Mieliterve

Tulin tänään ajatelleeksi, että ehkei minuun nykyään harvemmin iskevät huonon olon puuskat välttämättä ole edes mitenkään erityisen harvinaisia "terveen" väestön keskuudessa, vaan saattaa hyvinkin olla tavallisen ihmisen tavallista mielentilojen vaihtelua (kukaan ei kai ole jatkuvasti leveä hymy kasvoillaan ja ajattele iloisia asioita?). Joskus sanotaan, ettei masennuksesta tai muista mielenterveyden ongelmista voi parantua. Ehkä ei. Itse olen tavannut ajatella, että paranemista ei ole edes olemassa, vaan terve ihminen on sellainen, joka angstaa mutta osaa elää sen kanssa eikä anna sen häiritä.

Arvelen olevani mieleltäni hyvin terve. Mietin sitä taas lukiessani Lord Boredomin tekstiä masennuksesta. Tietysti aikanaan tyyni itsetunto ja rauhallinen usko siihen, että kykenen moniin asioihin jos vain viitsin yrittää, olivat itsestäänselvyyksiä. Jännitin soittokokeessa musiikkiopistolla tai koulun juhlasalin näyttämön sivussa juuri ennen lavalle astumista, mutta jännitys oli asiaankuuluvaa ja hallitsin sen kyllä. Totta kai hermoilin siitä, pitikö joku ihana poika minusta vai ei, mutta hermoilu oli asiaankuuluvaa eikä voinut johtaa mihinkään totaaliseen romahdukseen. Olin pettynyt saatuani huonon numeron ruotsinkokeesta, mutta pettymys oli asiaankuuluvaa, ei mitenkään musertavaa. Ei terve lapsi tai nuori varmaan helposti tule kuvitelleeksi, että jollakulla toisella voisi olla toisin.

Nykyään pidän kokemaani vakautta ja sen suomaa keveyttä ihmeellisinä. Ihmeellisyyden huomaaminen ei vaatinut sitä, että olisin romahtanut koskaan itse, sillä ei, en ole. Olen ollut joskus hyvin ei-onnellinen, mutta en mieleltäni sairas. Sen sijaan olen kohdannut ja hyvin läheltä seurannut ihmisiä, joiden sanotaan olevan sairaita. Keskustelin tästä vasta kirjeitse erään ystäväni kanssa, ja totesin, että "Tiedän tietyt solmut, jotka kiristyvät minussa ajoin hankaliksi, mutta tiedän ja useimmiten koenkin niiden vähäpätöisyyden." ja "Olen tavallaan aina pitänyt itseäni hyvänä ja kestävänä työkaluna, ja kokemus on tyydyttävä."

En erityisemmin angstaa. Omatuntoni saattaa kolkuttaa jos vaivun kovin pitkiksi ajoiksi tuumimaan ei juuri mitään tai kertomaan itselleni kiinnostavia tarinoita, sillä voisin käyttää aikaani paremmin. En kuitenkaan ryve omantunnontuskissa; olen kärsinyt sellaisesta aivan muutaman kerran, aina hyvästä syystä, ja tehnyt sitten asialle jotain. Voin olla ärtynyt itselleni kun jokin työprojekti on saamattomuuteni vuoksi päässyt hyvin kiireiseksi, mutta samalla luotan täysin siihen, että saan sen määräaikaan mennessä valmiiksi, enkä tee sitä huonosti. Niin myös käy. Saatan olla allapäin, mutta se menee ohi kuin flunssa.

Yleensa oletan, etteivät muut ihmiset kiinnitä minuun erityisemmin huomiota. Joillekin tiedän olevani ystävä. En usko häritseväni muita suuremmin, ihmisillä on kyllä parempaa mietittävää kuin se mitä minä sanoin tai tein. En myöskään oleta, että juuri kellään olisi tarmoa ja kiinnostusta keskittyä harmin aiheuttamiseen minulle; jos jokin jonkun teko tuntuu minusta harmilliselta, se on varsin varmasti tehty ajattelematta minulle siitä mahdollisesti koituvaa kiusaa. En harmistu tai kiusaannu helposti.

Terveellekin ihmiselle tekee hyvää miettiä millä perusteilla toimii tietyillä tavoin, ja miettiä olisiko tapoja syytä muuttaa. Terveys tekee siitä kai helpompaa kuin se muuten olisi, sillä ajatteluun ja muutospäätöksissä pysymiseen on itsestäänselvästi energiaa. Olen havainnut toistavani tiettyjä käytösmalleja ja olevani taipuvainen tietynlaiseen jahnaukseen, ja olen purkanut itsekseni syitä miksi ja miten teen niin. Samalla olen onnistunut hylkäämään monia sellaisia malleja, joita olen alkanut pitää huononina. Olisin varmaan osannut aiemminkin, mutta en tullut ajatelleeksi asiaa.

Sairauden kohtaaminen toisissa on ollut vaikeaa. Pitäisi jotenkin hyväksyä se, ettei toinen välttämättä käyttäydy kurjasti muita kohtaan pahantahtoisuuttaan, tai jämähdä syömään itseään martyrismillä tai huonommuudentunteella minkään ajatusvirheen vuoksi. Pikemminkin pahantahtoisuus seuraa pahoinvoinnista, jota sairas jostain syystä pitää muiden syynä ja purkaa näihin. Tai martyrismi ja huonommuudentunne ovat itseään ruokkivia kehiä, joista ihminen ei osaa tai jaksa ulos.

Se ettei syytä toista sairaudesta ei saisi kuitenkaan merkitä sairauden ruokkimista. Minusta ainakin tuntuu siltä, etten tahdo auttaa ketään pitämään yllä sellaista, mistä tämä kärsii itse. En myöskään tahdo sairastua itse, ja masennus on tarttuva sairaus. On hyvin vaikeaa keksiä mitä voisi tehdä kun näkee läheisen ihmisen liukuvan syvemmälle pahaan oloonsa ja kieltäytyvän kaikesta sellaisesta, josta minun näkökulmastani katsottuna voisi ehkä olla hyötyä. Kun ainoa apu, mikä sallitaan, on mielestäni apua sairaudelle, ei sairaalle.

Olen kirjoittanut käyttäen sanoja "sairas" ja "terve" tavoilla, joilla on minulle merkitys. Moni kiistäisi tuon merkityksen; esimerkiksi se ihminen, joka väitti minulle joskus, että ainoat järjissään olevat ihmiset ovat masentuneita, muut elävät jonkinlaisen harhan vallassa. Kirjoitin tämän, koska minulle on tärkeää että voin verkossa lukea sellaisten ihmisten tekstejä, jotka eivät pidä itseään mieleltään terveinä. Se on ajatteluttavaa. Harvoin kuitenkaan olen lukenut kenenkään kertovan miltä tuntuu olla terve, ja se voi jonkun mielestä olla aivan yhtä vierasta ja ajatteluttavaa kuin haurauden, kitumisen ja luhistumisten kuvaukset ja tekstiksi purkautumiset minusta.

Pyydänkin niitä lukijoitani, jotka kokevat olevansa mieleltään terveitä, kertomaan siitä joko kommenteissa tai omassa blogissaan. Millaista se on?