan vähän sekavaksi ja hajanaiseksi, mutta ehkä tästä joku tajusi jotain. Kaikille aiheesta kiinnostuneille suosittelen lämpimästi Andrew Solomonin kirjaa Keskipäivän demoni, jossa käsitellään masennusta laaja-alaisesti ja elämänmyönteisesti.

-T-

10.12.05  

Lähetä kommentti

<< Home