18.10.06

Suoda itselleen

Mon rôle – mais c'est un terme trop pompeux – est de montrer aux gens qu'ils sont beaucoup plus libres qu'ils ne le pensent, qu'ils tiennent pours vrais, pour évidents certains thèmes qui ont été fabriqués à un moment particulier de l'histoire, et que cette prétendue évidence peut être critiquée et détruite. Changer quelque chose dans l'esprit des gens, c'est cela, le rôle d'un intellectuel.

Kahlailen Foucaultin koottujen tekstien, Dits et écrits, neljättä järkälemäistä osaa. Sitaatti on haastattelusta "Vérité, pouvoir et soi" vuodelta 1988. Foucault kuvaa tuossa lyhyessä katkelmassa intellektuellin roolia sen paljastajana, että ihmiset ovat luulemaansa vapaampia. Tämä ajatus intellektuellin roolista ei ole uusi. Siihen sisältyy pulma, jota olen viime aikoina koettanut kirkastaa itselleni.

Eikö se, joka kuvittelee osoittavansa ihmisten elämästä jotain näille näkymättömiä, huomaamatta jääneitä piirteitä, ole valinnut aika huteran lähtökohdan? Miten voi kuvitella paljastavansa ihmisille näiden elämästä ja olemista jotain sellaista, joka on heille itselleen näkymätöntä? Millä oikeudella olettaa tietävänsä paremmin kuinka asiat oikeastaan ovat?

Aion nyt väittää, etteivät nämä kysymykset tai syytökset osu siihen, mistä Foucault puhuu. Väittäkää ihmeessä vastaan. Väitteeni tueksi erotan toisistaan rakenteen paljastamisen eleen ja ilmiön keinotekoisuuden paljastamisen eleen. En käytä sanaa "keinotekoinen" tässä arvottavasti, yritän vain erottaa universaalin paikallisesta ja historiallisesta, satunnaisesta, ihmisten toimista syntyneestä.

On yksi asia väittää tunnistavansa ilmiöiden alta piilossa olevia todellisempia rakenteita, jotka antavat ilmiöille merkityksen – ja toinen asia esittää pelkät ilmiöt muuttuvina ja vähemmän välttämättöminä kuin ehkä kuvitellaan. Ensimmäisessä tapauksessa oletetaan kätkössä oleva rakenne, jonka intellektuelli paljastaa ihmisille, jotka näin ymmärtävät toimiensa "todellisen" merkityksen. Tämä kuulostaa epäämättä epäilyttävältä: intellektuelli tarjoaa siis sekä jumalallisen ilmoituksen kätketystä totuudesta että perustelun ja usein oikeutuksenkin vallitsevalle asiaintilalle – tai vähintäänkin esittämälleen syvärakenteelle, jota voisi ehkä pyrkiä ilmentämään vieläkin tehokkaammin. En minä väitä, etteikö tällaisia kätkössä piileviä rakenteita voisi olla, mutta tuntuu pöyristyttävältä lähteä liikkelle oletuksesta, että niitä on ja niitä nyt tässä paljastetaan. Jälkimmäisessä tapauksessa taas osoitetaan mahdollisesti huomaamatta jääneitä tyhjiä alueita ilmiöiden laitamilla ja osoittamalla toimintatapojen historiallisuus, keinotekoisuus, vinkataan, että valittu toimintatapa on vain yksi määrittelemättömän monista mahdollisista.

Tällainen osoittaminenhan on mahdollista ja hyödyllistä – olen ainakin itse monasti oivaltanut jonkin itsestäänselvän toimintatapani huonot puolet vasta kun olen tajunnut, ettei sen tarvitse olla niin itsestäänselvä. Monien jaotteluiden luonnollisuus ja/tai harmittomuus on alkanut näyttää kyseenalaiselta vasta sellaisessa tilanteessa, jossa ensin olen alkanut miettiä jaottelun historiaa ja sen merkitystä arjessa, ja sitten entistä selvemmin huomata asioita, joiden kohdalla jaottelu toimii huonosti. Usein asia konkretisoituu parhaiten kokeilemalla käytännössä jotain sellaista, jonka kohdalla itsestäänselvä jaottelu onkin este eikä kätevä väline.

Olin maanantaina Kellariteatterissa katsomassa teatterin 50-vuotisjuhlanäytelmänä esitettävää ja neljän ohjaajan voimin toteutettua Shakespearen Myrskyä. Rakas ystäväni Inkariina Simola on ohjannut sen jälkimmäisen puoliajan. Näytelmän ohjelmalehtisessä on lyhyitä lausuntoja ohjaajien lisäksi myös näyttelijöiltä, ja kahdesta niistä löytyy tähän erityisen sopiivat katkelmat:

Astuminen Prosperon suuriin saappaisiin naisen vahvuudella on ollut hieno kokemus sekä haaste laajentaa oman ilmaisun rajoja. Samalla se on karusti näyttänyt minulle kuinka vaikeaa on suoda itselleen se asema, joka miehellä itsestäänselvästi on.
– Laura Vehkanen Prospero

Päämotiivini teatterin tekemiseen on se, että silloin tällöin saan meikata hyvällä syyllä ja jopa pukeutua naisten trikoisiin – ja esiintyä niissä. Tämä toteutui.
– Perttu Hangaslahti Sebastian

