Tunnustanko?

"Tunnustamisen velvollisuus on nyt asetettu meille niin monelta taholta ja juurrutettu niin syvälle, että emme enää tunnista sitä meitä rajoittavan vallan aiheuttamaksi. Meistä päinvastoin vaikuttaa, että totuus, oman luontomme syvin sala, 'vaatii' päästä päivänvaloon. Ellei se tässä onnistu, syyksi oletetaan jokin tuota totuutta paikallaan pitävä, väkivaltaisesti tukahduttava valta, tai sitten ajatellaan, että totuus ei voi jäsentyä muuten kuin jonkinlaisen vapatumisen hinnalla. Tunnustus vapauttaa, valta vaientaa. Totuus ei kuulu vallan järjestykseen, mutta vapauteen sillä on alkuperäinen sukulaisuussuhde. Nämä ovat perinteisiä filosofian teemoja, jotka 'totuuden poliittisessa historiassa' pitäisi kääntää ympäri osoittamalla, ettei totuus ole luonnostaan vapaa eikä erehdys orja vaan että totuuden tuotanto on kokonaisuudessaan valtasuhteiden läpäisemää. Tunnustus on esimerkki tästä."

Foucault väittää Seksuaalisuuden historiassa, että elämme kumman tunnustavassa yhteiskunnassa. Sekä julkisesti että yksityisesti tunnustamme, tunnustamme niin rikoksemme, halumme kuin ajatuksemmekin, ja mitä emme tunnusta toisille, koemme velvollisuudeksemme tunnustaa ainakin hiljaa itsellemme:

"Tunnustus on siis diskurssirituaali, jossa puhuva subjekti on myös lausuman subjekti. Tunnustus on myös valtasuhteessa paljastuva rituaali, sillä sitä ei tehdä ilman, että ainakin ajatellusti on läsnä toinen osapuoli, joka ei ole pelkkä keskustelukumppani: tuo toinen osapuoli on instanssi, joka tunnustusta edellyttää, joka siihen pakottaa, joka sitä arvioi ja tulee tuomitsemaan, rankaisemaan, armahtamaan, lohduttamaan ja sovittamaan. Tunnustus on rituaali, jossa totuus tekee itsensä autenttiseksi irrottautumalla esteistä ja niistä vastarinnoista, joita siihen on kohdistunut sen muotoutumisvaiheessa. Tunnustus on siis rituaali, jossa pelkkä ulkoisista seurauksista riippumaton julkilausuminen saa lausujassa aikaan sisäisiä muutoksia: se tekee hänestä syyttömän, lunastaa hänet vapaaksi, puhdistaa hänet, päästää hänet pahasta ja lupaa hänelle pelastuksen."

Tämä ei tietenkään tarkoita, että joku ihminen, jolle päädymme jotain tunnustamaan, välttämättä vaatisi tai edellyttäisi tunnustusta. Voihan olla, että vain tunnustava ihminen asettaa toisen yllä kuvattuun kuulijan rooliin.
Jos nyt asettaisin Foucaultin vaatimaan minulta tunnustusta, tunnustaisinko hänen kuvauksensa osuvaksi vai kiistäisinkö kaiken? Tunnustanko sortuneeni tunnustusten tekemisen ja loputtoman tarkentamisen syntiin, ja toivoneeni toiselta arviota, ehkä lohdutusta ja sovitusta? Jos tunnustan, saanko syntini anteeksi?
Ainakin huomaan, että Foucaultin kuvaama rakenne on niin perustavaa laatua, että hänen kuvauksensakin voi lukea syytöksenä, joka vaatii tunnustusta tai puolustautumista. Liittyisiköhän tämä nyt hänen väitteeseensä "totuuden tuotanto on kokonaisuudessaan valtasuhteiden läpäisemää"?