Surullinen dramaattinen rakkaustarina

Nikolai Leskovin Mtsenskin kihlakunnan lady Macbethista muistui mieleeni Maupassantin novelli Tuolin korjaaja. (Tietysti myös Flaubertin Madame Bovary, Leskovin sankaritar rinnastuu kyllä Emmaan. Emman tavoitteet kuitenkin ovat opittuja ja selkeän kaavamaisia, mikä näytetään lukijalle. Leskovin Katerina Lvovna taas ei vaikuta sisäistäneen kulttuurin mielikuvituksen intohimokuvaa niin vahvasti, hän näyttää spontaanimmin onnettomuuteensa ajautuvalta ja hänen tekojaan kuvataan lähinnä ulkoapäin. Kaikki muut kysymykset mielestä siirtävä rakkaus on Leskovin tarinassa luonnollisempi ilmiö kuin Flaubertilla; kysymykseen siitä, voisiko Katerina muuta kuin seurata intohimoaan, ei keskitytä. Ei nyt kuitenkaan tämän enempää Flaubert-vertailua tällä kertaa.)

Tuolin korjaajan jalo antisankaritar jää nimettömäksi. Hän on vain köyhä, maata vaunuissaan kiertävä käsityöläinen, joka jättää kuollessaan vaivalla säästämänsä perinnön miehelle, jota on lapsesta saakka etäältä rakastanut. Mies, pikkupaikkakunnan apteekkari, närkästyy ja loukkaantuu ensin kuullessaan tästä halventavaksi katsomastaan intohimosta, mutta kun hänelle kerrotaan perinnöstä, hän ottaa sen vastaan.

Katerina Lvovna viettää ikävää ja yksinäistä elämää vanhan miehensä kodissa, kunnes päätyy lemmensuhteeseen Sergein, miehensä nuoren, kauniin ja huikentelevaisen apulaisen kanssa. Voidakseen pitää nuorukaisen luonaan Katerina murhaa yhdessä tämän kanssa appensa, miehensä ja vielä nuoren sukulaislapsen, joka muuten perisi osan miehen varoista. Pari jää kiinni ja tuomitaan pakkotyöhön. Pitkällä ja raskaalla matkalla kohti Siperiaa Sergei alkaa liehitellä erästä toista tyttöä ja kohtelee Katerinaa avoimen halveksuvasti. Lautalla ylitettäessä Volgaa Katerina kaappaa yllättäen tämän tytön mukaansa, hyppää veteen ja hukuttautuu hukuttaessaan samalla tuon toisen.

"- Sinäkin mokoma, kaikkien kaukalo! Sergei huusi Fionalle. - Puhut häpeämisestä! Mitä häpeämistä minulla! Kenties en ole rakastanut häntä koskaan. Nyt... nyt Sonetkan kulunut kenkäkin on minulla rakkaampi kuin tuon nyljetyn kissan naama. Mitä mukisemista sinulla on minulle? Halailkoon hän vaikka tuota vääräsuista Godjuskaa tai tuota... hän katsahti satulassa istuvaa mieshenkilöä, jolla oli yllään huopaviitta, päässä upseerinlakki, ja lisäsi: - tai tuota etappipamppua: hänen huopansa alla ei ainakaan sade kastele."

Katerina ei kestä halveksuntaa ja arvellessaan Sergein rakastavan Sonetkaa kostaa tappamalla tämän. Tuolin korjaaja hyväksyy halveksunnan ja jättää vaivalla keräämänsä rahat miehelle, "että mies ajattelisi häntä ainakin kerran, kun hän olisi kuollut." Monasti varioidun tarinan miehet taas käyttäytyvät jossain määrin samaan tapaan: halveksuvat, mutta ottavat hyödyn saadessaan. Sergei tosin tavoittelee hyötyä, varakas apteekkari vähän vaivaantuukin ahneudestaan.
Tuolin korjaaja tuntee etäisen rakastettunsa paremmin kuin Katerina rakastajansa, näkee piittaamattomuuden eikä piittaa siitä. Hänen elämäänsä rakastaminen tuo mielen. Hänkin toivoo, mutta hän toivoo vain sanaa tai paria joskus, sitä, että "hän sai nähdä miehen läheltä, puhua hänelle ja antaa vielä rahaakin".

Miksi tarina, jonka sankaritar rakastuu sokeasti, palvovasti, intohimoisen omistautuvasti, ja kohtaa inhoa ja halveksuntaa, on dramaattinen? Halu omistaa elämänsä toiselle ja elää tämän omistautumisen kautta, siinäkö dramaattisuus piilee? Itsen hylkäämisessä, tarpeessa olla olennaisimmin joko toisen rakastama, kuten Katerina, tai toista rakastava, kuten tuolin korjaaja. Onko tuossa antaumuksessa, luopumuksessa ja heittäytymisessä kauneutta, vai lähteekö se vain halusta paeta? Onko rakastetulla merkitystä itsenään, ihmisenä, muuna kuin rakastettuna?