Lippu

"Pyhät ikonit edustavat symboleja, rituaaleja tai yhteisiä kollektiivisia käytäntöjä, jotka yksin tekevät muuten kuvitelluista yhteisöistä käsin kosketeltavan todellisia. Ne voivat olla yhteisiä pyhimyksenkuvia, niin kuin ikonit ovat, tai käytäntöjä, kuten muslimien viisi päivittäistä rukousta, tai jopa rituaalisia sanoja, kuten muslimien Allah akbar ja juutalaisten Shema Yisroel. Ne voivat olla nimettyjä pyhimyksenkuvia, jotka samastetaan sellaisiin alueisiin, jotka ovat riittävän suuria konstituoimaan kansakuntia, kuten Guadeloupen Neitsyt Meksikossa ja Montserratin neitsyt Kataloniassa. Ne saattavat olla säännöllisesti pidettyjä festivaaleja tai kilpailuja, jotka tuovat yhteen eri puolille hajaantuneita ryhmiä Kreikan Olympian kisojen tapaan. Uudempia nationalistisia keksintöjä ovat esimerkiksi walesilainen laulujuhla Eisteddfodau ja sitä vastaava katalonialainen Jocs Florals. Pyhien ikonien merkitystä osoittaa yksinkertaisten pienten värillisten kangaspalojn - lippujen - maailmanlaajuinen käyttö modernien kansakuntien symbolina ja niiden liittyminen tunnelmaltaan ladattuihin rituaalisiin palvontamenoihin."

Luen paraikaa Eric Hobsbawmin kirjaa Nationalismi. Kiivaan isänmaalliseen ajatteluun sopii huonosti tieto, että nationalismi sen kaltaisena kuin sen nykyään käsitämme, on hyvin tuore ilmiö. On moderni ajatus, että kansakunta, valtio ja kansa liittyisivät jotenkin olennaisesti yhteen. Vanhempien hallintojen alamaisilta ei suinkaan odotettu lojaalisuutta tai kiihkoa vaan kuuliaisuutta ja rauhallisuutta, eivätkä luku- ja kirjoitustaidottomat alamaiset mitenkään välttämättä identifioineet itseään olennaisesti jonkun kansakunnan jäseniksi.
Nationalismi ja kiinnostus kansaan oli muotia 1800-luvulla. Kansakunnan ja sen kielessä ja tavoissa ilmenevän kansanhengen on ajateltu olevan jotain olemassaolevaa, joka vain täytyi löytää. Kun esimerkiksi Suomen ruotsinkielinen sivistyneistö 1800-luvulla kiinnostui suomalaisuudesta, oletus oli, että olisi jokin valmis ja olennaisesti yhtenäinen suomalaisuus löydettävänä. Etsimistyön luovasta vaikutuksesta ei aina ole tahdottu puhua. Käsitys löydettävästä vastasi melko lailla tätä Herderin innoittunutta kuvausta (valitettavasti tässä englanninnoksena):

"In almost all small nations of all parts of the world, however little cultivated [gebildet] they may be, ballads of their fathers, songs of the deeds of their ancestors, are the treasure of their language and history and poetic art, [they are] their wisdom and their encouragement, their instruction and their games and dances."

Palaan edellisen merkintäni ajatuksiin ja esteettiseen politiikkaan. Yhteisö nähdään teoksena, jolla on muoto ja sisältö. Yhteisön, tässä tapauksessa kansakunnan, ajatellaan parhaimmillaan ilmentävän muodollaan, siis esimerkiksi yhteiskunnan rakenteella tai lauluillaan ja tavoillaan, sisältöään, vaikkapa kansanhenkeä.
Kansalaiseksi identifioituva tarvitsee tyypin johon samastua, jota esittää: käsityksen omasta roolistaan kansalaisena. Susanna Lindberin sanoin:

"Näin esteettisen politiikan panoksena on kansan tai yhteisön itsidentifikaatio, ele, jossa kansa löytää olemuksensa, totuutensa, yhteisen nimittäjänsä ja siksi myös koherenssinsa ja homogeenisuutensa. Estettisen politiikan käyttövoimana puolestaan on hätä itseidentifikaation puuttuessa: jos kansa ei ole yksi, yksilö, jos se ei tunne itseään, se ei myöskään voi asettaa itseään valtiona."

Erottuakseen jonakin, erottuakseen esimerkiksi ruotsalaisista ja venäläisistä, oli löydettävä oma, ja tämän oman oli mieluiten sovittava kuvaan kansasta yleensä, kansasta, joka erottui muista kansoista tapojensa, kielensä, historiansa, eli niiden ilmentämän omaleimaisen kansanhenkensä puolesta. Alkuun erottumisen tarve ei välttämättä merkinnyt täyden poliittisen itsemääräämisoikeuden tavoittelua, eikä tätä tarvetta tietenkään ollut kuin niillä, jotka olivat omaksuneet modernin ajatuksen kansasta. Myöhemmin tavat, kieli, laulut, henki jota niiden katsotaan ilmentävän, ja vaikkapa lippu, joka on tehty tuon hengen symboliksi, ovat tulleet selvemmin poliittisiksi asioiksi. Suomen kansa ei suinkaan keksinyt itseään: "Innokkaat asianharrastajat (ulkomaalaisesta) yläluokasta tai eliitistä, esimerkiksi Baltian saksalaiset tai Suomen ruotsalaiset, löysivät usein jonkin historian unohtaman talonpoikaiskansan kansanperinteineen ja muuttivat sen 'kansalliseksi perinteeksi'." Kansalliseksi perinteeksi muuttaminen oli väistämättä yhtenäistämistä. Myyttinen yhdistävä historia oli arvailtava maan eri osien kansanrunouden keskenään ristiriitaisista säkeistä ja yleiskieli oli luotava murteiden yläpuolelle - vasta sitten oli olemassa jotain, jota voi kuvata lipulla ja jolle itse kansa saattoi hiljalleen alkaa osoittaa lojaalisuutta ja joka saattoi herättää joukoissa kiihkoa.