Ihmissuhdekommentti

Mutta en ole vielä ymmärtänyt miksi pitää ylipäätään elää suhteessa, mikäli tahtoo peuhata muidenkin kanssa? Pelottaako se yksin oleminen ja sinkkuus vai mikä?

Koetin vastata Turistille. En tiedä oliko vastaukseni mikään vastaus, sillä kiistin läjän kategorioita, jotka olivat itsestäänselvyyksiä hänen kysymyksessään. Laajensin vastaustani tässä vielä hieman.

Mitä tarkoittaa "suhde"? Tämä ei ole viisastelua vaan ihan oikea kysymys. Ihmisillä voi olla ihmissuhteiden toivottavista ja haluttavista piirteistä hyvin erilaisia käsityksiä. Esimerkiksi minun haavemaailmassani läheisiin ihmissuhteisiini ei kuulu lainkaan mustasukkaisuutta tai omistushalua, sen sijaan paljon välittämistä, arvostusta, tukea ja tilan antamista toiselle. Tämä pätee niin sellaisiin ystävyyssuhteisiin, joita useimmat kutsuisivat ystävyyssuhteiksi, että sellaisiin ystävyyssuhteisiin, joita monet voisivat väittää parisuhteiksi. Minä en tahdo edes tehdä koko eroa omassa elämässäni.

Miksi oma status pitäisi määritellä ihmissuhteiden perusteella? Minä en todellakaan ole "sinkku". En silloinkaan, ja sellaisia aikoja on paljonkin (muutin vasta yksin ulkomaille), jolloin olen lähinnä yksin. "Sinkkuus" merkitsisi sitä, että en ole "parisuhteessa" vaan "vapaa". Muita vaihtoehtoja ei tässä mallissa kai ole. Malli on mielestäni vastenmielinen, ihmisten välisiä valtataisteluja ylläpitävä ja sellaista vapautta rajoittava, jota pidän arvossa. Hylkään siis koko mallin: en ole sinkku enkä parisuhteessa.

Miksi toisen ihmisen kanssa jaettuun läheisyyteen vaikuttaisi jotenkin se, onko minulla tai hänellä muitakin läheisiä ihmisiä? Miksi kavereista tai sisaruksista ei tule olla mustasukkainen, mutta aktiivisemmin seksuaalisia sävyjä saavasta läheisyydestä "kuuluu" olla mustasukkainen? Minä en ihan oikeasti tajua miksi. Minun maailmassani mustasukkaisuus on aina turhanpäiväistä. Se voi olla aktiivisesti haitallistakin, jos pelko toisen mustasukkaisuudesta saa salailemaan asioita. Sellaiseen ystävyyteen, jota minä pidän todella arvossa, kuuluu täysi avoimuus ja luottamus siihen, että voi puhua vapaasti kaikesta.

Tahdon läheisille ihmisilleni hyvää. Tahdon myös antaa heidän määritellä hyvänsä itse. Joskus heidän hyvänsä saattaa vaatia erossa oloa. Toki saatan kaivata läheisiäni, mutta minulle on se, että he saavat määritellä hyvänsä itse, on kaipuutani tärkeämpää. Olen itse vastuussa tunteista, joita heitä kohtaan koen.
Martyrismi on minusta viheliäistä. Jos annan läheisteni rajoittaa elämääni tavoilla, joita en toivo, tai jos rajoitan itse elämääni läheisilläni (siis keskityn kärsimään joistain heidän valinnoistaan), syyllistyn martyrismiin. En tahdo tehdä niin, se olisi typerää ajanhaaskausta. Siis en tee. Määrittelen oman hyväni itse, ja suon läheisilleni mahdollisuuden luottaa siihen, että teen niin. Oikeastaan tuntisin pettäväni ystäviäni, jos alkaisin rajoittaa itseäni heillä.

Tällainen on toki harvinaista maailmassa, missä ihmiset loukkaantuvat toisilleen verisesti siitä, että toinen tahtoo eri asioita kuin itse tahtoo, jossa toistuvat, toistuvat ja toistuvat riidat siitä, että "sinä et arvosta minua, katso nyt, tuossakaan et tehnyt niin kuin minä olisin tahtonut". On kuitenkin mahdollista opetella antamaan tilaa ja ottamaan tilaa jos se tuntuu oikealta ratkaisulta, ja minusta tuntuu. Itseään voi todistetusti koulia.

Tiedän, että useimmat ajattelevat ihmissuhteista aika eri tavalla kuin minä. Kunnioitan sitä, enkä koeta kiinnittää itseeni sellaisia ihmisiä, jotka kärsisivät siitä, mitä minä olen. Onnekseni on ihmisiä, jotka kokevat tapani ajatella vapauttavaksi, avoimuutta ja luottamusta kasvattavaksi ja hyväksi.