Ystävällisyys ja dekonstruktion kritiikki

Perhaps Foucault had written enough about what we say and do to other people. He had now become preoccupied with what we say and do to ourselves. Official or prevalent or private moral codes would be part of that story, but there is

another side to the moral prescriptions, which most of the time is not isolated as such but is, I think, very important: the kind of relationship you ought to have to yourself, rapport à soi, which I call ethics, and which determines how the individual is supposed to constitute himself as a moral subject of his own action. (pp.237‒8).

Where previous nominalists thought of the self as making up its own categories, Foucault did not imagine that there is any self, any ego, any I, writing to do that. Each human subject ‒ you, me ‒ is an artifact. Because of Foucault's almost doctrinaire loathing of most forms of repression, and his radical shape-up of stnading accounts of it, many readers would still think of him as believing that the human subject is created by forces of repression. That is too limited an outlook. In this interview, he says "we constitute ourselves as subjects acting on others" ‒ as agents, that is, not as victims.

Olen lueskellut Ian Hackingin Historical Ontologya; sitaatti on siitä, hauskasta pikku tekstistä "Self-Improvement". Se sai minut vihdoin kirjoittamaan aiheesta, jota olen pyöritellyt ajatuksissani pitkin tätä käsittämätöntä, säkenöivää kesää. Aloitan vaikeasti (eli ajatus on vielä selvästi kesken) ja etenen kohti hieman selkeämpää ja konkreettisempaa.

Ajatellaan, että minulla on tietynlainen suhde itseeni, ja sen varassa olen rakentanut ‒ en tietenkään mitenkään romanttisutopistisen "vapaasti", mutta silti riittävästi ollakseni rakentamastani vastuussa ‒ itseni tietynlaisena moraalisubjektina. Ei ole mitenkään sattumaa, että olen esimerkiksi päätynyt hyvin moderniin tapaan erottamaan politiikan ja moraalin jyrkästi toisistaan: Moraalin ajatellaan sijaitsevan yksilössä, ei siis olevan kulloisenkin hallitsijan hallussa. Tässä mielessä etiikkani on kovin modernia: ajattelen, ettei kukaan muu kuin minä voi todistaa minulle mikä on oikein ja mikä väärin. Jos ja kun tämä koskee minun silmissä toisiakin, en voi kuvitella voivani todistaa toisille, mikä on oikein ja mikä väärin. Etiikasta tulee siis yksityisasia. Ja politiikka on määritelmällisesti aivan muuta kuin yksityisasia. Tämä eronteko on mahdollinen tietyssä historiallisessa tilanteessa; se on ollut yksi minulle avoinna olevista vaihtoehdoista, ja olen muovannut sillä itseäni.

Foucault tarkoittaa etiikalla tietynlaista suhdetta, joka minulla tulisi olla itseeni (se tietysti vaihtelee, millainen tuon suhteen kulloinkin oletetaan olevan). Mikäli ymmärrän Foucaultia oikein, se mitä hän kutsuu etiikaksi, on minun kohdallani tehnyt mahdolliseksi sen selvän eron, jonka teen politiikan ja etiikan/moraalin välillä (aivan, käytän siteeraamassani vanhassa kirjoituksessani sanaa "etiikka" eri tavoin kuin Foucault... joten koetan nyt tässä kirjoituksessa käyttää sanaa "moraali" "etiikan" sijasta silloin kun en puhu Foucaultin etiikasta). Samalla tuo suhde itseeni on tuottanut selvän eron siinä, mitä katson voivani edellyttää toisilta, ja mitä taas itseltäni.

Toisilta edellyttäminen tuntuu minusta aina hieman moraalittomalta (eli kuten aiemmin kirjoitin, politiikka on a-eettistä). Tästä on selvä kytkös siihen, että pyrin edellyttämään toisilta lähinnä negatiivisia tai passiivisia asioita: joidenkin asioiden tekemättä jättämistä. Positiivisiin, aktiivisiin tekoihin painostamiseen koen tarvitsevani melkoisen vankkoja perusteita. Kun painostan toisia, painostan heitä yleensä luopumaan jostain positiivisten vaatimusten rakennelmasta, jonka he kohdistavat toisiin. Esimerkiksi sopii aihe, jota olen taas pitkästä aikaa itse pohtinut paljon, ja josta Veloena suureksi ilokseni vastikään kirjoitti: yksiavioisuuden vaatimus. Painostan ihmisiä luopumaan moisesta vaatimuksesta ‒ toisiin kohdistettuna. Itseltään yksiavioisuutta saa tietysti vaatia jos siltä sattuu tuntumaan (minusta ei tunnu).

