Muruja päänsärkyisen päivän iltana

Kansallishenki luonnehtii kansallisen elämän kokonaisuutta tai sitä, mitä Herder kuvaa "elämäntaidon, tottumusten, tarpeiden, maan ja taivaan ominaispiirteiden kokonaiseksi eläväksi kuvatauluksi". Tätä ei voida käsittää puhtaan intellektuaalisesti tai rationaalisesti vaan ainoastaan mielikuvituksellisella ymmärtämisellä tai empatialla (Einfühlung), joka on luonteeltaan olennaisesti esteettistä.

Tuo on H. B. Nisbetin artikkelista "Herder: kansakunta historiassa". Muistan osallistuneeni joskus filosofian seminaarissa keskusteluun siitä, voiko ihminen einfühlata siilin kanssa, ja jos voi, merkitseekö se kontaktia aikaan, jolloin oli siilejä ja dinosauruksia muttei ihmisiä. Tämä keskustelu tuli nyt myös mieleen. Niin ja se, kun Hurina eilen toisaalta ihmetteli sitä, että saatan olla aivan tyyni kun minua selvästi tarkoituksellisesti loukataan, ja piti sitten olennaisena sitä, että saatan kuitenkin myös jälkikäteen tunnereagoida asiaan. Sekin oli hauska keskustelu.

"Olen vakuuttunut, että evoluutioteoria on virhe, joka on laillistettu sitovaksi totuudeksi. Se on perustoiltaan löyhä, ei-uskovaisen vanhahkon miehen konsepti. (Charles Darwin) näki maailman näin. Ehkä siksi, että hän oli kasvissyöjä, ja häneltä puuttui sisäinen tuli. Se on surullista, ja sitä opetetaan puolalaisissa kouluissa", Orzechowski tilitti lehtihaastattelussa.

Puolan opetusministeri päätti sitten tarjota verkon kreationismi-evolutionismi -kiistelijöille puheenaihetta. Käsittämätöntä, onnistuin lukemaan uutisen ennen kuin kukaan on aloittanut siitä keskustelua Hesarissa. Kasvissyönnin liittäminen asiaan on erityisen ihastuttavaa.

Huone pimeni nopeasti. Suuri synkeys vyöryi kaiken yli.
Sitten kohoutui taivaan rannasta kuu, luonnottoman suurena ja veripunaisena. Sen ääriviivat väreilivät oudosti, ja koko pimentynyt avaruus alkoi hehkua.
"– – aurinko on muuttuva pimeydeksi ja kuu vereksi, ennenkuin Herran päivä, se suuri ja julkinen, tulee – – –"
Puhuiko joku? Ilmestyykö Ihmisen Pojan merkki nyt taivaalle?
Jouko istuutui vuoteen reunalle Sirkan kylmenneen ruumiin viereen ja jatkoi lukemistaan.
Ääretön tyhjyys ja yksinäisyys tuntui ulottuvan joka puolelle, niinkuin maailman luomishetkinä. Mutta Jumalan Henki liikkui myöskin syvyyden yllä, ja Herran kirkkaus täytti vähitellen huoneen ihmeellisellä siunauksellaan. Ja rauhaa ja lohdutusta täynnä oleva ääni puhui hänelle kuuluvasti: "Älä pelkää! Minä olen ensimmäinen ja viimeinen. Ja minä elän iänkaikkisesti, ja minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet. Autuaat ovat ne, jotka pesevät vaatteensa, jotta heillä olisi oikeus elämän puuhun ja menisivät porteista sisälle kaupunkiin."
Hän näki tuon portin.
Se oli avattu, ja sisäpuolelta loisti taivaallinen valkeus.
Nyt se alkoi lähetä – yhä suuremmaksi – yhä ihanammaksi!
"Jeesus, tule Herra Jeesus!" Jouko kuiskasi.
Sitten hän kuuli pasuunan puhalluksen ja koettaessaan asettaa Raamattua vierelleen hän huomasi sen soluvan kätensä läpi.

Näin loppuu isoisäni K. A. Pohjakallion romaani Ihmiskunnan ilta. Hän oli paitsi biologian ja maantiedon opettaja, myös helluntailainen tendenssikirjailija. Tuo on todennäköisesti hienoin romaanin lopetus, jonka olen koskaan lukenut.