Tyypillisistä tarinoista

"'Olette vapaa', Dubrovskij sanoi taas kalpealle ruhtinattarelle.
'En ole', hän vastasi. 'On liian myöhäistä, minut on vihitty, olen ruhtinas Vereiskijn vaimo.'
'Mitä sanotte!' huudahti Dubrovskij epätoivoisena. 'Ei, ette ole hänen vaimonsa, teidät on pakotettu, ette ole ikinä voinut suostua...'
'Olen suostunut, vannonut valan', ruhtinatar vastasi lujasti, 'ruhtinas on puolisoni, käskekää päästää hänet vapaaksi ja jättäkää minut hänen seuraansa. En ole pettänyt teitä. Odotin teitä viime hetkeen saakka... Mutta nyt, sanon teille, on liian myöhäistä. Päästäkää meidät lähtemään.'"

Luin toissapäivänä ja eilen Puškinia; yllä oleva kappale löytyy hänen pienoisromaanistaan Dubrovskij. Tarinan synkkä mutta jalo päähenkilö menettää pahantahtoisen kartanonherran oikusta perintönsä ja ryhtyy katkeroituneena maantierosvoksi. Hän kuitenkin rakastuu vihamiehensä tyttäreen ja tämä häneen, mutta tyttö naitetaan vanhalle elostelijaruhtinaalle ennen kuin sankari ehtii hätiin.

Häkellyn joskus tyypillisistä tarinoista, tavallisesti niiden selkeydestä. Tässä tapauksesssa yllätyin myös siitä, ettei Dubrovskijn vihollinen joutunut kärsimään konnamaisuudestaan ja sankaritar tosiaan joutui vanhan ruhtinaan puolisoksi. Kerronta oli niin tiivistä ja suoraviivaista, tarina niin tarkasti sellaisten kaavojen mukainen, jota nykyään seuraavat selvimmin massaviihteen tekijöiksi katsotut, että odotin onnellista loppua. Hassua kylläkin, sillä päähenkilöparin kannalta onneton loppu sopii tai kuuluu kuitenkin aivan yhtä hyvin tähän tyypilliseen tarinaan.

Erityisen hyvin murheellinen loppu sopii venäläiseen versioon tyypillisestä tarinasta. Kuulin joskus vuosia sitten eräällä luennolla (luennoitsijan nimenkin olen unohtanut), että varhaisiin venäläisiin mykkäelokuviin kuvattiin länsivientiä varten onnelliset loput. Venäjällä elokuvien piti loppua mahdollisimman synkästi, onnelliset loput eivät myyneet ollenkaan niin hyvin; Länsi-Euroopassa taas venäläiseen makuun sopivia loppuratkaisuja ei olisi siedetty.

Mieleeni jäi luennoitsijan kuvaus erään näistä elokuvista venäläisestä versiosta. Siinä jalo rikas mies nai köyhän, suorastaan katuojasta löytyneen tytön. Vaimo osoittautuu kuitenkin halpamaiseksi ja onnistuu ajamaan miehen kotoaan kärsimään kurjuudessa. Lopulta mies palaa riutuneena entisen kotinsa ovelle, mutta vaimo ei laske häntä sisälle. Mies kuolee oven eteen, ja lähtiessään kaupungille juhlimaan ystävineen vaimo astuu nenäänsä nyrpistäen hänen ruumiinsa yli.
Jos satut tietämään mistä elokuvasta on kyse, olisin kiitollinen mikäli viitsisit kertoa tietosi minulle sähköpostitse. Osoite löytyy sivun ylälaidasta.

Tyypillinen tarina ei ole muuttumaton eikä sen asema pysy aina samana. Dubrovskijn juoni sopi aikanaan venäläisen modernin romaanin pioneerin ja Venäjän kansallisrunoilijan käyttöön, nykyään tarinaa ei voi ottaa kovin vakavasti. Tarina on kuitenkin tuttu, vaikka vaatiikin tällä hetkellä ehkä entistä selvemmin happy endin. Tiedämme miten tarinan hahmot käyttäytyvät ja kuljettavat tarinaa eteenpäin. Hahmot toteuttavat tarinan, tarina vaatii hahmot.

Tänään luin Philippe Lacoue-Labarthen ja Jean-Luc Nancyn Natsimyytin. Liittyisiköhän sen lopetus mitenkään siihen, mistä olen yllä puhunut?

"Hitleriläisyyden voisi ehkä määritellä modernien massojen myyttialttiuden selvänäköisenä (mutta ei välttämättä kyynisenä, sillä itsekin asiastaan vakuuttuneena) hyväksikäyttönä. Massojen manipulaatio ei ole pelkästään tekniikka: se on myös päämäärä, sikäli kuin myytti itse viime kädessä manipuloi massoja ja todellistuu niissä.)
Olemme pelkästään yrittäneet levittää auki erityisen logiikan, ja meidän tuskin täytyy vetää johtopäätöksiä. Haluamme vain korostaa, missä määrin tämä logiikka mimeettisen identiteetin ja muodon itsensä toteuttamisen kaksinaisessa halussaan kuuluu syvällisesti länsimaiden valmiuksiin ylipäätään ja tarkemmin subjektin, sanan metafyysisessä merkityksessä, perustavaan valmiuteen. Länsimaat eivät kiteydy natsismissa eikä natsismi ole niiden välttämätön päätepiste. Mutta sitä ei ole enää myöskään mahdollista siirtää syrjään hairahduksena eikä myöskään yksinkertaisesti menneenä hairahduksena. Kotoisa luottamus moraalin ja demokratian varmuuksiin ei takaa mitään ja ennen kaikkea altistaa riskille olla näkemättä sen tulemista tai paluuta, jonka mahdollisuus ei ollut seurausta puhtaasta historian sivupolusta. Natsismin analyysiä ei pidä koskaan tehdä pelkkänä syytekirjelmänä, vaan pikemminkin osana historian, josta olemme lähtöisin, yleistä dekonstruktiota."

Ehkä jatkan tästä huomenna siltä varalta, ettei yhteys tullut vielä kaikille selväksi.