Hiisi

"Nuori poika nukkuu asvalttipihassa, roskalaatikoiden kupeessa. Hän piirtyy pimeään vain hennosti varjoista erottuvana mustana hahmona.
Astun lähemmäksi, ojennan käsivarttani. Hahmo ilmeisesti kuulee askeleeni ja nostaa hetkeksi heikosti päätään käpristyneestä asennostaan, avaa silmänsä, ja minä oivallan vihdoinkin mikä se on.
Se on kauneinta mitä olen koskaan nähnyt.
Tiedän heti että haluan sen."

"Hänen peikkonsa on kuin pala yötä jonka joku on riistänyt maisemasta ja tuonut huoneeseen. Se on sirpale tuulista pimeyttä, musta enkeli, luonnonhenki.
Voiko pimeyden kesyttää?
Ehkä sen voi, jos se on aloitettaessa hyvin, hyvin nuori, riittävän avuton, riittävän huonokuntoinen...
Pieni yön pentu."

Luin eilisiltana Johanna Sinisalon kirjan Ennen päivänlaskua ei voi, ja pidin siitä enemmän kuin etukäteen arvasin. (Sen laulun päivänsäteenhän olisi muuten pitänyt ottaa menninkäinen mukaansa, menninkäinenhän sanoi, ettei sokeutuminen haittaa.) Sinisalon tarinassa peikot ovatkin meidän maailmamme asukkaita, eivät tuonpuoleisen olemattomia olioita, ja pieni peikonpentu on se, jota toivotaan, tahdotaan, pidetään kauneimpana. Juuri siksi ettei peikosta ole lemmikkieläimeksi. Siksi että peikko kasvaa aikuiseksi. Siksi ettei raja ihmisen ja eläimen välillä ole selvä.

Sana "hiisi" liittyy suomalaisessa kansanperinteessä usein siihen alueeseen, joka ei ole selvästi tuonpuoleista, muttei kuitenkaan täysin tämänpuoleistakaan. Ei kenenkään maa kuljettaessa kohti transsendenttiä. Lähiseutua. Esimerkiksi uhrauspaikkojen tienoilla liikkuvan on tiedettävä miten käyttäytyä ollakseen joutumatta ainakaan vahingossa rajan väärälle puolelle. Asiantuntijat saattoivat matkustella pitkiäkin matkoja todellisuuden tasojen välillä, vaikka se usein vaarallista olikin, mutta vahingossa vähänkin toisaalle eksyvän kohtalo oli useimmiten karu. Useampi jäi metsänpeittoon, hiiden väen viemäksi tai maahisten maailmaan kuin palasi kertomaan mitä oli tapahtunut.
Raja-alueet eivät suinkaan ole tyhjiä. Jos hiiden väen polut saattavat kulkea meidän maailmassamme, niille eksyessään saattaa kohdata tuonpuoleisen asukkeja, joko vainajia tai vielä kummempia olioita.
Mieltäni on jäänyt kutkuttamaan tarina miehestä, joka oli käynyt tietämättään nukkumaan hiitolaisten polulle. Joukko näitä kummajaisia kulki polkua ja mies heräsi, mutta oli nukkuvinaan edelleen. Hiitolaiset astuivat varoen hänen ylitseen sanoen "Ei saa häiritä nukkua". Nukkuva ihminen oli siis turvassa, mutta jos hän olisi paljastanut olevansa hereillä, eli täysin tämänpuoleisessa, hiiden väelle vieraassa, hänen olisi käynyt huonosti.

Rajan tuolla puolen käväisemistä on pidetty mahdollisena, mutta sinne saattoi jäädäkin, tahtoen tai tahtomattaan. Siirtymisiä ei tapahtunut vain täältä meidän tutustamme tuonne vieraaseen. Juha Pentikäinen kertoo tällaisesta ajattelusta saamelaisten keskuudessa teoksessaan Saamelaiset, Pohjoisen kansan mytologia:

"Maahisten reviiri on saamelaisten uskomusmaailmassa alue, joka kokemusten ja unien kautta näytti olevan joka miehen ulottuvilla. Johan Turin kaltaiset kertomukset maahisten kauniista elosta ovat uskomusperinteessä sangen yleisiä. Ihmisen näköpiiristä äkillisesti katoava porotokka, jonka jälkiä ei etsinnästä huolimatta löydy, tulkitaan maahisten omistamaksi. Perinteen keskeisiin elementteihin kuuluvat niin ikään kuvaukset riiteistä, jotka suoritettuaan ihmisen uskotaan saavan haltuunsa maahisen omistamat eläimet, maahisten 'elon' ja jopa itse maahisen, joka saamelaispojan mielikuvissa näyttäytyi kauniimpana ja eroottisesti kiihdyttävämpänä kuin tämän maailman tyttäret. Yleisimmin tunnettuja keinoja on leukun, veitsen heitto maahisten porojen tai karjan ja maahistytön pään yli."

Hallittuna pysyvää kontaktia pelottavuudessaan kiinnostavaan toiseen on haettu ja haetaan. Jos kontakti on riittävän tärkeä, joku saattaa joutua siirtymään omalta alueeltaan vieraalle. Kysymys, vaikkapa Sinisalon kirjassa, on siitä kuka.