Lisää ääniä

Karawane

jolifanto bambla ô falli bambla
großiga m'pfa habla horem
égiga goramen
higo bloiko russula huju
hollaka hollala
anlogo bung
blago bung blago bung
bosso fataka
ü üü ü
schampa wulla wussa ólobo
hej tatta gôrem
eschige zunbada
wulubu ssubudu uluwu ssubudu
tumba ba-umf
kusa gauma
ba - umf

Tämä Hugo Ballin foneettinen runo on vuodelta 1917. Tavoitteena oli pääsy eroon kielestä samaan tapaan kuin maalaustaiteessa oli irrottauduttu esimerkiksi ihmishahmosta.
Tässä ollaan kuitenkin todella kaukana kielestä irrottautumisesta, runohan esittää kieltä. Se esittää kieltä, jota emme ymmärrä. Siinä näkyy kuuluvan melkein tuttuja sanoja ja äänteiden yhdistelmiä, siinä pompitaan kieliperheestä toiseen välillä tuhahdellen ja pärskähdellen. Miten "großiga m'pfa habla horem" kuuluisi ääntää? Ensimmäinen sana on selvästi jotain eurooppalaista kieltä, mutta sitten taidetaan siirtyä Välimeren toiselle puolelle. Eikö "hej tatta gôrem" ole näyte jonkun Ruotsiin vasta muutaneen siirtolaisen puheesta?
Ballin monasti siteerattu runo on mielestäni äärimmilleen viety vieraan kielen kohtaamisen kummallisuuden esitys. Yleisimmät meille vieraat kielethän tunnistamme kuullessamme vaikkemme ymmärtäisi niitä, tai vähintäänkin osaamme arvata missä päin maailmaa kuulemaamme kieltä puhutaan. Joskus kuitenkin joutuu kuulemaan jotain määrittelemättömissä olevaa: äännemaailma joko ei tunnu viittaavan mihinkään tai se viittaa liian monaalle. (Useimmille matkustaville suomalaisille lienee tuttua, että tuntematon ihminen pysäyttää kadulla kysyäkseen mistä ihmeen kielestä on kyse.) Karawane on mielikuvitusta kiusoitteleva äännesekamelska, -jono tai -karavaani, joka matkii vaikka mitä kieliä kuin apina ja mölisee väliin eläimenä. Melkein tunnistettavissa oleva, muttei sitten kuitenkaan.

Lopuksi tietysti sitaatti Poen novellista "The Murders in the Rue Morgue":

"That was the evidence itself," said Dupin, "but it was not the peculiarity of the evidence. You have observed nothing distinctive. Yet there was something to be observed. The witnesses, as you remark, agreed about the gruff voice; they were here unanimous. But in regard to the shrill voice, the peculiarity is - not that they disagreed - but that, while an Italian, an Englishman, a Spaniard, a Hollander, and a Frenchman attempted to describe it, each one spoke of it as that of a foreigner."