Asettelen tekstinkatkelmia vertautumaan toisiinsa

"Hölderlin kiinnittyy aiheeseen toisesta suunnasta, sillä Sofokleeta kääntäessään hänelle selvisi, että kotoisa ja kodittomuus eivät tarkoita samaa muinaisessa Kreikassa ja Saksassa. Kreikkalaisille on luonnollista ja omaa taivaan tuli, toisin sanoen se kirkkaus ja hehku, joka kertoo jumalten läheisyydestä. Omaksuakseen tämän oman elementin he joutuvat kuitenkin turvautumaan vieraaseen keinoon, rajaamiseen ja esityksen selkeyteen eli taiteeseen, jonka avulla tuli saadaan vangittua tyyneen loistoon.
Kreikkalaiset pystyivät kohtaamaan jumalat selkeärakenteisessa läsnäolossa. Saksalaisteen tilanne oli käänteinen. Heille omaa ja syntyperäistä on raittius ja esityksen selkeys, vierasta puolestaan taivaan tuli. Ongelmana on se, että vaikka oma on luontaista, se ei ole välittömästi käytettävissä. Se pitää oppia vieraan avulla, kodittomuuden kautta. Vaikeaa ei kuitenkaan ole vieraan oppiminen vaan oman vapaa käyttö."

Sitaatti Sami Santasen artikkelista "Lähteen korvalla" tänäisessä Nuoressa Voimassa.
Hölderlinin Sofokles-käännökset tyrmistyttivät runoilijan aikalaisia, niitä pidettiin pahimmanlaatuisina esimerkkeinä kääntämisestä Ciceron ohjeen vastaisesti, verbum pro verbo, eli sanatarkasti. Mielettömän tai merkityksettömän sanatarkasti, sillä usein katsotaan sanottavan asian katoavan jos koetetaan olla orjallisen uskollisia alkutekstille.
Hölderlinin käännökset ovat kuitenkin nousseet myöhemmin arvoonsa, niistä keskustellaan kiivaasti. Philippe Lacoue-Labarthe on jopa ranskantanut Hölderlinin saksannokset Antigonesta ja Kuningas Oidipuksesta. Walter Benjamin kirjoittaa Hölderlinin käännöksistä näin:

"Tässä niin kuin kaikissa muissakin oleellisissa suhteissa tarjoavaat Hölderlinin käännökset, vallankin hänen kaksi Sofokles-tragediaansa, vakuuttavan esimerkin. Niissä kielten välinen sopusointu on niin syvää, että merkitys on enää voin kielten tuulen näppäilemä tuulikannel. Hölderlinin käännökset ovat muotonsa perikuvia: ne suhteutuvat täydellisimpiinkin samoista teksteistä tehtyihin käännöksiin kuten perikuva esikuvaan, niin kuin Hölderlinin ja Borchardtin Pindaroksen kolmannen Pythia-oodin käännösten vertailu osoittaa. Juuri siksi niissä on kärkevimmillään kaikkia käännöksiä aina uhkaava valtava ja alkuperäinen vaara: että tällä tavoin laajennetun ja täydellistetyn kielen portit menevät kiinni ja sulkevat kääntäjän hiljaisuuteeen. Niissä merkitys syöksähtelee kuilusta toiseen, kunnes uhkaa eksyä kielen pohjattomiin syvyyksiin."

"Kääntäjän tehtävä", josta äskeinen katkelma on, ei referoidu. Kuitenkin, Derridan tekstiä "Des tours de Babel" referoiden ja siihen tukeutuen voinen sanoa (riittävätköhän nuo varotoimenpiteet jo?), että se kääntäjän tehtävä, mihin Hölderlin Benjaminin mukaan ryhtyi, on kielen kielenäolemisen, sen olemisen tavan, näyttäminen käännöksessä. Kääntäjä (pyhän tekstin tai runon kääntäjä) kääntää siis vain viittaamisen tavan. Kääntää millä tavalla alkutekstissä viitataan. Tuo siihen kieleen, johon käännetään, uutta. Näin voi toivoa puhtaan kielen, kielen kielenä, ei jonain tiettynä kielenä, näyttäytyvän: "C'est entre ces modes que la traduction doit chercher, produire ou reproduire, une complémentarité ou une 'harmonie'. Et dès lors que compléter ou complementer ne revient à la sommation d'aucune totalité mondaine, la valeur d'harmonie convient à cet ajustement, à ce qu'on peut aappeler ici accord des langues. Cet accord laisse résonner, l'annonçant plutôt qu'il ne le présente, le pur langage, et l'être-langue de la langue."

