Epätäsmällisyyteen tyytymisestä

Miksi tunnen tarvetta määritellä arvoja, jotka monista varmaan tuntuvat itsestään selviltä? Luullakseni ensimmäinen syy on oma yliherkkyyteni tai allergisuuteni: minusta tuntuu että kieltä käytetään aina summittaisesti, sattumanvaraisesti, huolimattomasti, ja se ärsyttää minua sietämättömästi. Älkää luulko, että suvaitsemattomuuteni kohdistuisi lähimmäisiini, sillä eniten minua harmittaa kun kuulen itseni puhuvan. Sen vuoksi pyrin puhumaan niin vähän kuin mahdollista; kirjoitan mieluummin, mikä johtuu siitä että kirjoittaessani voin korjata joka lauseen niin monta kertaa kuin on tarpeen. En väitä että sen tuloksena olisin tyytyväinen sanoihini, muta olen ainakin poistanut ne tyytymättömyyden aiheuttajat, jotka kykenen huomaamaan. Kirjallisuus – jos se täyttää nämä vaatimukset – on Luvattu Maa, jossa kielestä tulee sellainen kuin sen todellisuudessa pitäisi olla.
Toisinaan minusta tuntuu kuin ruttoepidemia olisi iskenyt ihmiskunnan ominaisimpaan toimintoon eli puhekykyyn. Sairaus ilmenee tiedollisen voiman ja välittömyyden menetyksenä, automatisoitumisena, jonka vaikutuksesta kieli latistuu kaikkein yleisimpien, anonyymimpien, abstraktimpien kaavojen käyttöön; merkitykset laimenevat, ilmaisun huiput tasoittuvat. Jokainen kipinä, joka sinkoaa sanojen törmätessä uusiin olosuhteisiin, sammuu. 

En ole yhtä kärsivällinen kuin Calvino väittää olevansa. Vai väittääkö sittenkään? Ehkä hänenkin suvaitsemattomuutensa kohdistuu myös hänen läheisiinsä, vaikka epätäsmällisen ja lattean kielen aiheuttama tuska ja turhaannus iskisivätkin kipeimmin silloin, kun syntiin sortuu itse. Tunnustan tuomitsevani kurjaa suomea kirjoittavat toimittajat ja vaipuvani alakulon valtaan lukiessani opiskelijan kirjoittamaa kehnoa kieltä. Jälkimmäisessä tapauksessa teen kuitenkin kaikkeni, jottei mielialani vaikuttaisi sepustuksesta antamaani arvioon – paitsi tietysti silloin, kun tekstin tarkoitusta ei oikeasti voi ymmärtää.

Onneksi olen keskinkertainen suomentaja. Siitä on minulle kaksinkertainen ilo: olen suomennostöitteni ansiosta parempi kirjoittaja kuin muuten olisin, ja keskinkertaisuuteni ansiosta olen oppinut sietämään epätäsmällistä kieltä sekä itseltäni että muilta.

Kääntäminen levittää Calvinon kuvaaman ruton määrättyä alalajia. Siteeraamassani luennossa (nimeltään Täsmällisyys) hän kuvaa typerryttävän hyvin sen, mikä kääntäessä tunkee kiviä kulkijan kenkiin ja hiertää rakkoja rekeä hinaavan kämmeniin. Hän mainitsee sanoihin kohdistuvan ponnistuksen, "jotta asioiden aistein havaittavat ominaisuudet tulisivat mahdollisimman täsmällisesti esiin" ja puhuu siitä, "miten kielen kanssa joutuu taistelemaan, jotta se taipuisi esineiden kieleksi – kieleksi joka lähtee liikkeelle esineistä ja palaa luoksemme ladattuna kaikilla ihmisen esineisiin sijoittamilla aineksilla". Tällä tavoin ladattu kieli ei ole automatisoitunutta eikä latteaa, vaan välitöntä, väkevää ja täsmällistä. Mutta miten kääntäjä siihen kykenisi?

Oletetaan, että alkuteksti on kirjoitettu hyvin. Tehdäkseen sille oikeutta kääntäjän – tai sanotaan tässä nyt suomentajan, koska puhumme suomea – olisi kirjoitettava yhtä hyvin. Asioiden aistittavien ominaisuuksien olisi ilmettävä yhtä täsmällisesti kuin alkutekstissä. Samalla suomentajan olisi kuitenkin oltava toisella tavalla uskollinen alkutekstille: hän ei saa kirjoittaa uutta tekstiä samasta aiheesta, vaan hänen olisi suomennettava juuri tämä teksti ja sen ratkaisut. Ne on tehty toisella kielellä; sillä kielellä ne palaavat luoksemme ladattuina ihmisten esineisiin sijoittamilla aineksilla. Mutta kun panee suomen sanat tekemään samoja temppuja, ne latautuvatkin alkutekstin kielellä. Syntyy kielikuvia, joita ei suomeksi ymmärrä, ja oudosti ontuvia virkkeitä, joiden nykiminen saa hämmennyksiin. Kielitaitoinen lukija arvaa alkutekstin tarkoituksen, mutta suhde aistein havaittavaan on silloin välillinen, ei välitön. Näiden kahden uskollisuuden lajin paineessa puurtaessani tuotan kompromisseja ja epätäsmällistä kieltä – enkä voi muuta kuin tyytyä siihen.