Puolustautumispyristelyä

Mitä sitten pitäisi tehdä? Onko ratkaisu se, että unohdetaan koko vaikuttavuusnäkökulma? Ei, koska näkökulma itsessään on oikea ja hyödyntää myös tiedettä. Onko sitten ratkaisu se, että mitataan sitä, mitä on mahdollista mitata, ja tyydytään siihen jopa senkin uhalla, että käytettäisiin sellaisia parametreja – esimerkiksi patenttien määrää – jotka eivät varsinaisesti edes kuvaa tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta? Tämä olisi kuitenkin näpertelyä pikku asioilla; se voisi hämärtää vaikuttavuuden käsitteen ja vieraannuttaa tutkijat koko ajattelutavasta. Onko sitten olemassa jokin muu ratkaisu? Mitään helppoa ratkaisua ei yksinkertaisesti ole. Tässä kuitenkin rypäs ajattelutapoja, jotka voisivat viedä asiaa eteenpäin:

• Ymmärretään, että tutkijan tärkein vaikutus yhteiskuntaan syntyy uuden asiantuntijapolven koulutuksen kautta. Yhteiskunta hyötyy siitä, kun nämä ihmiset toimivat työntekijöinä ja kansalaisina. Vaikutus tosin näkyy vasta useamman vaalikauden kuluttua.

• Seurataan, missä määrin suomalaisilla tutkijoilla on vaikutusta oman tieteenalansa kehitykseen globaalilla tasolla; tällä on merkitystä myös yhteiskunnallisen vaikuttavuuden näkökulmasta, koska suuret yhteiskunnalliset vaikutukset syntyvät yleensä tiedeyhteisön työn yhteisvaikutuksesta.

• Hyväksytään se tosiasia, että useimmissa tapauksissa tutkimuksen yhteiskunnallinen vaikutus näkyy vasta vuosien, usein vuosikymmenien päästä. Näitä vaikutuksia voidaan nähdä ja ennustaa, mutta ei mitata. Ne voidaan kuitenkin eksplikoida osoittamalla syy-seuraussuhteita.

• Kerätään kvantitatiivista tietoa tutkimusten konkreettista innovaatiovaikutuksista
samalla ymmärtäen, että näin saatu data edustaa vain pientä osaa varsinaisesta vaikuttavuudesta.

• Kannustetaan tutkijoita pohtimaan oman tutkimuksensa heijastusvaikutuksia ja kertomaan niistä.

Luentosarjan lopuksi olen päässyt laiskistumaan, eli vaikka tänään oli viimeinen humanismi tieteenä -luentosarjan luento, kirjoitan oppimisbloggausta vasta viime viikon luennosta. Saamaton minä.

Kuisma Korhonen puhui viikko sitten humanististen tieteiden asemasta yhteiskunnassa. Luento oli otsikkoonsa nähden aika jännittävällä tavalla painottunut, sillä itse asiassa se käsitteli sitä, kuinka humanistiset tieteet koettavat sinnitellä erilaisten kontrollointipyrkimysten ikeen alla. Se oli varmaan realistista.

On ollut aikoja ja paikkoja, jolloin ja joissa tutkimus sai olla rauhassa ja menestyä niin kauan kuin se ei vaikuttanut ympäröivään yhteiskuntaan. Kontrolli koski erityisesti niitä, jotka uhkasivat sanoa mitään mihinkään poliittisesti relevanttiin liittyvää. Nykyään kontrolli taas edellyttää, että tutkimus vaikuttaa ympäröivään yhteiskuntaan. Jos ei ainakaan nopeasti vaikuta tai ei tiedetä vaikuttaako ja jos niin kuinka, tutkijat joutuvat sepittämään tarinoita siitä, että ja kuinka vaikuttaa.

Vuonna 2005 tuli voimaan uusi yliopistolaki, joka muun muassa velvoittaa yliopistot edistämään tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Seuraavana vuonna Suomen Akatemia tutki asiaa, teki kyselyitä tutkimuksen vaikuttavuudesta ja julkaisi pamfletin Sivistystä ei voi tuoda: Tutkijapuheenvuoroja kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen vaikuttavuudesta (Suomen Akatemian julkaisuja 5/06). Pdf löytyy Akatemian sivuilta etsimällä; en viitsi linkittää siihen, koska sivut vaikuttavat siltä, ettei linkki kuitenkaan toimisi. Yllä siteeraamani varotoimenpiteeltä ja puolustautumisreaktiolta kuulostava teksti on kyseisestä julkaisusta. Luonnehdintaa ei pidä ymmärtää väärin: arvelen, että varotoimenpide ja puolustautumisreaktio on hyvinkin aihellinen.