Tullen kirjoittamaan lisää sekä tuosta Benjaminin että tuosta Derridan tekstistä. Nyt mietin kuitenkin vain vain sitä ajatusta, että Hölderlin olisi käännöksillään pyrkinyt osoittamaan tai näyttämään kielen kääntymättömänä. Vieraana, johon on törmättävä vieraana ennen kuin voi alkaa oppia tai etsiä omaa. Se, ettei saksalainen voinut kokea kreikkalaista tragediaa kuin täysin vieraana jos se tuotiin sellaisenaan saksan kieleen, antoi mahdollisuuden oman, paikallisen, saksalaisen, kotoisan, etsimiseen.

Luin myös Tere Vadénin artikkelin "Mitä on paikallinen ajattelu" toissapäivänä postiluukusta kolahtaneesta Niin&Näinistä. Seuraava katkelma alkoi mietityttää:

"Näin palaamme mahdottomuuden äärelle. Suomalainen kulttuuri on ainakin viimeiset sadat vuodet ollut yhtenäistämispyrkimysten kohteeena. Suomalaista kulttuuria nimen omaan ei ole kehitetty ainutkertaiseen ja ainutlaatuiseen suuntaan, vaan sitä on pyritty yhtenäistämään tai valloittamaan milloin minkäkin kulttuurin taholta - balttilais-germaaniset, ruotsalaiset, venäläiset ja amerikkalaiset kulttuurivirtaukset. Tämä ei ole pelkästään suomalaisen kulttuurin kohtaama asia, vaan se koskee kaikkia Euroopan reuna-alueiden elämänmuotoja.
Kolonialistisen valloituksen historia paljastaa jotakin kääntymättömyydestä. Ei ole mahdollista ottaa käyttöön länsimaista teknologiaa omaksumatta länsimaista käsitystä ihmisestä ja luonnosta. Länsimaisen luonnontieteen ja filosofian väitteet (ihmis)luonnon universaaliudesta eivät ole neutraaleja faktoja, vaan perusolettamuksia, joita ilman tiede ja filosofia olisivat mahdottomia. Luonnontiede ja filosofia eivät ole löytäneet käsitystä ihmisistä ja luonnosta yksilöinä, kappaleina ja kohteina, vaan ne itse perustuvat näille käsityksille ja - Foucault'n ajatusta lainaten - tuottavat niitä."

Vadén toki myöhemmin artikkelissaan puhuu paikallisen ajattelun epäpuhtaudesta, eli kielen "autenttisuuden" ajatusta vastaan tai kulttuurin vieraista vaikutteista puhdistamista vastaan. Siteeraamassani katkelmassa kuitenkin esitetään siveä Suomi-neito, jota vieraat röyhkimykset (balttilais-germaaniset, ruotsalaiset, venäläiset ja amerikkalaiset) raiskaavat, sekä ylipäätään ajatus suomalaisesta kulttuurista jonain yhtenäistämispyrkimysten kohteena olevana, siis selvästi jonain jo alkujaan. Ainakaan ääneen ei kysytä voidaanko puhua suomalaisesta kulttuurista jonain joka mitenkään edeltäisi näitä yhtenäistämispyrkimyksiä. Pikemminkin voisi ajatella "suomalaisen kulttuurin" olevan olennaisesti yhtenäistämispyrkimysten tuottamaa.

Vaan toinenkin kysymys nousi mieleeni: mikä saa suomalaisen kysymään kysymyksen suomalaisen paikallisen ajattelun mahdollisuudesta? Kysymys tulee muualta. Ajatus ajattelun paikallisuudesta tulee muualta. Esimerkiksi Hölderlinin on katsottu etsineen omaa paikallista saksalaista ajattelua.
Ilman ajatusta (ihmis)luonnon universaaliudesta ei voisi puhua paikallisesta ajattelusta, sillä erottelu ei olisi tarpeen. Ilman "kolonialistisia" yhtenäistämispyrkimyksiä tuskin olisimme sellaisia suomalaisia, joiden mieleen tulisi etsiä omaa paikallista ajatteluaan. Kielessämme tuskin olisi sanoja moiseen touhuun. En tiedä pohtisimmeko suomalaisen ajattelun mahdollisuutta ilman länsimaisen filosofian itsekriittistä ajatusta paikallisesta ajattelusta.
Oman etsiminen alkaa taas törmäyksestä vieraaseen.