Tämä on oikeastaan kaikki jo aiemmin sanottua. Kirjoitin ihmissuhdenäkemyksistäni vankan poliittiseen sävyyn jo vuosia sitten. En ole edelleenkään olennaisesti eri mieltä silloisen itseni kanssa, mutta en enää ole tuohon kirjoitukseeni mitenkään varauksettoman tyytymätön, sillä se ei enää riitä minulle. Se on poliittinen, se on positiivisia normeja purkava, se julistaa vapautta tiettyjen vaatimusten ikeestä ‒ mutta se on täysin persoonaton, siinä ei rakenneta mitään; julistan vain sitä, mitä en tee, sitä mitä muut eivät voi pakottaa minua tekemään. Selvä, mainiota: mitä minä sitten teen?

Puhuin tästä vastikään erään valloittavan ihmisen kanssa. Kutsuin nykyistä ajattelutapaani leikkimielisesti dekonstruktion kritiikiksi: ihmissuhteen perustaminen sille, mitä kaikkia normeja ei tarvitse noudattaa, ei riitä. Avoimuus ja normien kyseenalaistaminen luovat tietysti tilaa hengittää, mikä minusta tuntuu hyvältä ja tarpeelliselta. En kaipaa valmiiden rakennelmien sokkeloa, vaan mielummin avoimempaa maastoa, johon rakentaa. Rakentaminen on silti olennaista, ja rakentamalla tuotetaan positiivista sisältöä. (Aivan, dekonstruktion kritiikki ei sekään ole vielä positiivisen sisällön rakentamista, vaan ainoastaan huomautus, ettei pelkkä purkaminen riitä vielä paljoonkaan.)

Tästähän seuraa positiivisia vaatimuksia? Niinhän siitä seuraa. Tykkään kohdistaa sellaisia itseeni: moraaliset vaatimukseni ovat minun asiani; en kohdista niitä muihin, mutta itseeni voin, eikä niiden tarvitse perustua sillle, mitä kaikkea muut eivät voi vaatia minulta, vaan ne muodostavat oman alueensa. Itseäni koskeva moraali on enemmän kuin se, mihin katson voivani painostaa toisia; voin vaatia itseltäni aivan erityyppisiä asioita kuin toisilta.

Sekään ei vielä riitä, että voin vaatia itseltäni sitä sun tätä. Se ei riitä, koska vaadin itseltäni muun muassa kykyä keskustella ja rakentaa yhdessä läheisteni kanssa. Ja tässä selvärajainen järjestelmäni sumenee, sillä toisaalta en halua erityisemmin poliittisesti painostaa läheisiäni, enkä toisaalta usko, että voin esittää heille moraalisia vaatimuksia, ja silti keskustelusta aivan ilmiselvästi syntyy jotain positiivista. Tuntuu siltä, että tämän syntymisen ja rakentumisen dynaamisuus ja ei-ehdottomuus, sekä jaettu halumme asettua alttiiksi, mahdollistavat moraalin ja politiikan välisen jaottelun siirtämisen väliaikaisesti syrjään. Läheisessä ihmissuhteessa se ei ole jatkuvasti olennainen ‒ tai vielä paremmin: haluan juuri nyt ja juuri tässä sysätä tuon eron syrjään ja rakentaa yhdessä jotain alati muuttuvaa. (Voisin luetella asioita, joita viime aikoina on tullut rakennettua ja yksilöidä kenen kanssa, mutta anteeksi epäkonkreettisuuteni, en halua nyt tehdä niin. Se on tavallaan sääli, sillä näin tämäkin kirjoitus jää luurangoksi.)

Moraalini, se mitä vaadin itseltäni, on muuttunut jonkin verran viimeisen vuoden aikana. Olen keskittynyt asiaan, jota nimitän ystävällisyysprojektiksi: haluan oppia herkemmäksi havaitsemaan sekä toisten reaktioita, pelkoja ja toiveita, että omiani. Tämä edellyttää paljon enemmän ja aivan erilaisia positiivisia vaatimuksia itselleni kuin mihin olin aiemmin tottunut. Minulle ei enää riitä se toteamus, etten ole toisten pettymyksistä vastuussa. Aivan, voi olla etten olekaan, mutta se ei ole syy antaa herkkyyden herpaantua. Seuraukset ovat olleet hienoja.