Lisää Foucaultia

"Niinpä emme ole nyt lupautuneet tulkinnan tehtävälle siksi, että on olemassa ensimmäisiä ja arvoituksellisia merkkejä, vaan siksi, että on tulkintoja ja että kaiken sen alla, mikä puhuu, ei lakkaa olemasta väkivaltaisten tulkintojen suuri kudos. Ja juuri siksi on merkkejä, merkkejä jotka käskevät meitä tulkintojensa tulkitsemiseen ja jotka käskevät kääntämään ne merkkeinä nurin. Tässä mielessä voidaan sanoa, että allegoria ja hyponoia ovat kielen perustassa ja ennen sitä, ei sinä, mikä on liukunut jälkikäteen sanojen alle siirtääkseen ne ja saattaakseen ne värähtelemään, vaan sinä, mikä on saanut sanat syntymään, mikä on saanut ne tuikkimaan koskaan asettumatonta loistoa. Juuri siksi tulkitsija on Nietzschelle 'totuuden mukainen', hän ei ole 'todenmukainen' siksi, että hän valloittaisi uinahtaneen totuuden sanoakseen sen julki, vaan siksi että hän julistaa tulkinnan, että jokaisen totuuden tehtävänä on peittäminen. Ehkäpä tämä tulkinnan ensisijaisuus merkkeihin nähden on ratkaisevinta modernissa hermeneutiikassa.
Ajatus että tulkinta edeltää merkkiä implikoi, että merkki ei ole yksinkertainen ja hyväntahtoinen oleva, kuten ajateltiin vielä 1500-luvulla, jolloin merkkien ylenpalttisuus ja asioiden toistensa kaltaisuuden tosiasia todistivat yksinkertaisesti Jumalan hyväntahtoisuudesta, ja vain läpinäkyvä huntu erotti merkin [signe] merkitystä [signifié]. Tätä vastoin minusta vaikuttaa, että 1800-luvulta ja Freudista, Marxista ja Nietzschestä lähtien merkistä on tullut pahansuopa; tahdon sanoa, että merkillä on ristiriitainen ja hieman kiero tapa tahtoa pahaa, olla pahansuopa. Ja tämä siinä määrin kuin merkki on jo tulkinta, joka ei anna itseään tulkintana. Merkit ovat tulkintoja, jotka pyrkivät oikeuttamaan itsensä, eikä päinvastoin."

Tuntuu ymmärrettävältä ja järkevältä ajatella merkkiä, vaikkapa sanaa, nimen omaan tulkintana, "joka ei anna itseään tulkintana". Sana esiintyy näennäisen viattomana ja neutraalina, vaikka pienellä penkomisella on helposti näytettävissä, miten sana on levittäytynyt viittaamaan jonnekin, yhdistämään jotain johonkin ja sulkemaan jotain pois. Toisten kielten sanat esittävät tai sisältävät tai ovat toisenlaisia tulkintoja, ja silti nekin pyrkivät oikeuttamaan itsensä, niiden tulkintaluonne ei ole avoimesti esillä. Ajattelen vaikkapa englannin sanaa "thing" tai italian sanaa "cosa": ne kääntyvät suomeksi miten milloinkin. Ajattelen jotakin, pöydällä on esine, Kantin olio sinänsä, tuo asia kummastuttaa minua. Jotain on tulkittu eri tavoin esimerkiksi italiassa ja englannissa kuin suomessa. Jos kerran merkit voivat olla tällä tapaa erilaisia tulkintoja, on selvää että ne ovat tulkintoja.

Se mikä tässä aidosti hätkäyttää, on ajatus, ettei tämä olisikaan ymmärrettävää. Että olisin kasvanut ymmärtämään merkin vaikkapa sillä tavoin, kuin se Foucaultin mukaan 1500-luvulla Euroopassa yleisesti ymmärrettiin. Kykenen hahmottamaan tuon ajattelutavan jotenkin, jollain hyvin karkealla ja sen rakenteen opettelevalla tavalla, mutta en voi väittää aidosti ymmärtäväni sitä. Tapa jolla käsitän merkin voisi siis olla niin toisenlainen, että nykyinen ymmärryksen tapani olisi minulle käsittämätön.
Mitkä kaikki ajatteluni asiat, joita en edes tule ajatelleeksi, voisivat olla minulle käsittämättömiä?