Prospero oli hyvin vaikuttava hahmo, jonka hurjuutta, viisautta ja kaikki langat käsissään pitävää hallintaa ei käynyt epäileminen. Sebastian oli säkenöivä siro satuprinssi. Kaikki siis kuten kuuluikin, kuten teksti antaa ymmärtääkin. Kuitenkin näyttelijät olivat samalla suoneet itselleen sellaista, jota he ehkä epäröisivät arjessaan. Se kuinka vankkoja ne esteet ovat, jotka saisivat epäröimään, selviää vain kokeilemalla. Niiden rikkominen voi tuntua työläämmältä kuin ensi alkuun arvaisi, eikä esteiden rakentumisen historian miettimisestä silloin ole ainakaan haittaa.

Kannattaa muuten lukea sananvastuuprobleemista.

5 Comments:

Blogger Sedis said...

Otetaanpa esimerkiksi vaikka sosiaalinen konstruktivismi.

Keskinäisessä vuorovaikutuksessa olevat ihmiset – siis lähtökohtaisesti sosiaalisissa tilanteissa - tyypittelevät kukin toistensa toiminnan mentaalisia representaatioita, mistä seuraa se, että he vähitellen habitualisoituvat eli totunnaistuvat vastavuoroisiin toimintarooleihinsa.

Kun nämä vastavuoroiset roolit sitten saatetaan muiden yhteiskunnan jäsenten saataville, hekin usein omaksuvat nämä käytännöt. Näin siis eri toimijatyypit osallistuvat vastavuoroiseen totunnaistuneen toiminnan tyypittelyyn. Tällaista tyypitystä Berger ja Luckmann sanovat instituutioksi.

Tässä instituoituneessa prosessissa omaksuttavana ovat myös merkitykset, jotka instituoituvat yhtä lailla sekä yksilöille että yhteiskunnalle.

Tässä prosessissa tieto ja ihmisten käsitteet – ja sen myötä uskomukset - siitä mitä todellisuus on, tulevat myös omaksutuksi osaksi tätä instituoitunutta kudelmaa ja yhteiskuntarakennetta.

Siksi sosiaalisen todellisuuden sanotaan olevan sosiaalisesti konstruoitu.

Mitä pidemmälle instituoituminen etenee, sen vähemmän siinä on jäljellä sen lähtökohtaa, kahdenvälisyyttä, perustavan kokemuksen välittämää prototyyppiä.

Lopulta jäljellä on vain anonyymi abstraktio, joiden kanssa ei edes voi päätyä kasvokkaiseen vuorovaikutukseen.

Yhteiskuntarakenne on näiden tyypitysten ja niiden avulla mahdollistuvien toistuvien vuorovaikutusmallien yhteissumma.

Sellaisena yhteiskuntarakenne on jokapäiväisen todellisuuden perustava elementti.

Tämä prosessi on näin yksinkertaistettunakin melko monimutkainen.

Totta kai kaikkien näiden tyypittelyjen, totunnaistumisten, instituoitumisten ja abstraktoitumisen selvittämisen diskursseihin tarvitaan intellektuelli, joka palauttaa kaiken todellisuuden hahmottamisen prototyyppiin eli kasvokkaiseen kommunikaatioon.

Selvää kuin pläkki!

19.10.06  
Blogger Eufemia said...

Niin selvää kuin pläkki, että esitän huomion ja kysymyksen.

Puhe rakenteesta on välillä hankalaa, sillä monissa teksteissä on vaikea erottaa puhe syvärakenteesta puheesta sanotaan nyt vaikka pintarakenteesta. Jos "yhteiskuntarakenne on näiden tyypitysten ja niiden avulla mahdollistuvien toistuvien vuorovaikutusmallien yhteissumma", ei ole mitään perustavaa rakennetta, vaan toistuvat käyttäytymistavat vain muodostavat kokonaisuuden. Tällaisesta rakenteesta ei välttämättä löydy mitään kovin suurta säännönmukaisuutta eikä sillä voi juurikaan selittää asioita.

Toiseksi, miksi kasvokkainen kommunikaatio on mielestäsi todellisuuden hahmottamisen prototyyppi?

19.10.06  
Blogger Sedis said...

Wiki Communication Theory.

19.10.06  
Blogger Sedis said...

Pistän vielä toisenkin.

Nämä siis "vastauksia" tuohon prototyyppi-oletukseen.

Tunnistan vastauksessasi kielifilosofian vaikutuksen, joten sillä saralla tuskin pääsemme eteenpäin (tällä erää).

19.10.06  
Blogger Eufemia said...

En minä siis sillä, etteikö tuo olisi ihan uskottva prototyyppi. Mieleeni vain juolahti, että joku voisi katsoa prototyypiksi esimerkiksi sikiön ja äidin välisen kommunikaation ja sitäkin kantaa voisi perustella ihan uskottavasti.

Silläkin on väliä ymmärretäänkö prototyyppi esimerkinomaiseksi toteutukseksi tai perustyypiksi vaiko alkumuodoksi.

19.10.06  

Lähetä kommentti

<< Home