Mökillä III: Kummituksista

Spirits and ghosts are also the objects of paranormal investigation and a topic of thrilling memoirs (see Taylor 2001, Ramsland 2002). Authors of such esoteric literature tend to ignore the generic context of spirits in folklore and instead locate them in a specific textual space, somewhat analogous to scientific discourse that tries to verify their existence. References to reliable witnesses and other verifiable specifics of the stories are added to convince skeptical readers that spirits are real. Experiments, photography, and other tools of scientific data-collecting are combined with the numbers and other fact-producing devices of positivistic methodology in order to convince those who still doubt and to provide a forum of belief and disbelief about the supernatural. Esoteric literature engages in a discussion of the pros and cons of the reality of the supernatural world, similar to the discussion Linda Dégh has noted in oral legends (1996). Esoteric literature is thus a blend of folkloric and scholarly genres created to please readers eager to believe in the supernatural in a rational and scientifically dominated world.

Kirjoitin vastikään eräästä genrestä, johon suhtaudun kai turhanpäiväisen vaikeasti. (Tätä kirjoitusta on vaikea ymmärtää jos ei lue ensin tuota aikaisempaani.) Sitten luin Virossa pidettyä seminaaria varten Ülo Valkin artikkelin "Ghostly Possession and Real Estate: The Dead in Contemporary Estonian Folklore" ja tajusin, että folkloristeilla on tietysti mitä mainioimpia työkaluja tuon genren tutkailuun. Valkin ote tarjoaa minulle melko oikean annoksen etäisyyttä, sellaisen, jonka avulla voin tarkastella sekä genren ominaispiirteitä ja funktioita että yksittäistapausten ansioita. Ainakin nyt tuota genreä tuntuu olevan helpompi lähestyä folkloristin näkökulmasta kuin kirjallisuustieteilijän, saatika sitten vain tavallisen lukijan.

Kuten Valk sanoo, esoteerinen kirjallisuus sekoittaa hyvin usein (vaikkakaan ei aina) yhteen kahta genreä: perinteistä uskomuskerrontaa ja oppinutta kerrontaa. Kummitusten olemassaoloa (tai salaliittoteoriaa tms.) todistellaan tieteellisiltä tai ainakin oppineilta vaikuttavilla selonteoilla, joissa on kuitenkin yllättäviä, kansanuskomusten selitystarinoista lainattuja piirteitä. Toisin sanoen genre yhdistää kahta keskenään yhteensopimatonta argumentaation tapaa. Yhteensopimatonta, koska monet kansanomaisessa kerronnassa hyväksytyt päättelyketjut on suljettu oppineesta kerronnasta pois pätemättöminä. Esoteerisessa kirjallisuudessa tämä huolellinen lajittelu hävitetään, kahteen erilaiseen episteemiseen käytäntöön kuuluvat argumentaation tavat sulautetaan yhteen ja lopputulosta väitetään uskomisen väärtiksi, mikä ainakin minusta tuntuu spontaanisti karmivalta.

Kuvittelin, että pitkään jatkunut kammonsekainen kiinnostukseni tätä genreä kohtaan ‒ nimetään se nyt sitten Valkia seuraten vaikka esoteeriseksi kirjallisuudeksi ‒ olisi samantyyppinen oikku kuin kiinnostukseni goottilaiseen romantiikkaan. Sitä se ei kuitenkaan tunnukaan olevan. Täältähän minä löydän runsain mitoin jotain jossain määrin sen esimerkin kaltaista, mitä aiemmin turhaan hain: tutkimusta, jossa yhdistetään yhteensopimattomia episteemisiä käytäntöjä. Pohdittavaksi jää se, ettei yhdistelyssä useinkaan käytetä ihmistieteissä yleisiä selittämisen ja kertomisen tapoja, vaan kummitusjuttuihin ympätään nimen omaan luonnontieteistä lainattua.