Kiistelevät kumoukselliset

"Liikkeen huippukohta ajoittuu kevääseen 1968, jolloin useat situationistien kehittämät kriittiset teoriat, toimintamallit ja iskulauseet nähtiin suoraan käytössä Pariisin kaduilla. Toukokuun tapahtumien seurauksena liikkeen maine kasvoi sysäyksenomaisesti ja uusia jäsenkandidaatteja ilmaantui paljon. Ryhmä itse suhtautui asiaan penseästi (koska varoi viimeiseen asti toimintansa muuttumista 'liikkeeksi' tai ismiksi) ja keskittyi formuloimaan ryhmälle uutta linjaa. Puhti oli kuitenkin poissa ja ehdotuksia yhtä monta kuin miehiäkin (ei kylläkään kovin monta, koska melkein kaikki oli jo erotettu äkkijyrkän Debordin toimesta). Liike kuivui kokoon ja lakkautettiin virallisesti vuonna 1972."

Luin Antti Arnkilin ja Tommi Uschanovin artikkelin "Johdatusta situationisteihin" ja jäin miettimään onko aidosti vallankumouksellisen yhteistyön aina sorruttava joko jähmettymiseen tai jonkinlaiseen vainoharhaisuuteen ja yhteistyökyvyttömyyteen. Jos liikkeistyminen tarmokkaalla varomisella estetään, ajaudutaanko väistämättä ryhmittymän jäsenten keskinäisiin kiistoihin ja ryhmittymän hajoamiseen?

Pyrkimys kriittiseen ajatteluun ja asenteeseen ja tahto kumoukselliseen toimintaan kun sellaisen näkee tarpeelliseksi näyttäisivät yhdistyvän usein taipumukseen asettua puolustuskannalle kaikkea vastaan. Sovittelukyky olisi hyväksi jos tahdotaan toimia yhdessä, mutta miten välttää sovittelun lipsuminen sopeutumiseen? Olkoon alkujaan vaikka kuinka vallankumouksellinen, liikkeen tuleminen liikkeeksi, jonka teeseihin tai sääntöihin liikkeen jäsenet (ehkä säännöt sanelevaa lukuunottamatta) sopeutuvat, tylsyttää kumouksellisuuden. Jos terä säilyy, ajaudutaanko kumouksellisten keskenään kiisteleväksi ja siksi tehottomaksi joukoksi?

Kiitos Raisalle Bloggerin käyttöohjeiden ääneenlukemisesta ja selittämisestä. Ei, en tosiaan voi lukea niitä itse.