Tutkimusta varten monille tutkijoille lähetettiin kysely. Korhonen esitteli luennolla kysymyksiä, joihin eri tieteenalojen edustajat saivat vastata:
- Mitä tutkimuksen tieteellinen ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus on omalla tutkimusalallanne?
- Miten vaikuttavuus ilmenee?
- Miten sitä voidaan tarkastella tai mitata?
- Millaisia kanavia pitkin vaikuttavuus kulkeutuu yhteiskunnassa?
- Miten tutkimuksen tieteellinen ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus on havaittavissa omassa tutkimushankkeessanne?
- Onko tutkimuksen tieteellisellä tai yhteiskunnallisella vaikuttavuudella ylipäänsä merkitystä – onko vaikuttavuudella väliä, miksi tutkimuksella pitäisi olla vaikuttavuutta?
Vastaukset olivat juuri niin monenlaisia kuin arvata saattaa. Niitä voi lukea yllämainitusta Suomen Akatemian julkaisusta. Vastaukset eivät kuitenkaan kiinnosta minua ollenkaan yhtä paljon kuin nämä kysymykset, sillä en tiedä kuinka minun pitäisi suhtautua niihin.

En itse kehtaisi tehdä sellaista tutkimustyötä, jonka mahdollista vaikuttavuutta (todellistuvastahan on paha sanoa mitään ennen työn valmistumista) en kykenisi helposti näkemään. Nuo kysymykset ovat oikein hyödyllisiä, minun on syytä kyetä vastaamaan niihin ja vastausten on syytä tarkentua tutkimuksen edetessä. Silti minua ei miellytä se, että kyvystä vastata näihin kysymyksiin tyydyttävällä tavalla tehdään pakko. Epäilen näet, ettei tyydyttävää tapaa määritellä minua tyydyttävällä tavalla – ja vaikka määriteltäisiin, sitä ei välttämättä määritellä jotain toista tutkijaa tyydyttävällä tavalla.

Päädyin tänään puolittain sattumalta kuuntelemaan Mario Candeiasin luentoa uusliberalismin dialektiikasta. Seurani oli hupaisaa, sillä istuin Yrjö Hakasen vieressä. Candeias puhui englanniksi, mutta luentoteksti jaettiin yleisölle myös suomennettuna. Se oli tuttua uusmarxilaista jutustelua. Luen suomennettua luentoa:

Uusliberalismin hegemoniasta voidaan puhua siksi, että sen on onnistunut läpäistä koko yhteiskunta yritystaloudellisella hyötykalkyloinnilla ja kilpailuajattelulla, ja näin se on pysyvästi muuttanut yhteiskunnallisia voimasuhteita. Jos yksilötasolla yrittää sanoutua irti näistä periaatteista, johtaa se vain henkilökohtaiseen tuhoutumiseen tai yhteiskunnalliseen marginalisoitumiseen. [...] Uusliberalismi voi, huolimatta antisosiaalisesta politiikastaan, nojautua aktiiviseen ja passiiviseen hyväksyntään – se näet omaksuu alistettujen ryhmien intressejä, mutta siten, että se kääntää nurin niiden tavoitteet ja pukee ne "itsensä markkinoinnin" vaatteisiin.

Tämä liittyy epämiellyttävään tunteeseen, joka minut valtaa kun luen kysymyksiä tutkimuksen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta. Uumoilen, että sinänsä hyviä kysymyksiä tutkimuksen tekijän vastuusta ja roolista yhteiskunnassa käytetään tavalla, jota en voi hyväksyä. En hyväksy ajatusta, että tutkimuksen tekijän pitäisi markkinoida itseään todistelemalla tutkimuksensa yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Minua etoo ajatus tutkijoista, jotka painostuksen tähden sepittävät tarinoita tutkimustensa tulevasta sopivilla mittareilla mitattavasta yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta ja kilpailevat sepityksillään keskenään. Epäilen, että tällaisessa prosessissa erittäin tärkeä asia, kysymys tutkimuksen yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta, muuttuu ikäviä asioita tekeväksi työkaluksi sellaisessa leikissä, josta en pidä.