Paras suitsuke

Eräänä päivänä kun hän huuhtoi pyykkiä laiturilla
nousi merenselän kylmä ylös käsivarsia pitkin
aina syliin asti.

Kyyneleet jäätyivät silmälaseiksi.
Saari nosti itseään ruohosta
ja silakkaviiri liehui syvyyksissä.

Luen Tomas Tranströmeriä Caj Westerbergin suomentamana, kiitos kirjojaan jakaneelle. Yllä runo Saarelta vuonna 1860, I osa. Runojen kääntäminen tuntuu käsittämättömältä silmänkääntötempulta. Olen tietysti kokeillut, ehkä julkaisen kokeilujani täällä joskus, tai sitten en. Itse asiassa runojen lukeminenkin tuntuu minusta käsittämättömältä silmänkääntötempulta – toisaalta eri kielten ymmärtäminen on oikeastaan vielä paljon omituisempaa. Kummastelen lähes päivittäin sitä, että kykenen lukemaan esimerkiksi ranskankielistä tekstiä unohtaen, että luen vieraalla kielellä. Suhde englantiin on ehkä kaikkein hämmentävin, sillä se on kielistä minulle suomen jälkeen tutuin, lapsuudesta kotoisa ja oma, mutta monin osin unohtunut ja liian vähälle harjoitukselle jäänyt. En tarkalleen ottaen tiedä mitä teen kun kirjoitan alkukielisiä virkkeitä seurailevia suomenkielisiä virkkeitä, ja silti minulle maksetaan siitä, että teen niin. Hyvänen aika.

Frans Brüggen soittaa levyllä Bachia. Ainoa suitsuke, josta todella välitän, on se, mitä poltetaan muissa kuin protenttanttisissa kirkoissa usein; seetripuun pihka. Suitsukehiili sytytetään suitsukeastiassa, annetaan kipunalinjan kulkea hiilipalan halki, sitten savuavalle hiilelle nostetaan yksi pihkarae tai puoli teelusikallista kirkkosuitsukejauhetta. Jauhe on erityisen ihastuttavaa, mutta minulla on sitä enää hyvin vähän jäljellä. Sitä ei saa Helsingistä. Pariisista ostamassani pussissa lukee "Encens pur d'Eglise, Pour les exorcismes, et purifier l'atmosphère".