Cedant arma togae

'What's the matter now?' repeated my sister, more sharply than before.
'If you can cough any trifle on it up, Pip, I'd recommend you to do it,' said Joe, all aghast. 'Manners is manners, but still your elth's your elth.'
By this time, my sister was quite desperate, so she pounced on Joe, and, taking him by the two whiskers, knocked his head for a little while against the wall behind him: while I sat in the corner, looking guiltily on.
'Now, perhaps you'll mention what's the matter,' said my sister, out of breath, 'you staring great stuck pig.'

Olen lueskellut viime aikoina iltaisin Dickensiä. Sitaatti on Great Expectationsista; varsin hyvä kuvaus arkisesta perheväkivallasta. Mies ei vastaa kun hänen vaimonsa vaatii selittämään mistä tämä puhuu lapselle, vaan jatkaa keskustelua lapsen kanssa. Vaimo suuttuu tottelemattomuudesta ja lyö miestä. Lapsi kokee itsensä syypääksi.

Päädyin taas keskustelemaan siitä, etten pidä väkivaltaa hyvänä reaktiona siihen, että kokee tulleensa loukatuksi tai satutetuksi. Aiheesta on puhuttu ennenkin. Joka puolella törmään ihmisiin, joiden mielestä on normaalia ja sallittua ja oikein kostaa väkivalta tai jopa loukkaus väkivallalla. Erityisen mutkattomasti näin ajatellaan kun kostaja on nainen. Kun suututtaa, sopii läimäistä sitä, jolle on suuttunut? Ah, mutta noissa keskusteluissahan puhutaan tapauksista, joissa nainen on suuttunut aivan aiheesta, minulle vastataan. Paikalla lienee siis aina puolueeton raati arvioimassa onko suuttumus aiheellista? Jos se on aiheellista, saa lyödä, muuten ei? Vai onko lyöjä epäämättä oikeassa ja lyöty ansaitsee pahoinpitelyn? Näinhän perheväkivallan uhrit tyypillisesti itsekin uskovat. Ja nyt minulle sanotaan, että sehän on aivan eri asia. Eikä ole. Valtiolla on väkivallan monopoli, eikä meillä ole mitään oikeutta lyödä silloin kun suututtaa.

Joskus uuvuttaa. Vos vestros servate, meos mihi linquite mores.